Terapeutti anoppina
Olisiko täällä ketään kohtalotoveria, jonka anoppi sattuisi olemaan myös psykoterapeutti?
Omani käyttää mielestäni koulutustaan jonkinlaisena mandaattina arvostella läheistensä mielenterveyttä ja hoidon tarvetta. Minulle hän on toistuvasti vihjaillut, ja välillä suoraankin sanonut, että minun pitäisi mennä terapiaan. Omasta mielestäni hän ei juurikaan ymmärrä minua eikä luonnettani, eikä hänellä voi olla välineitä tehdä oikeaa arviota terapiantarpeestani, koska hän ei yksinkertaisesti tiedä minusta ja elämästäni riittävästi. Siinä hän on kyllä aivan oikeassa, että on asioita joita minulta puuttuu ja joita elämääni kipeästi kaipaan, mutta hän ei tiedä mitä nämä asiat ovat, eikä sitäkään että niitä asioita ei terapiasta löydy. Itselläni ei ole tunnetta, että tarvitsisin terapiaa juuri nyt oikeastaan mihinkään, ja senhän pitäisi kai oikeastaan olla hieno juttu. Syy kokea mielihyvää ja ylpeyttä! Pystyn seisomaan omilla jaloillani, pärjään elämässä, parisuhteessani ja työssäni, ja osaan kohdata myös elämän nurjan puolen silloin kun se kohdalleni sattuu. On kuin anoppini haluaisi viedä minulta tämän ilon.
Ymmärrän hänen varmaan tietoisella tasolla tarkoittavan pelkkää hyvää, mutta toisaalta: eikö ammattilaisen nimenomaan pitäisi ymmärtää, että anoppi ei voi olla terapeutti, vaan anoppina tulisi käyttäytyä muiden läheisten tavoin? Siis antamalla rakkautta, kannustusta ja iloa elämään, eikä tuomitsevaa arvostelua ja väsyttävää, ohiampuvaa kritiikkiä.
En oikein tiedä, miten käsitellä anoppiani. Minusta hän ei ole käytöksellään osoittanut riittävää vastuullisuutta ja aikuismaisuutta, että luottaisin syvimmät tunteeni, pelkoni ja epävarmuuteni hänen tietoonsa. Tuntuu, että hän vain käyttäisi niitä minua vastaan, kuten hän tekee toistuvasti mm. omalle miehelleen. Mieheni lapsuus on ollut vanhempien repivän riitelyn ja valtataistelun hallitsemaa, mistä syystä meidänkään parisuhteestamme ei ollut tulla mitään – vasta parin vuoden kärsivällisen opettelun jälkeen asiat alkoivat sujua. Kun muistelen sitä vaivan ja energian määrää, joka vaadittiin tämän miehen kanssa ihan perusasioidenkin oppimiseen (mm. empatia, vastikkeeton rakastaminen, virheiden ja epätäydellisyyden hyväksyminen), tuntuu entistä ärsyttävämmältä että juuri tämä nainen, joka on mieheni psyykeä vakavasti vahingoittanut, katsoo olevansa oikea henkilö kertomaan minulle omasta avuntarpeestani.
Mikä mahtaisi olla paras tapa saada tällainen ”asiantuntija”-anoppi ottamaan hiukan takapakkia? Toisaalta hän käyttäytyy tuomitsevasti ja arvostelevasti sekä minua että poikaansa kohtaan – toisaalta häntä harmittaa kun emme ole läheisempiä. Miten voi olla, että psykologian ammattilainen ei osaa tällaisessa tilanteessa laskea 1 + 1?
Se, että ihminen on psykologian ammattilainen, ei tarkoita, että hän hallitsisi elämää yhtään sen paremmin kuin tavallinen ihminen. Itse asiassa ylenmääräinen tieto voi lisätä tuskaa. Minulla ei ole mitään tilastoja, mutta mutu-tuntumalta sanoisin, että psykologit ja psykiatrit eroavat, riitelevät ja tekevät virheitä siinä missä muutkin, mahdollisesti jopa enemmän. Se, että he työskentelevät tällaisten ongelmien parissa, ei tarkoita, että he olisivat välttämättä sinut itsensä kanssa tai että olisivat työstäneet asioita henkilökohtaisella tasolla (tietysti psykoterapeutin ammatinharjoittaminen vaatii myös terapeutilta itseltään käyntiä vertaistuessa eli psykoterapiassa).
Terapiasta ja asioiden pohdinnasta tuskin on kenellekään niin sanotusti haittaa, mutta on myös muita tapoja ratkaista ongelmia kuin käymällä ammattiauttajalla. Ihmiset ovat takuuvarmasti kautta aikain keskustelleet toisiensa kanssa ymmärtääkseen paremmin maailmaa ja olemassaolon tarkoitusta. Kaikki eivät kuitenkaan ole samanlaisia ja ehjään minään on monta eri reittiä.
