Hei kaikki!

Aloitan tämän ketjun omasta tilanteestani ja aiheista, joiden analyysiin koen tarvitsevani apua. Toivon kommetteja, mutta pidetään keskustelu asiallisena. Arvostan ajatusta tuesta, mutta ketjuu ei tarvitse ilmaista tukea kirjoittamalla viestejä tyyliin ”Tsemppiä!”. Kritiikkiä tai kehotuksia hakea ammattiapua en kaipaa. En myöskään halua lukea lääkityskertomuksia. Kommentointi omista kokemuksista on suotavaa, mutta vain narratiivisena ja aiheeseen selkeästi liittyen.

Ideana olisi lähteä purkamaan yhden pienen mielen masennukseen johtaneita syitä. Olen nyt kolkyt ja risat, ja sairastunut oman diagnoosini mukaan masennukseen joskus noin viisi vuotta sitten. Olen aiemminkin aikuisikäni aikana ollut hetkiä syvästi masentunut, mutta aiemmilla parilla kerralla masennus on mennyt ohi itkuilla ja eteenpäin suuntautumisella. Nyt näin ei kuitenkaan ole ja viimeiset viisi vuotta tilanne on koko ajan pahentunut. Olen yrittänyt ratkoa elämäni tilaan johtaneita seikkoja itsenäisesti meditoinnilla ja osallistumalla erilaisiin sosiaalisiin teemaryhmiin traumasta. Käyn viikoittain ryhmäterapiassa, mutta tätä esittelyä kirjoittaessani sitä on kestänyt vasta viikon, alun kuukauden kestäneen tilanteen kartoittamisen jälkeen. Ryhmäterapiakaan ei tapahdu yleisellä mielenterveyspuolella, vaan mielenterveysseurassa. Myös teemaryhmät traumasta ovat olleet yleisen mielenterveyspuolen ulkopuolisia. Yksityisihmisten ja järjestöjen luentoja ja työpajoja.

Yksi tapa, jonka olen oppinut on asioiden kirjoittaminen auki. Tähän asioiden kirjoittamiseen auki toivon tukea hahmottaakseni missä milloinkin olen niiden parissa. Aiheet ovat minulle vaikeita, kuten ajatella saattaa, jos ne ovat lamaannuttavaan masennukseen johtaneet. Toistuvasti huomaan päätyväni pian kirjoittamisen aloitettuani tilaan jossa tuijotan tyhjin silmin näyttöä edessäni, mieleni paenneena useiksikin minuuteiksi jonnekin. Viimeksi havahduin siihen kun kone meni lepotilaan ja näyttö sammui. Olin kirjoittanut muutaman rivin nuoruudessani kokemastani hylätyksi tulemisesta.

Mutta aloitetaan patologisesti; mihin minulla ei enää ole toimintakykyä traumakokemukseni vuoksi. Luetteloin ne tähän ensimmäiseen viestiin nyt ja jatkossa tyyliin numeroitu seikka ja sen esimerkki.

1. En pysty luomaan tai pitämään merkityksellisiä ihmissuhteita.

Minulla ei ole koko aikuisikäni aikana ollut parisuhdetta. Minulla on hyvin harvoja ystäviä. Olen hyvin yksinäinen. Koen itseni seksuaaliseksi, mutten pysty ilmaisemaan sitä. Minulla ei ole ollut käytännössä ollenkaan intiimejä ihmisuhteita aikuisikäni aikana. Päädyn toistuvasti tilanteisiin, joissa olen luonut vääristyneen suhteen narsistisen henkilön kanssa.

2. Olen syvästi masentunut.

Tunnen itseni surulliseksi koko ajan. Koen elämäni lohduttomaksi ja sen mielekkyyden kadonneeksi. Ajattelen usein pelolla kuinka joku päivä saatan tuntea oloni niin pahaksi että päätän päättää päiväni oman käteni kautta; ajattelen siis itsemurhaa. Tunnen vertaansa vailla olevaa alemmuutta: kaikki on aina minun vikani, olen aina huonompi kuin muut, se mitä teen on lähtökohtaisesti väärin. Heräilen keskellä yötä selittämättömiin tunteisiin surusta ja pettymyksestä. Vielä jonkin aikaa sitten itkin spontaanisti mutta nyt olen siirtynyt tyhjään tuijottamisen vaiheeseen.

3. Oireilen myös fyysisesti.

Verenpaineeni on kohollaan. Lepopulssini on alemmillaan 80. Minulla on vatsaoireita.

Ja jatketaan nostamalla esiin tähän tilanteeseen johtaneita seikkoja, jotka olen itsenäisesti saanut tunnistettua. Seikat ovat pääasiassa kokemuksia menneisyydestäni, joiden trauma on käsittelemättä ja jättänyt toimintakykyäni haittaavia arpia.

1. Minulla on trauma hylätyksi tulemisesta 20-vuotiaana.

Tein arvovalintoja 20-vuotiaana liittyen elämäni sen hetkiseen suuntaan ja menetin sen vuoksi suhteeni kaikkiin lapsuudenystäviini, kaikkein läheisimmätkin mukaanlukien, kaikkiin isäni puolen sukulaisiin ja sisarpuoliini isän puolelta. Äitini alkoi käyttäytymään minua kohtaan äärimmäisen narsistisesti valintojeni seurauksena ja yllytti samaan käytökseen äidin puolen sukulaisia. Olen silti jatkuvassa yhteydessä äitiini.

