Tarinani ja mitä voi olla enää edessä?
Olen 26-vuotias nainen, eksynyt täysin omaan maailmaan. Dissosioin voimakkaasti johon olen saanut ketipinorin avuksi Keho tuntuu hetkittäin kutistuvan, hormonitoiminta muuttunut, ääni hento ja lapsenomainen jos yritän puhua, ympäristö katoaa ym. Olen vain yksin kotona, tai kävelen pakonomaisesti ulkona.
Taustanani on seuraavaa: Äiti hylkäsi lapsuudessa minut emotionaalisesti, olin vain hänen jatkeensa. Hän haukkui jokaisen saamani kaverin, joten jätin ne yksitellen. Olin hirveän riippuvainen äidistä, vaikken saanut kuin uskomatonta henkistä alistamista (sopviassa suhteessa kehuja ulkonäöstä ja en mm. saanut puhua kotona). Välillä hän sai alkoholisti isän pahoinpitelemään minut mm. kuristamalla. Lähdin kotoa kadulle täysi-ikäisenä ja siitä ajauduin pätkätöiden, irtosuhteiden, päihteiden yms. maailmaan. Koko ajan olin kuitenkin jollain tavalla pihalla.
Noin tiivistetysti.
Koko elämäni olen etsinyt vikaa, mikä minussa on ja paennut paikoista missä ollut.
Vaihtanut tyyliä ja identiteettiä lukemattomia kertoja. Ravannut kuraattoreilla ja terapeuteilla (kotona annettiin ymmärtää että olen hullu, joten se iskostui mieleeni vaikka ammattilaiset vieläkin sanovat että olen realiteeteissa). Lopulta noin parinsadan uuden alun…mielessä suurimmaksi osaksi, ulkopäin siltojen polttelua jokaiseen tapaamaani ihmiseen, työpaikkaan, opiskeluun, harrastukseen, tyylinvaihdoksia ulkonäöllisesti ym.) jälkeen päädyin suljetulle. Jopa siellä olin vain ulkonäköni, suurimmaksi osaksi mykkä, hylkäsin muutamaan kehen jotenkin tutustuin, koitin olla tunnollinen ja hetkittäin hauskakin. olin jo niin lopussa, että pienikin jutustelu vei voimat. ennen sitä pistin viimein sairaisiin vanhempiin välit poikki, jotka kohtelivat kuin räsynukkea samalla kun koitin epätoivoisesti rakentaa elämää jonnekin.
Taloudellisesti olen avuton ja sähläykset ovat tuoneet velkataakan. Olen ajanut itseni nurkkaan ja jäljellä on oikeasti enää kehoni, peili ja ajatukset. Kävelen kuin zombie, silmät on ihan tyhjät ja se näkyy jo ulospäin. Lopulta tässä tilassa soitin vuoden tauon jälkeen äidille ja sanoin, että olen mm. ollut suljetulla. Vastaus oli:”mm..aijaa.koet siis asiat näin. kaikkeni olen yrittänyt tehdä, oon ollu siis huono äiti.ai että olen mielestäsi narsisti? just puhuttiin asiasta työkaverin kanssa. voisin lukea aiheesta, kehittää itseäni” ja ennen sitä mairealla äänellä, että ”voiiii…oon miettiny sua iha joka päivä”. Ääni tuntui kuin terä olisi viiltänyt päätä. Sen jälkeen laittoi rahaa tilille (tienaa hyvin, työ missä toimii asiantuntijana eläkepäätöksissä, mikä tuntuu uskomattomalta sen julmuuden takana). Se avustus sotkee toimeentulotukiasiani joita en oiken enää osaa hoitaa. Sen hän tietää varmasti. Olen luultavasti pian itse eläkkeellä…ja hänen armoillaan. Musiikkia osaan kuunnella ja kirjoittaa, muuten ihan kuollut. Kaverisuhteet siis katkenneet.
onko mitään vaihtoehtoa enää? samantapaisia kokemuksia tai kysymyksiä?
Pelkään hirveästi, etten enää kykene edes mihinkään pienimuiotoiseen sosiaalisuuteen ja jään tällaiseen autistiseen tilaan.
...viimeisellä lausella meinaan, että mieliala ei enää heilahda juuri mihinkään suuntaan (tätä ennen yliherkkä kaikelle) eli sellaisen olotila ettei tunne mitään, on vallitseva. Onkohan mitään keinoja miten saisi "virrat päälle" ? että saisi edes pienen kontaktin ulkomaailmaan.
Näen aikuisen naisen jolla "kasvoissa arpia". Mutta kun katson hänen silmiinsä, niin näen siellä palavan haikeuden, pienen tytön... joka oikeasti kaipaa vain aitoa välittämistä ja halausta. Niin kipeästi että järjen ja tunteiden ristiriidan takia hän menee hämilleen, joka näkyy lopulta voimattomuudelta ja pakenemisella omaan maailmaansa.
