Tämä on niin valtava kokonaisuus ettei oikein tiedä mistä edes alottaisin.
Olen 24-vuotias Valmistuin viisi vuotta sitten minkä jälkeen en saanutkaan opiskelupaikkakunnalta töitä,
muutakuin kuukauden mittaisia jaksoja eri työpaikoissa. Muutin sen jälkeen kotipaikkakunnalleni joka on pienehkö muutaman tuhannen ihmisen kylä.
Siitä lähtien olen ollut enemmän ja vähemmän työttömänä, käynyt työkkärin kursseja joista
yhden olen suorittanut loppuun.

N. Vuosi sitten erosin poikaystävästäni, jonka kanssa menetin luottotietoni ja velkaannuin.
Nyt olen sentään velkajärjestelyssä. Omilla virheillä sössin omat asiani. Tällähetkellä olemme vieläkin kiinni toisissamme, ollaan läheisriippuvaisia kumpikin, ja tuntuu että vaikka mitä teen niin en pääse eroon tästä tilanteestani. Hän asuu aivan naapurissani, meillä on yhteiset kaverit. Aina uudestaan ja uudestaan ne samat jutut toistuu hänen kanssa. Yritän pyristellä eroon, mutta tuntuu että hän on ainoa joka jotenkin ymmärtää, mutta toisaalta tunnen että hän saa aina pääni täysin pyörälle kaikilla jutuillaan, vaikuttaa todella paljon minuun ja mielentiloihini. Tuntuu että en tule toimeen omillaan mitenkään, tai kuka edes olen.

Haluaisin muuttaa paikkakunnalta pois, paeta, ja löytää opiskelupaikan, mutta toisaalta en haluasi koska pidän täällä asumisesta, ja luottohäiriömerkinnän takia en kovin helposti saa asuntoa muualta, varsinkaan työttömänä. Töitä etsiessä alkaa aina ahdistamaan todella paljon, tuntuu että en pysty mihinkään, en voi olla ihmisten kanssa tekemisissä enkä osaa mitään. Saatan kokonaisen päivän istua koneella ja tutkia eri vaihtoehtoja mitkä ei johda mihinkään, ja loppujen lopuksi tulee vaan sellanen olo että haluaa luovuttaa.
Tuntuu että olen niin pelokas, tunnen itseni niin huonoksi.

Työkokeilussa olin hetken aikaa, jouduin lopettamaan sen jatkuvan ahdistuksen takia. En pystnyt nukkumaan tai syömään.
Olen ollut sairaslomapätkillä melkein vuoden nyt, ja halu olisi kova saada muutosta elämään, opiskella uusi ammatti, mutta tuntuu että olen loukussa mistä en pääse mihinkään, en saa otetta mistään. Opiskelupaikkoja kun mietin niin en saa päähäni mitenkään mitä haluaisin edes tehdä. Tuntuu että en osaa olla itseni kanssa mitenkään, ja vaikka pääsisinkin lähtemään täältä niin mitäs sitten? Sitten olen entistä yksinäisempi ja ahdistuneempi. Tuntuu että mikään ei kelpaa ja senkin takia sätin itseäni.
Myös pienen paikkakunnan pienet piirit jollain tavalla ahdistaa, mutta niin ahdistaa myös ajatus uudesta paikkakunnasta. En ole kovin sosiaalinen, en pidä baareista tms. En ole kovin hyvä löytämään uusia ystäviä. Tiedän että muutos tulee itsestä, en vaan tiedä miten.

Olen käynyt sairaanhoitajalla juttelemassa ja nyt aion uudestaan. Yleensä sieläkin vaan vähättelen olojani ja ajatuksiani ja jossain vaiheessa lopetan käynnit ajatuksella ”ei minua mikään vaivaa” ja yritän taas saada muutosta elämään joka johtaa romahtamiseen.
Ajatukset vaan pyörii enkä saa otetta mistään ja on täysin lamaantunut olo. Ahdistaa, masentaa, ja välillä iskee massiivisia paniikkikohtauksia. Olen saanut citalopraameja paniikkihäiriöön mutta mieluusti en söisi mielialalääkkeitä. Opamoxia silloin tällöin pakon edessä jos ei mitenkään voi nukkua, mutta sekin ahdistaa, en mieluusti söisi rauhoittaviakaan.
Suoraan sanottuna tuntuu siltä että mulla ei ole tähän mitään ratkaisua. Muutaku istua tässä. Onko muita samanlaisessa tilanteessa olleita?