Olen vuosien varrella käynyt täällä silloin tällöin ja melkein kirjoittanutkin jotain joskus, mutta en sitten kuitenkaan. Nyt ajattelin sitten hieman jotain purkaa ulos, tuskin tästä mitään iloa on, mutta saampahan tapettua aikaa tekemällä jotain. Tämä tulee olemaan aika pitkän puoleinen tilitys joten en oleta että kovin moni jaksaa edes lukea kokonaan. Mutta minä tykkään kirjoitella paljon joten, here we go.

Täytin 40v tuossa Tammikuun alussa, olen normaalinen näköinen joskin erittäin nuoren näköiseksi minua monet sanoo ja luulevat, vuosi sitten minulta vielä kysyttiin papereita kaupassa 🙂. Geeneistä kai johtuu, molemmat vanhemmat hyvin nuoren näköisiä ikäisikseen. Kaupan kassa kutsuu minua ”pojaksi” yhä, joka kuulostaa varsin huvittavalta. Elämäni alamäki alkoi 2008 kesällä, ensin tuli avioero (8 vuotta naimisissa), puoli vuotta myöhemmin äitini kuoli hyvin yllättäen. Äitini oli käytännössä ainoa perhe mitä tiedän ja olimme hyvin läheiset ja menetys oli hyvin raskas. Isäni on yhä elossa, vanhempani erosivat 90 luvun alussa ja isäni meni uusiin naimisiin. En kuitenkaan ole koskaan ollut kovin läheinen isäni kanssa emmekä oikeasti ymmärrä toisiamme, joten näen häntä pari kertaa vuodessa ehkä, keskustelut on luokkaa mimmoinen sää on ollut 🙂. Muuta perhettä ei ole, tai sukulaisia (on niitä toki muhta en tunne ketään), minä ja äitini oltiin aina suvun mustia lampaita joista kukaan ei välittänyt.

Hieman äitini kuoleman jälkeen, sopivalla kannustuksella ja elämäntilanteella sain työelämässä urani nousuun ja saavutin sen aseman mitä olin aina halunnut (toimittaja), uusi parisuhde mahtavan naisen kanssa ja kaikki näytti sillä hetkellä erinomaiselta. Työpaikalla tuli YT-neuvottelut, viikko ennen potkuja tyttöystävä jätti, 14 vuotta kestänyt työ jota rakastin oli ohi. Siinä vaiheessa edessä oli muutto jonnekkin ”halvempaan paikkaan asuun” ja päädyin jumalan selän taakse mökkihöperönä elämään ilman minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja. Eipä kai niitä olisi ollut vaikka en olisi muuttanutkaan, mutta joo… Läheisiä ystäviä minulla ei koskaan ole ollut suuremmin, kaksi parasta kaveriani olivat töissä samassa paikassa (minä rekrysin heidät alunperin töihinkin) joten teimme töitä yhdessä 12-13 vuotta).

Potkujen yhteydessä toinen kavereistani sai myös potkut, ja pari vuotta myöhemmin sai toinenkin lähteä sieltä. Jälkimmäinen kaveri löysi oikean naisen lopulta ja muutti kauas pois, joten se siitä. Paras kaverini käy silloin tällöin kylässä ja hän onkin ainoa ihminen jonka kanssa puhun edes enään, kaupan kassalle sanoa ”kiitos” ei ole keskustelua. Eli pari kuukautta tai puoli vuotta ilman että avaan suutani on ihan normaalia.
Paras kaverini ei ole kovin hyvä keskustelemaan masennuksesta tai elämän ongelmista, hän on myös työtön yhä mutta hyvin tunnekylmä ihminen joka ei ole ollut parisuhteessa pariin kymmeneeen vuoteen, eikä hän näe yksinäisyyttä ongelmana mitenkään. Itse olen täysi vastakohta, hyvin tunnepohjainen, rakastava, rehellinen, suora, jne.. eli kiltti-tyyppi 🙂.

