Terapeutti ärsyttää
Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa tänne, aiheesta psykoterapia ja ärsyttävä terapeutti. Aloitan ensi kuussa toisen terapiavuoden Kelan tukemana, mutta en tiedä, mitä siitä tulee, kun terapeutti on alkanut ärsyttää aivan jumalattomasti ☹️
Terapian alussa tuntui vielä, että henkilökemiat kohtaavat ja tulen hänen kanssaan hyvin toimeen. Hän vaikutti ihan mukavalta ja ammattitaitoiselta ihmiseltä. Pikkuhiljaa on vaan alkanut tuntua, että onko terapeutti sittenkin mulle väärä? 😞
Jo ajatus terapeutista ja tulevista terapiakerroista ärsyttää. Kaikki hänessä suoraan sanoen v-tuttaa: olemus, puhetapa, ihan kaikki. Alussa en pitänyt näitä ominaisuuksia ärsyttävinä, mutta nyt kaikki terapeutissa herättää kiukkua. Hän on keski-ikäinen nainen ja on kyllä ihan pätevä työssään, omaa pitkän työhistorian ja on vaativan erityistason terapeutti, pitkä koulutus.
Alussa vaikutti ihan mukavalta, nykyään tuntuu jotenkin etäiseltä, kylmältä ja välinpitämättömältä. On kuin häntä ei kiinnostaisi ollenkaan, mitä siellä puhun ja olen tästä hänelle sanonutkin. Välillä ei kommentoi mitään ja se hermostuttaa. Koen, että alussa uskalsin avautua hänelle kunnolla, mutta nyt en enää kun tuntuu, että tätä naista ei vaan kiinnosta 😠
Sanoin terapautille suoraan, että koen ettemme oikein tule juttuun ja harkitsen terapeutin vaihtoa. Tähän hän, että missään nimessä se ei kannata, vika ei kuulemma ole henkilökemioissa vaan tämä on ihan normaalia ja kuuluu mukamas terapian kulkuun. Ja että jos nyt lopetan/vaihdan niin samat ongelmat seuraa jatkossakin
Mulla diagnosoitu toistuva keskivaikea masennus ja sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Hakeuduin terapiaan koulukiusaamismuistojen, sosiaalisten tilanteiden pelon, ihmissuhdeongelmien ja toistuvien aggressioiden takia.
Olisiko jollain antaa neuvoa tai kertoa omia kokemuksia, jos on/ on ollut samansuuntaisia ajatuksia?
Itse olen käynyt myös psykoterapiassa vuoden ajan. Olen käynyt siellä sekamuotoisen persoonallisuushäiriön, ahdistuneisuus häiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi. Olen kokenut sinun tavoin kiusaamista peruskoulussa ja olen edelleen toipumassa siitä.
Suurin kysymys on: Onko sinun mielestä tapaamisista hyötyä?
Terapeutteja on myös erilaisia, itselleni oli suositellut ratkaisukeskeskeistä tai kognitiivista terapeuttia. Valitsin kognitiivisen.
Terapeuttia kuuluu kyllä vaihtaa jos kemiat eivät pelaa kunnolla tai et koe kyseistä terapia muotoa hyväksi ☺️
Ehkä joskus se on hieman ärsyttävää kun terapeutti opiskelee minua ja vain kuuntelee. Me teemme tosin myös hengitys ja rentoutumisharjoituksia ja hän yleensä kommentoi tiettyjä asioita hyvin tiukalla kädellä kuten haluani tappaa muita tai tappaa itseni. Koen itse että terapiasta on minulle hyötyä.
Toivon mukaan tästä oli jotain apua 🤔
Minulla ei ole kokemusta terapioista mutta kyllä kannattaa ottaa huomioon tunteesi ja vaihtaa terapeuttia, sitenhän sen näkee oliko siitä vaihdosta apua. Ihmisiähän ne terapeutitkin on ja voi olla, että miettii kauppalistaakin välilllä eikä jaksa kiinnostua aidosti sinun asioista. Itsekin vaistoan tosi herkästi toisen henkilön tunnetilat.
Kiitos vastauksistanne 🙂
Koen, että terapiasta on kyllä ollut hyötyä ainakin jossain määrin. Toisaalta tuntuu, että enemmänkin voisin hyötyä, jos uskaltaisin avautua paremmin. Se vaan tuntuu vaikealta kun miettii, ettei kehtaa kertoa, kun ei voi sataprosenttisesti luottaa toiseen.
