Itse oirehdin samalla tavalla tuossa iässä ja itseasiassa parikymppiseksi asti. Itkupotkua, ovien paiskontaa jne jne. Kurkku suorana tuli huudettua paljon sellaista, jota en oikeasti tarkoittanut. Ihan vain siitä syystä, että oma vanhempi oli täysin sokea sille miltä minusta tuntui.

Itse valitin myös sitä, ettei mua rakasteta yhtälailla kuin muita joka ei tietenkään ollut totta, mutta siltä se tuntui, sillä vanhempani eivät olleet sitä tyyppiä jotka muistuttelevat lapsilleen kuinka tärkeitä ja rakkaita ovat. Sitä muistuttamista olisin kaivannut, muutoinkin kuin siinä tilanteessa, kun kaikki kärjistyy. Kehuja, tsemppaamista ja rakkaudella kasvattamista, halauksia. Meillä tosin tilanne oli varsin kärjistynyt muutoinkin, sillä toinen vanhemmista hylkäsi minut teini-iässä kokonaan ja piti yhteyttä vain sisaruksiini ja itse ajoin äitiäni koko ajan teiniuhmassani kauemmas vaikka oikeasti olisin tarvinnut sen kunnon halirutistuksen ja kasan rakkautta päälle.

Eihän mulla omia lapsia ole, joten mitä olen neuvomaan. Ajassa taaksepäin muistellessa kuitenkin tuntuu kovasti siltä, että paljon mielipahaa ja pahaa oloa oltaisiin voitu välttää sillä, että mulle olisi muistuteltu ihan tavan arjen seassakin, että olen tärkeä ja rakas. Kehuttu kunnolla, kun olen saanut jotain aikaiseksi ja oltu enemmän läsnä. Itselleni vanhempien ero oli kova paikka ja olisin kaivannut tukea ja rakkautta paljon enemmän kuin mitä sain. Ja siis "normaalia" paljon enemmän.