Olen persoonaltani hyvin erilainen kuin tyypillinen suomalainen mies, vastakohta lähes kaikessa sanoisin. Ehkä siitä johtuu että en ole koskaan edes seurustellut suomalaisen naisen kanssa, koska he eivät ole huomanneet minua/kiinostuneet minusta mitenkään, parisuhteita on kyllä ollut riittävästi, kuusi taitaa luku olla, kun puhutaan pitkistä ja vakavalla pohjalla olevista. Mutta kaikki suhteeni ovat olleet aasialaisten naisten kanssa (lue: kiina/etelä-korea, älä lue: thaimaa tai vastaavat seksiturismikohteet). Olen aina ollut suuri aasia-fani monella tasolla joten siitä se johtuu pitkälti ja että en selvästi kelpaa kenellekkään tääläpäin. Olen hyvin ujo ja vieraita ihmisiä lähestyminen on lähes mahdotonta, etenkin naisia. Netin kautta kynnys helpottuu minulla huomattavasti ja pystyn paremmin olemaan oma itseni, enkä se hiljainen nörtti jota kaikki välttelee. Edellinen työpaikka nosti suuresti minun itsetuntoa ja antoi mahdollisuuden tavata vieraita ihmsiä ja toimia kuten normaali ihminen (matkustella ympäri maailmaa, tehdä haastatteluita, jne). Olin silti ujo, mutta en niin pahasti, ja nyt olen pitkälti vajonnut ihan pohjalukemiin itsetuntoni suhteen.

Viime vuonna hetken aikaa näytti kaikki aika positiiviselta, vastoin realistisia odotuksia, päädyin parisuhteeseen joka näytti todella lupaavalta, hetken aikaa. Kunnes alkoi tulla esiin että naisella oli vähän enempi mielentervysongelmia (johtuen pitkälti v-mäisistä vanhemmista), Noh aina voidaan yrittää ja ymmärtää ajattelin.. Mutta kun jokainen keskustelu päättyi väärinkäsityksiin, mustasukkaisiin raivokohtauksiin ja kaiken kukkuraksi aborttiin josta hän ei kertonyt mitään missään välissä, oli pakko lopettaa se suhde ☹️. Itse en halua lapsia, mutta se että ei edes kerro olevansa raskaana ja menee tekemään päätöksen ihan itse ajatellen että ”I can’t handle it”, ei oikein istu minulle.

Olen yhä työtön, journalistisen työn voi unohtaa jo suomessa, toinen osaamiseni alue on ohjelmointi, eipä suurta menestystä silläkään puolella, yritän opetella uusia juttuja, harrastan mobiili-sovelluskehitystä paljon nyt, tehnyt mobiili-pelei puhelimiin/tabletteihin, etupäässä kielten opiskeluun soveltuvia. Mutta koska olen hyvin itsekriittinen ja omasta mielestäni en osaa yhtään mitään, töiden löytäminen siltä alueelta on aika toivotonta myös. Vuosien varrella olen harkinnut itsemurhaa monta kertaa, viimeisten parin vuoden aikana, joka päivä käytännössä. Masennus ja yksinolo on tehnyt sen että pelkään että en pystyisi edes tekemään töitä vaikka ne tulisi kotiovelle, voimat on loppu, tulevaisuus näyttää yksinkertaisesti toivottamalta, yksinäiseltä, rahattomalta, työttömältä… Olen myös diabeetikko, terveydestä välittäminen on jäänyt kanssa ”ei kiinnosta”-tasolle, käytännössä odotan ja toivon vain että tulee se päivä kun en vaan herää enään.

Rakastan luovaa työtä, kuten ohjelmointia ja hieman grafiikan tekemistä omiin projekteihin, mutta nyt jo pitemmän aikaa en ole pystynyt edes syventymään siihen koska ei vain jaksa, huono/toivoton olo jne.. Yleisesti päivä alkaa sillä että mietin miten tämän päivän saisi loppumaan nopeasti, katsonko tv:tä, pelaanko jotain koneella, vai jotain muuta mikä auttaa viemään ajatukset pois itsestäni. Poistun asunnostani vain pari kertaa viikossa, kun on pakko käydä kaupassa, ja sekin ottaa voimille.

Mutta joo, eiköhän tämä riitä tältä erää.. Onhan noita masentavia asioita paljon lisääkin, mutta eiköhän tämä riitä tältä erää. Yhteenvetona siis yksinolo on masentavaaa ja tarpeeksi kauan pohjalla oleminen vie loputkin mahdollisuudet että pystyisi elämälleen jotain tekemään. Jos joku jaksoi lukea tämän loppuun asti, hatun nosto siitä, kommentoida saa vapaasti, mutta en jaksa lukea iän ikuisia turhuuksia tyyliin ”hanki töitä”, ”mene ulos ja tapaa uusia ihmisiä” tai ”hanki uusi harrastus”. Kaikki neuvot eivät toimi kaikille ihmisille.