Mennäkkö vaiko eikö mennä?
Olen ollut jo pari vuotta masennuslääkityksellä (setralin), joka oli ideana ajaa tänä keväänä alas. Enpä taida. Kävin vuoden työterveydenhuollon kautta terapiassa ja se kyllä paransi silloista oloa. Terapia loppui viime syksynä. Nyt on taas raskaampaa enkä tiedä pitäisikö hakeutua taas avun piiriin.
Olen suorittaja masokisti ja ajan itseni helposti piippuun. Nyt on taas käynyt vähän niin. Pitäs tehdä opintoihin lopputyö, olla samaan aikaan töissä ja tehdä yks kurssikin valmiiksi. Ajattelin et helpostihan mie jaksan muutaman kuukauden tehdä 50-60h hommia viikossa, mut en oo jaksanu. Kaikki on myöhässä ja paniikki hiipi välillä mieleeni. Pelkään epäonnistuvani.
Tässä ohella yritän olla tottakai hyvä naisystävä miehelleni, mutta sekin on kyllä menny aika persuuksilleen. Mieheni ei enään jaksa tukea mua ku mulla on (tiedän itseaiheutetusti) nii rankkaa kokoajan. En kestä itseni kritiikkiä ja aina ku mieheni alkaa ”valittaa” mulle miten olen häntä huonosti kohdellu ja vaan ärsyttäny ainasella marinallani, nii mussa lähtee pyörimään sellaiset epätoivon rattaat joita en hallitse ollenkaan tai pysty pysäyttään. Homma menee yleensä siiheen että itken ja hyperventiloin pari päivää ennenku voin rauhottuu. Ajattelen et miten se voi arvostella mua, eikö se näe että mulla on rankkaa ja olen kaikkeni antanut töihin ja kouluun ja hänelle?! Eikö se riitä? Odotetaanko minun jaksavan vielä enemmän ja sit tajuan että olen ihan kuin äitini ☹️ ja sit tajuun miten kauheeta mun koko elämä on ollut marttyyri äidin kanssa ja teen sitä samaa shaissee muille.
Eilen oli rankka riita. Olen aika masiksissa ja en tiiä mitä teen. Tai tiedän, olen nyttenki töissä ja nielen kaikkea mitä eilen tuli rähjättyä. Nyt mietin että ei tuo minun ukko jaksa mua. Pitäisikö taas yrittää aloittaa terapia ja mennä sinne nariseen.. Jotenki en haluaisi, haluaisin voida paremmin ja olla normaali ihminen ☹️ ja pelottaa et jos menisin nii mieheni ei tykkäisi siitäkään. Musta välillä tuntuu että sillä ärsyttää että en voi vaan olla normaali ja ”vain ryhdistäydy” elämään kunnolla.
Ehkäpä nukun pari yötä ja katson millaset olot sitten on. Tiedän ainakin et mun kanssa on hankala elää ja se vsviituttaa muakin.
Hei,jos sinulla on mahdollista mennä terapiaan,niin suosittelen kyllä.Olet onnekas tuollaisesta työterveyshuollosta.Minun työterveyshuolto ei kata mitään,ei sairaslomia eikä lääkärin eikä hoitajan vastaanottoja.Ainut,milloin pääsee vo:lle,on joku työtapaturma.
Isekin tartteis terapiaa,mut en tiedä,kenen puoleen tässä kääntyä.
Hei,
olen itse terapeutti ja suosittelen kognitiivista lyhytpsykoterapiaa, jos haluaa saada nopeasti apua ongelmiin. Minusta ei kannata miettiä, mitä puoliso siitä ajattelee, jokainen on itse elämänsä päähenkilö. Ensimmäisellä kirjoittajalla näkisin ongelmana vaativuuden itseä kohtaan ja sitä voisi olla terapiassa hyvä työstää. Googlettamalla kognitiivinen lyhytpsykoterapia meitä avunantajatahoja löytyy kunnallisen puolen lisäksi. Jaksamista!