Terapiasuuntaus on siis psykodynaaminen psykoterapia. Harkitsin myös kognitiivista, mutta siinä ilmeisesti keskitytään enemmän tähän päivään ja itse koen, että omaan niin vaikeita traumoja, että niiden käsittelyyn tällainen suuntaus sopii paremmin, tosin tästäkään en ole enää varma 🤔
Olen miettinyt, johtuisiko terapeutin ns. etäisyys juurikin suuntauksesta, että siinä ikään kuin kuuluu asiaan, että terapeutti tietoisesti etäännyttää itsensä potilaasta. En tiedä, mutta vähän häiritsee, kun toivoisi että terapeutti olisi enemmän empaattinen, mutta ehkä toivon liikoja 😑❓
No, saa nähdä miten toinen vuosi lähtee käyntiin...
Kävin neljä vuotta psykodynaamisessa alunperin masennuksen takia. Terapeutti muuttui hyvin pian myöskin etäiseksi ja välinpitämättömäksi alun jälkeen. Varmaan hän oli jossain määrin sellainen alussakin, mutta en kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota, kun en tiennyt, millaista terapiassa "kuuluu olla", jos se toimii.
En kokenut saavani apua. Silti oletin, että tämä kuuluu terapiaan ja jatkoin sinnikkäästi.
Myöhemmin olen saanut aivan erilaisen psykoterapeutin (suuntaus sama). Hän on aina ollut aktiivinen ja "analysoinnin" lisäksi opastaa. Ei koskaan ole etäinen. Nyt tajuan, miten älytöntä oli jatkaa tuota edellistä, mutta en kerta kaikkiaan osannut päättää, kuuluivatko ongelmat terapiaan vai eivät.
Kävi ilmi, että ongelmani ovat sentyyppisiä, etten saa niihin apua "etäisenä pysyttelevän" analyyttisesti suiuntautuneen psykoterapeutin kanssa. Tällöin ongelmani ikään kuin ryöpsähtävät pinnalle suurella voimalla myös terapiassa, mutta niiden kylmä ja etäinen eritteleminen vain pahentaa tilannetta. Opin kaikenlaisia faktoja reagoinnistani, mutta oireet eivät helpotu vaan pahenevat - enkä saa mitään apua käytännön elämääni. Terapia tuottaa lisää pahaa oloa (auttamatta siinä), ja käytännön elämän ongelmani pysyvät ennallaan tai jopa pahenivat.
Neljän vuoden jälkeen lopulta olin puoliksi varma siitä, että jossain muuallakin kuin minussa on oltava jotain vikaa: tämä hoitomuoto tai tämän terapeutin tapa toimia ei sovi ongelmiini. Sitten revin itseni väkisin irti siitä terapiasuhteesta. Se oli tosi kamalaa, enkä vielä silloinkaan tiennyt varmasti, teenkö oikean ratkaisun.
Minusta siitä ei ole tarpeeksi (lainkaan?) tietoa tai opastusta missään, että mistä tietää, ettei kyseinen terapiamuoto tai yhteistyö terapeutin kanssa toimi suhteessa ongelmiini. Mistä voin potilaana tietää, että terapian ei kuulu mennä näin. Ongelmani ON juuri se, etten tiedä, miltä kuuluu tuntua, kun asiat ovat hyvin. Usein sanotaan, että terapiassa kuuluukin olla vaikeaa tai että siinä kuuluukin herätä raskaita tunteita. Jos oireet eivät helpotu, johtuuko se siitä, että terapia on jollain tavalla vääränlaista, vai siitä, etten ole jatkanut sitä tarpeeksi kauan (ts. näin kuuluukin olla ja kohta helpottaa)?
En kyennyt arvioimaan tätä, vaan kärsin terapiassa vuosia. Eikä terapeuttikaan tehnyt asialle mitään, vaan antoi mennä entiseen tapaan. Hän olisi varmaan jatkanut sitä loputtomiin. Hän oli kokenut ja pitkälle koulutettu.
Nyt tiedän ihan varmasti, että aiemman terapian jatkaminen samalla tavalla ei olisi koskaan johtanut parempaan. Oli oikea ratkaisu lopettaa. Mutta syitä alkoi selvitä vasta tosi paljon myöhemmin. Myös terapeutti silloin koko ajan yritti ikään kuin valaa uskoa terapian toimivuuteen. Oikeasti olisi pitänyt tehdä realistinen tilannearvio ja tarvittaessa etsiä toinen terapeutti/terapiasuuntaus. Huoleni ja reagointini olisi pitänyt ottaa todesta eikä tulkita "terapiaprosessin sisälle".
Mahdotonta on kuitenkaan sanoa toisen ihmisen terapiatilanteesta oikein mitään. Joku taitava ammattilainen voisi osata arvioida tilanteen. Kuitenkin juuri terapeutin etäisyys ja välinpitämättömyys olivat minun kohdallani kriittisiä piirteitä kuvaamaan sitä, mikä ei toiminut. Tämä tuotti koko ajan yhä lisää reagointia, eikä kunnollista yhteistyösuhdetta voinut syntyä. Terapiatyöskentelykin alkoi mennä "vanhan tunnemaailman" piikkiin. Mitään uutta ei voinut syntyä.
