Elämäni heitti kuperkeikkaa joulukuussa 2009. Mieheni kuoli alle 40v, aivan yllättäen ilman ennakkovaroitusta. Jäin 3 lapsen kanssa yksin. Välillä olen ollut aallon pohjalla ja välillä hieman ylempänä. Ensimmäiset 2 kk menivät hyvin kaiken touhuilun keskellä, nyt kun kaikki paperisota ym. ovat ohitse tulikin seinä vastaan.
Olen käynyt psykiatrilla 2 kertaa ja itkuksi menneet molemmat. EN tiedä kuinka tästä pääsee eteenpäin? Olen ollut lähellä luovuttamista lapsista huolimatta.
Ei tämän näin pitänyt mennä! Meillä piti olla kaikki edessä, juuri avioituneina jne. Olenkin pohtinut mitä pahaa olen tehnyt tai teimme että näin kävi?
Elämäni ei ole koskaan ollut mitenkään helppoa, aina on ollut vastoinkäymisiä ja nyt tämä.. Aivan kuin minua ei olisi luotu onnelliseksi..
Mitään ei saa aikaiseksi tai tehdyksi, kaiiki seisoo ja odottaa… Kupa sitä voisikin vain ja hävitä olemasta…
Heippa
Olen todella pahoillani sinun puolestasi, ja tulin itsekkin kauheen surulliseksi mutta on elämän järkyttävimpiä hetkiä kun menettää puolison yllättäen (ei sitä näin sanoin voi kuvata) mut elämä on monesti tosi julmaa eikä se mene niinkuin aina suunnittelee. Mutta elämän on jatkuttava vaikeuksista huolimatta ja sinun on nyt vaan jaksettava taistella elämässä eteen päin ja ole onnellinen kolmesta lapsesta niistä saat voimia viellä valtavasti. Mutta se on nyt todella tärkeätä että et jää yksin surussa murehtimaan vaan haet heti apua kun on paha olla, ja hyvä että olet hakenutkin apua, seurakunnissa on kanssa ihmisiä jotka kuuntelevat ihmisiä kun on vaikeata ja ehdottomasti lääkärissä kannattaa käydä, ja esim. maaseudun tukihenkilöille voi soittaa ihan milloin vain. Mutta se on tärkeintä että et jää yksin suremaan ja älä mieti luovuttamista se ei ole oikea ratkaisu jos on itsetuhoajatuksia ja tuntuu että et jaksa niin soita 112 niin apu tulee hetkessä. toivottavasti tästä kirjoituksesta oli jotain apua ja kirjota vaikka tänne viestiä niin sekin auttaa. valtavasti sulle voimia jaksamisee.
Hei!
Koita jaksaa!
Olen sinua vanhempi, eikä minulla ole pieniä lapsia enää, mutta yhteistä meillä on puolison menetys. Mieheni kuoli kesällä 2008, taisteltuamme vuoden syöpää vastaan.
Minulle jäi aikuinen poika ja kuusi vuotta sitten kuolleen pojan poika.
Nuo samat tunteet kävin läpi, tuo seinä, jota nimitin putoamiseksi tyhjyyteen ja tuo mitään ei saa aikaiseksi, myöskin vihantunteet kuuluvat suruun, älä säikähdä tunteitttesi kirjoa.
Tuolla aiemmin palstalla kirjoitit, että lapset käytäytyvät "riiviömäisesti", myöskin he tarvitsevat apua, järjestä heille myös terapiaa.
Oma pojanpoikani oli vajaa kolme vuotta, kun hänen isänsä kuoli. myös hänen käytöksensä muuttui. Hän kävi terapeutilla jonkin aikaa, ja nyt kun pappa kuoli hänen oli helpompi sopeutua, ja tietenkin auttoi myös se, että pappa sairasti niinkin kauan. Jatka vaan omaa terapiaasi. Mitä sitten vaikka itket koko ajan, siihen sinulla on täysi oikeus, oikeus surra.
Niin kuluneelta vaikka kuullostaakin, mutta aika auttaa. Kun tapahtuneeseen tulee etäisyyttä, niin jonakin päivänä huomaat, että ole päässyt jo tähän asti ja niitä päiviä tulee lisää huomaamatta.
Pyydä rohkeasti apua ystäviltä, tuttavilta ja sukulaisilta, he varmasti mielellään auttaisivat, jos vain tietäisivät miten, joten sinun täytyy sanoa heille, miten toivoisit heidän auttavan, esim. siivouksessa, ruuanlaitossa ja käytännön asioissa. Sinun ei tarvitse kaikkea jaksaa yksin.
Voimia sinulle ja lapsillesi