Toipumisen ihmeellisyys!
En ole aikaisemmin ajatellut, että ihminen muuttuu, toipuu ja löytää elämänsä uudestaan. Jotenkin olin putki-ajattelussa, että kun on näin niin on loppuelämä näin, mikään ei muutu. Mutta kun lähtee hakemaan apua ja haluaa muuttua niin jotain alkaa tapahtua. Ensinnäkin tuska lisääntyy kun alkaa muuttumaan, kaikenlaiset häpeä, inho, pelko, ahdistus, ja muut tunteet voimistuvat. Liekö ne yrittävät estää ettei ihminen lähde muuttumaan? Jokin epämääräinen pelko oli voimakas, vaikutti nukkumiseenkin. Ehkäpä se tuntemattoman pelko, tai epäonnistumisen pelko.
Uskon Korkeimpaan Voimaan, se on pakko tunnustaa että sieltä sain suurimman avun, kun oikein maailma näytti mustalta. Ja kun vain kesti sitä hankalaa oloa, puhui ja kirjoitti niin ajatukset selkeni. Vähän kerrallaan. Ei tapahtunut ihmeparantumista kertaheitolla vaan ihan vähän kerrallaan.
Miksi nyt tämän kirjoitan? Koska aiemmin kerroin täällä kuinka silloinen mieskaveri urkki tietoonsa nimimerkkini täältä ja sitten luki kaiken mitä olin kirjoittanut. Olin avoimesti ilman pelkoa että joku tuttu lukee kirjoittanut menneestä elämästäni ja myös vaikeuksista siinä suhteessa. Kun hän sitten minulle alkoi niistä puhumaan ja väittämään kuinka sairas olen, se laukaisi minussa sisuuntumisen, vihan. Vihan puolustaa itseäni, omaa reviiriäni. Ensin meinasin etten enää kirjoita tänne, mutta sitten päätin että silloinhan annan vallan muille elämästäni.
Toipumisen huomasin nyt vasta, kun tajusin että olen liikaa miettinyt menneitä ja sitä mikä olin vielä muutama vuosi sitten, sehän on jo mennyttä. En halua enää sitä roolia itselleni jonka otin joskus. Nyt uskon toipumiseen kaikenlaisista traumoista, persoonallisuuden vammoista,masennuksesta. Se on mahdollista. On vain uskallettava jättää taakseen se aika jolloin oli siten, aloitettava alusta. yhä uudestaan aloitettava, niinkauan että se mennyt on tosiaan mennyttä. Ihminen muuttuu, aika muuttuu.🙂🌻
Hei
Jatuli,olen todella iloinen sinun puolestasi,että olet toipunut pahasta olosta. Itsekin haluaisin kokea saman... olen sairastanut tätä masennusta jo seitsemän vuotta,välillä pahemmassa kunnossa, välillä paremmin,välillä säännöllisessä terapiassa, välillä taas hukassa ilman mitään hoitokontaktia tai muutakaan apua... Uskoni omaan toipumiseeni on aika heikko. Tuntuu siltä,että aina kun tunnen voivani paremmin ja uskon toipumiseeni,muistan taas (takaumina tai painajaisina) uusia ikäviä asioita elämästäni.
Kuitenkin mukava kuulla muiden "selviytymistarinoita" masennuksesta traumoista yms. Se antaa jonkinlaista toivonkipinää omaan toipumiseen.
Kiitos Jatuli kirjoituksestasi 🙂🌻
Toivon,että muutkin, jotka olette toipuneet,auttaisitte meitä pahan olon kanssa kamppailevia kertomalla omasta toipumisestanne.
Minulla on takanani useita masennusjaksoja, joista pahin kesti vuosikausia, viisi vuotta terapiaa ja jokunen lyhempi hoitojakso. Oma kokemukseni on, että depressiosta toipuu kyllä, mutta siihen voi tarvita lääkehoitoa. Aivan keskeistä on, mitä elämässä tapahtuu ja miten ihmissuhteet onnistuvat.
Sanotaan, että aikuisen ihmisen hyvinvoinnin tukipilarit ovat toisaalta työ, toisaalta perhe/parisuhde. Toisen pilarin kaatumisesta selviää yleensä kyllä jotenkin, mutta jos molemmat romahtavat kerralla tai peräkkäin, ollaan syvässä kriisissä. Nyt kun työttömyys taas lisääntyy, tulee varmasti paljon parisuhdekarikkoja, kun ihmiset alkavat riidellä rahasta.
Toisaalta työttömyys puree kipeästi myös yksinäiseen, tämän olen itse kokenut. Lisäisin kyllä tuohon pilariteoriaan vielä kolmannen tukipylvään eli uskonnon. Olen itse kokenut, että jos parisuhde kariutuu ja työ menee, niin usko Korkeampaan Voimaan kannattelee ihmistä vielä pitkään. Tai jos ei kannattelekaan, ainakin estää tekemästä itsemurhaa, sitä pahinta mahdollista valintaa.
Ihmissuhteita tulisi rakentaa ja ylläpitää ns. hyvinä aikoina, jotta niistä saisi sitten lohtua, kun itsellä alkaa mennä huonosti. Tämä tarkoittaa vastavuoroisuutta: kuuntele, auta ja lohduta, kun toisella on hätä. Silloin voit ehkä saada apua vuorostasi häneltä, kun itse tarvitset sitä. Terapiaan ja hoitoon hakeutumisessa pitää olla valtavan sinnikäs ja aika itsekäskin, muuten ei apua saa. Lääkehoito auttaa, mutta lääkkeitä täytyy käyttää säännöllisesti ja lääkekokeiluhin liittyvät sivuoireet pitäisi yrittää vain kestää, myös se ahdistuksen paheneminen, joka liittyy valitettavan usein ahdistuslääkkeiden käytön aloittamiseen.
Itseanalyysia kannattaa kehittää ja harjoittaa koko elämän ajan. Kirjoittamisesta on ollut ainakin minulle paljon apua ajatusten ja tunteiden jäsentämisessä. Harrastuksiakin täytyy ihmisellä olla, ne antavat elämään sisältöä ja mielekkyyttä. Television katselua kannattaa rajoittaa eikä koneellakaan kannata roikkua koko päivää. Liikunnasta on paljon apua, se pistää endorfiinit eli onnellisuushormonit liikkeelle! Ennen kaikkea asenteitaan tulee kehittää. Muuta ne asiat elämässäsi, jotka voit ja hyväksy ne, joita et voi muuttaa! Paratiisia tästä maailmasta ei tule koskaan, mutta jokaisen elämässä on pieniä tai suuria asioita, joista voi olla onnellinen - ainakin hetkittäin. 🙂