Terapeuttini työtapojen pitää olla riittävän erilaisia (lämpimiä, aitoja, vastavuoroisia) verrattuna lapsuuden tunnemaailmaani (kieltäminen, tunnekylmyys, vähinpitämättömyys). Muussa tapauksessa syntyy jonkinlainen hyödytön toisto, johon en saa apua.
Ja joo, olen ollut raivoissani tästä jälkeenpäin, kun olen alkanut tajuta, miten se meni.
En tiedä onko tästä vastauksesta mitään hyötyä, kun en osaa vastata kumpi olisi parempi vaihtoehto, että vaihtaa terapeuttia vai ei. Jos sinulla on kahden vuoden terapia, niin voisi ajatella tavallaan, että se menisi jollain tapaa hukkaan, jos vaihtaa terapeuttia puolessa välissä. Kun sitten joutuu aloittamaan tavallaan kaiken alusta, tai itsestä ainakin tuntuisi siltä. Toisaalta jos kolme vuotta, niin olisihan sitten vielä kaksi vuotta aikaa. Minulla on juuri kolmas vuosi alkanut ja kyllä minuakin terapeuttini välillä jollain tapaa ärsyttää, vaikka on tuntunut yleensä tosi hyvältä ja juuri sopivalta. En ole siitä sanonut, mutta olen silti kuullut kyllä monet kerrat myös tuon, että terapian kulkuun kuuluu se, että jossain vaiheessa vain suuttuu sille terapeutille tai se ärsyttää.
Hei kaikki!
Minulla on samantapaisia kokemuksia että psykologi tai muu mielenterveyden ammattilainen ärsyttää. Minulla ei ole kokemusta terapiasta sillä mielenterveyden ammattilaiset sanovat poliklinikalla että en tarvitse terapiaa. Käyn sossulla tällä hetkellä jonka kanssa ei kemiat kohtaa. Hän kyselee kaikenlaista mikä ei hänelle kuulu mm. kämppiksistäni. Sitten pitäisi olla selittämässä mitä teen muutaman tunnin välein ja se vasta ahdistaakin. Olen monta kertaa kertonut hänelle päivärytmistäni, kuinka monelta menen nukkumaan, mitä kuuluu ruokavaliooni, miten liikun ym. Ei hän tunnu ymmärtävän ettei minulla ole päivärytmissä vikaa ( ainakaan vielä ) ainoastaan se että ei ole kavereita. Eivätkä poliklinikalla he anna minun vaihtaa työntekijää.
Olen siis monta vuotta ollut koulukiusattuna, perheväkivaltaa ja myös seksuaaliväkivaltaa olen kokenut... " Et sinä mitään terapiaa tarvitse..." 😐😑❓😯🗯️😭
BirdBell: no jopas on sinun ongelmasi aliarvioitu. 😮 Minä ainakin haluaisin epätoivoisesti terapiaan, jos olisin käynyt läpi noin rankkoja juttuja kuin sinä... ☹️
Minun terapeuttini on siinä suhteessa hyvä, että hän on tällä hetkellä kotikuntani psykiatrisen klinikan psykologi, joka on vasta hiljattain aloittanut opiskelun kognitiiviseksi psykoterapeutiksi. Hän ei ole ainakaan kyllästynyt ja kyynistynyt vaan jaksaa olla aktiivisesti läsnä ja on myös kiinnostunut siitä, miten koen meidän välisen suhteen. Toisaalta hän ei näin ollen ole mitenkään kokenut ja minusta se välillä heijastuu siihen, että terapia tuntuu jotenkin hajanaiselta, epämääräiseltä. Kaipaisin kai selkeämpää otetta ja johdonmukaista etenemistä. Voisihan tämän ottaa puheeksi siellä.
Terapeuttini on muuten hyvä, ihanan realistinen ja sopivasti empaattinen. Olen silti ollut valtavan kiukkuinen hänelle ilman mitään syytä. Joskus mietin, johtuuko se vain siitä, etten ole koskaan saanut olla vihainen lapsena, ja nyt pitää vain saada kokeilla, saanko viimeinkin ilmaista tunteitani siellä turvallisesti niin, että minut kuullaan. Terapiassa vaikeinta on ajan totaalinen riittämättömyys. Kuka keksi, että asiansa pitää saada sanottua 45 minuutissa??! Tämä ei ole terapeuttini syytä, mutta hyvin nuori versio minusta kokee, että jokainen istunnon päättyminen on pieni hylkääminen. Asia jää kesken, jään yksin tunnissa syntyneiden tunnekuohujeni keskelle. Toisinaan tulee tunne, että nyt kyllä lopetan tämän touhun, sittenhän nähdään, miten vähän hän oikeasti minusta välittää. En luota, että häntä aidosti kiinnostaisi, miten minulla menee, vaikka merkkejä on vain päinvastaisesta.