Itsekkin harrastin paljon irtosuhteita aikoinaan, koska hellyyden ja rakkauden kaipuu oli liian suuri sekoittaen pääni. Lopulta tajusin että väärät ihmissuhteet imevät voimat kuin teollisuusimuri ilman pölypussia.
Ja mitä on edessä? Varmaan paljon henkistä kelaamista kunnes viimein tulee se "valinta", että mihin suuntaan lopulta lähtee 5-kulma risteyksestä kulkemaan.
"Omat rajat on tunnettava - Elämä järjestellään niiden mukaan."
"Sitä kättä en suostu mä nuolemaan, joka hakkaa mut kuitenkin."
Tota ihka ensimmäistä tänne laittamaani viestiä oli jo painekattilassa mikä purkautu taas ja jälleen romahduksena mitä terkkarin tädit joutu todistamaan...sitä on tullu sellaseks joka juoksee sinne kun ei oikeasti enää muuta keksi ja pelkää sekoavansa... ja kokee ettei sellasena voi näyttäytyä ku vastaaviin tapauksiin tottuneiden edessä ja "viralliset" diagnoosit vilkasevilta. Vaikka olisi siellä jo hullun maineessa, ei enää haittaa kun vaihtoehtona tuntuu olevan vaan se viimenen syntymän jälkeen.
Palautu kummasti takasin. Huomaa todella elävänsä samaa kaavaa toistavassa kehässä- jonka seuraava vaihe luultavasti on luoviin juttuihin purkaminen, kontakti kehen tahansa jonka kanssa uskaltaa jutella, päivärytmi ajantasalle, luonnossa liikuskelu, ulkosen olemuksen miettiminen...vaarana vaipua taas sinne omaan todellisuuteen ja mökkiinsä höperöitymään...siitä kaikesta edellä mainittuun.
Sinä puit sanoiksi sen mikä kaikessa on pohjimmiltaan takana. Varmasti lähes jokaisella erilaisella kohtalolla, vyyhtiään kokevalle ja purkavalla. ja mitä viimesenä haluaa kuitenkaan myöntää!...enimmäkseen tukahduttaa eri tavoilla. Eli se joku osa mikä haluaa yksinkertaisesti aitoa lämpöä ja välittämistä. 😳 Just sellanen tyhjiö, mikä on tytön tasolla..joka kunnolla koskaan kun ehkä hetkittäin sellasta kokenut menneisyydessä eikä liity enää edes naisena suhteista hakemaan romanttiseen tunnepuoleen. Ja mistä on tehnyt hävettävän asian. se häpeä on tavallaan jokasen teon taustalla ja leimaa koko olemusta. Keinot vaan käsitellä kipeintä, jotenkin tuntematonta kohtaa on vaihtunut pois päihteillä turruttamisesta ym. Ehkä toistuva romahtelukin ottaa aikansa että tulee taas joku suunta...pois vahingoittavasta ihmisestä ja niin että vois antaa ympärillekin sitä välittämistä ja kivoja hetkiä.
Valoa sinun kevääseen 🙂
Hei Lumikki, minusta tuntui lukiessa että olisiko aika että katsot itseäsi peilistä ja hymyilet ja näet sen vahvemman itsesi, joka olet. Olet lähtenyt kotoa kovin nuorena pakon sanelemana ilman ketään apunasi ja olet selvinnyt. Irtosuhteita ei tarvitse hävetä, fyysistä kontaktia kaikki kaipaavat, ja toisaalta ihmiset jotka olet jättänyt taaksesi, ns. ystävät eivät ehkä ole ollet sen arvoisia. Olen huomannut että naisten kanssa on muutenkin vaikea todellinen ystä yys naisten välillä; vaikka on ollut kuinka läheinen se kateus ja katkeruus ja vastaava hiipii toisessa esiin ja silloin oöe itsekin katkaissut kaikki välit.
Yritä nähdä itsesi eritavalla, suljetulla osastollakaan visitointi ei merkitse sinua loppuelämääsi, se on vain ollut lyhyt vaihe joka on nyt takana eikä sen tarvitse uusia.
Älä mieti mennyttä, itseltäni puuttui isäsuhde kun alkoholistina käveli tiehensä ja aika tiukkaa elämää elettiin, mutta selvittiin. Perheesikään, äitisi ja isäsi, ei myöskään määritä sinua henkilönä. Älä anna heille sotä iloa että pilaavat nykyhetkesikin. Unohda heidät ja rakenna oma itsesi ja identiteettisi, etsi työtä, opiskelua, mitä tahansa joka sinua miellyttää ja koita avata uusi ovi elämääsi.
Lumikki löysi prinssinsä, hän pääsi ylös huonoista olosuhteista, niin pääset sinäkin!