Tämän ihmisten jaloillaan äänestämisen jälkeen minun on ollut vaikeaa luoda uusia ihmissuhteita. Tämän jälkeen en ole myöskään enää pystynyt ilmaisemaan seksuaalisuuttani, eikä minulla ole ollut parisuhdetta.

2. Minulla on trauma tunteisiin pohjaavasta hyväksikäytöstä.

Vanhempani olivat alkoholisteja ja isäni päätyi juomaan itsensä hengiltä. Isän kuoleman voin sijoittaa vähän ennen masennukseni alkua. Aluksi koin isän kuoleman helpotuksena, sillä hänen viimeisen aikansa itsetuhoinen juominen oli todella raskasta seurattavaa. Tosin isän kuoleman jälkeen äiti kohdisti isään aiemmin kohdistamansa narsistisen kommentoinnin suoraan minuun. Hän niin sanotusti jaksaa muistuttaa minua siitä, miten paska olen isäni poikana. Vanhempani karrikoiden olivat siis itsemurhahakuinen juoppo isä, ja minua siitä syyttävä, oman juomisensa sillä perusteleva, narsistinen äiti.

Varhaisin radikaali muisto vanhempieni minuun kohdistamasta välinpitämättömyydestä on toiselta luokalta koulusta. Silloin olisi pitänyt valita koulu kielenopettelun kannalta, johon isä sanoi äidin tuella, etten minä ole menossa mihinkään kouluun – hän ei ala sellaiseen. Jatkoin peruskoulun siite eteenpäin alueperusteisesti sijoitettuna. Yläasteen jälkeen isä yritti laittaa minut ansaitsemaan viinarahaa rakennustöillä, mutta se kaatui alaikäisyyteen, verokortin puuttumiseen, ja siihen, ettei hän keksinyt työnanajaa, kenelle olisin saanut työskennellä hänen verokortillaan. Olin siihen mennessä jakanut mainoksia hänen verokortillaan jo kaksi vuotta. Hän ei ikinä pyytänyt minua maksamaan mitään, hän aina vain pyysi rahaa lainaksi, muttei ikinä maksanut takaisin. Kun hän kuoli, hän jätti minulle kuudetta tuhatta velkaa.

Yläasteen lopussa äiti pakotti minut lukioon. Yhdeksäs luokka oli siitä minulle hyvää aikaa, että koulun terveydenhoitaja oli päättänyt puuttua asioihini ja olin saanut käydä yli puoli vuotta hyvän terapeutin vastaanotolla. Koen vielä tänäänkin sen auttaneen minua suuresti ja olen kiitollinen. Terapia loppui osoitukseen etten voi vanhemmilleni mitään, muttei minun tulisi myöskään syyttää itseäni. No se on nyt patologista, ei auta ajatella ettei niin tulisi tehdä. Ehkä, en muita tai osaa sanoa, äiti olisi narsismissaan innostunut siitä ja päättänyt alkaa kostaa terapeutin sanomaa. Vanhempani olivat paikalla toiseksi viimeisessä tapaamisessa, jossa yritettiin purkaa syitä huonoon vointiini. Siitä on tosin niin kauan, etten osaa sanoa miten silloin voin.

Alotin näissä merkeissä lukion. Se loppui vuoden kuluttua huumeisiin. Ei mitään vakavaa, mutta aloitin polttamaan pilveä ja sen rahoittaminen vaati töissä käymistä enemmän kuin lukion käymistä. Lukiosta eroamisen jälkeen tein 20-vuotiaaksi satunnaisia pätkätöitä ja kävin satunnaisia lukiokursseja aikuislukiossa. 20-vuotiaana lähdin hakemaan uudelleen apua yleiseltä mielenterveyspuolelta. Se ei mennyt yhtä hyvin kuin ensimmäinen kerta. En uskalla tässä puhua siitä enempää, mutta sen voi mainita, että lopulta jouduttiin pohjaamaan juridiikkaan miten diagnosien tekemisen ja hoidon toteuttamisen perusteet voivat olla ristiriidassa monen asian kanssa.

Siitä syyt kohtaan 1., hylätyksi tulemisen traumaan. Yhdestä näkökulmasta asiaa analysoiden, otin silloin ehkä sen hetkisen sosiaalisen verkostoni kannalta väärän kannan, kun päätin toisen arvion tilastani saatuani lopettaa sen hetkisen hoitosuhteen. Voi sanoa, että syntyi myös paljon katkeruutta ja minuun kohdistuvaa koston halua.

Tässä nyt on yksi kehä. Tämä kirjoittaminen on jo ollut osaltaan terapeuttista, mutta toivoisin nyt apua. Kahden viikon päästä tämän kirjoittamisesta minulla on lääkärin aika. Yritän silloin ottaa esille millainen kokomus minulla on edelliseltä kerralta yleiseltä mielenterveyspuolelta ja miten voisin silti yrittää voida paremmin olemassa olevaa järjestelmää käyttäen. Siitä ei välttämättä tule helppoa. Varsinkaan, kun en halua lääkitystä. En halua turruttaa tunteitani, enkä koe sitä tarpeelliseksikaan. Eivät koe ohjaajat mielenterveysseurallakaan. Mutta haluan käsitellä tunteeni ja eheytyä elämään normaalia elämää. Haluan parisuhteen ja olla onnellinen. Haluan välineitä, joilla ratkoa jatkossa esiintulevia ongelmia menneisydestäni. Haluan sosiaalisen toimintakykyni takaisin. Haluan myöskin ettei pahoinvointini haittaa fyysistä toimintakykyäni enää.

Kommentoikaa. Analyysi on enemmän kuin tervetullutta.