Joka tapauksessa minun neuvoni sinulle on, että puhut anoppisi kanssa suoraan. Voit kysyä häneltä onko tuntemuksesi oikea, että hän on vihjaillut sinulle terapian tarpeesta ja jos näin on, niin voit sanoa suoraan, ettet pidä siitä, etkä tarvitse omasta mielestäsi terapiaa. Se, että kieltäytyy avusta, ei tarkoita, että ihmisellä olisi joku syvään juurtunut defenssi ja haluttomuus käsitellä asioita.
Kirjoitit hyvin, kun sanoit, ettet tunne, että anoppisi tietäisi riitävästi sinusta tai elämästäsi, jotta voisi tehdä tämänkaltaisia ohjeistuksia; sano se hänelle. Voi olla, että terapiavihjailut ovat hänen keinonsa haluta auttaa tai tutustua sinuun syvemmin. Tai, että hän haluaa tehdä sinun ja poikansa elämästä parempaa, koska pojan lapsuus oli niin hankala.
Lunta sataa, mutta yritetään siitä huolimatta selvitä 🙂
Ei ole terapeuttia anoppina eikä muuna sukulaisena, mutta tökeröitä, mieltä vaurioittaneita terapeutteja on ollut useampia ja karmeita juttuja on kuultu muiltakin. Onneksi löytyi viimein kunnollinen. Ei ammattitaitoinen terapeutti käyttäydy kuten anoppisi. Oma terapeuttini ei tyrkytä minulle yhtään mitään eikä koskaan määräile eikä väitä olevansa oikeassa. Sano anopille suoraan, että päätät itse asioistasi. Voithan piruuttasi kysyä häneltä, onko hän itse terapian tarpeessa ja jos hän ei mielestään ole, pyydä perustelut. Suosittele terapiaa, jos perustelut eivät vakuuta...
On todella järkyttävää, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset joutuvat ns. auttajien taholta kaikenlaisen sadismin ja vallanhimon kohteiksi. Onneksi nykyään korostetaan empatian tärkeyttä ja terapeutitkin varmaan ovat enimmäkseen ihmismäisiä.
No onpas tilanne!
Teraupeutti ei useinkaan ole omassa elämässään (läheistensä elämässä) yhtään sen fiksumpi kuin muutkaan - saattapi olla vieläkin sokeampi.
Kuinka puolisosi suhtautuu? Luultavasti et pysty vaikuttamaan anoppisi käytökseen joten on parempi keksiä ohittamiskeino. Onko teillä minkälainen huumori puolisosi kanssa?
Entäs kaiken myöntäminen? Entä jos myönnät että voithan mennäkin.... onko sopivaa tarjolla.... ? (ei sinun tarvitse sitä toteuttaa mutta jos hänellä on päähänpinttymä...) Monesti kun joku hyvin voimakastahtoinen on saanut päähänsä jotakin se ei lopu ennekuin ollaan uudessa tilanteessa.
Itse voisin kyllä kuvitella vaikka kertoa käyväni ja että siitä on apua.... Hoito on luottamuksellista joten hänellä ei pitäisi olla asiaan puuttumista. 🙂👍
Anopit on! Meillä menee anopin kanssa jo hyvin molemmat tykkää sen verran toisistaan kuin sen vuoksi on kohteliasta että rakastetaan samaa miestä ja meidän lapsia....
Läheiset ovat uskomattoman sokeita, etenkin mielenterveysammattilaiset. Asuin vuosia huostaanotettuna mielenterveyshoitajan / nuorisotyöntekijän kanssa, ja hän muun muassa
- laittoi minut kuukausien kotiarestiin kun naarmutin rannettani (ei siitä voi käyttää sanaa viiltely), ja myönsi että oli aikonut väkivalloin pakottaa minut näyttämään "vammat" joita en muuten suostunut näyttämään
- ei koskaan huomannut, että muutamia vuosia vaihtelin syömättömyyden ja bulimisen oksentelun välillä. En tuolloin asunut enää kotona, mutta olin kotona viikonloput ja oksentelin myös kotona.
- Kuvitellessani olevani satanisti hän takavarikoi musiikkilevyjäni ja minulle tulleita kirjeitä, antaen ne minulle vasta jälkikäteen
- Roolipelejä en saanut edes kokeilla, koska ne ovat vaarallisia ja niistä jää rooli päälle ja sitten tapan itseni.
Epäilemättä tämä kaikki oli minun parhaakseni, mutta rankkoja ylilyöntejä ne silti olivat. Muuten kyllä kyseessä oli ihan hyvä tyyppi. Perspektiivi vaan tuppasi vähän vinoutumaan, kun mentiin liikaa hänen työnsä alueelle 🙂 Näin jälkikäteen osaa tuonkin ottaa jo huumorilla.