Oli omakotitalo, parisuhde, lapset, työ, terveys. Sitten alkoi perheväkivalta josta tuli uupumus. Sen jälkeen alkoi sairastelu syyksi löytyi home. Uupumus ja sairastelu johti siihen että pomo kiristi irtisanoutumaan. Homeen takia jouduin hävittämään melkein koko omaisuuden niistä lempi matoista ja veroista lähtien aina lasten unileluihin asti. Eräs aamu heräsin ja kaikki se paha riitti. Pakkasin lapset autoon ja lähdin siitä "unelma talosta" ja "unelma suhteesta" elämästä jossa muka oli kaikki mitä olin tarvinnut.

Olen myös aina ollut kiusattu ja nykyään tuntuu että kaikki mihin kosken muuttuu p#skaksi...

Kun katselen aikaa tässä taaksepäin niin olen tajunnut sen että lapset ei tarvitse isää kasvaakseen tasapainoisiksi ihmisiksi. Minulla on muutama tuossa todisteena. Tarkoitan tällä nyt sitä että sinä vanhempana annat ne eväät elämään. Siihen ei tarvita kahta, kaksin kyllä helpompaa mutta tulos on huonompi jos toinen ei ole sopiva vanhemmaksi.

Ajatus siitä että tarvitset miehen jotta voit kasvattaa lapsesta "normaalin" on sellaisten suoltamaa jotka eivät ole eläneet lapsiperheen sitä karumpaa arkea.
Yksinhuoltajana pelottaa, tiedän kokemusta on, mutta se lapsi joka sinulla on/tulee olemaan antaa sellaiset voimavarat jota se mukana oleva vaikka hyväkin puoliso ei pysty antamaan. Eli et tarvitse puolisoa koska se lapsi on se voimavara joka vie eteenpäin.

Jos olisin ollut yksin olisin todennäköisesti jäänyt huonoon parisuhteeseen ja tällähetkellä kuollut joko oman tai silloisen miehen käden kautta. Lapset olivat syy miksi lähdin koska minulla vanhempana on vastuu pitää heistä huolta ja ennenkaikkea rakkaus omia lapsia kohtaan pistää laittamaan asioita järjestykseen niin että lapsilla on vakaa ja hyvä olla.

Kun menettää kutakuinkin kaiken huomaa että se mitä ulkomaailmasta tungetaan perhe idyllistä ja fitnes ulkonäöstä ei pidä paikkaansa vaan se on oma koti. Sillä ei ole väliä onko se vuokra vai omistus. Pääasia on että siellä on sellaista missä viihdyt. Juurikin kiva sisustus ja mukava sänky kuitenkin suurin osa ajasta nukutaan.

En tiedä ikääsi mutta oletan että olet alle 50. Nykypäivänä ensisynnyttäjät ovat tilastollisesti 30 tai hieman yli. Ehdit vielä saamaan lapsen ja sitä pikkulapsi arkea ei ole kuin muutama vuosi. Voin sanoa että nykyään yhdenkin kanssa ehtii kiirettä olla kun pitää olla harrastusta moneen lähtöön.

Itse en olisi olemassa jos ei lapsia olisi. Toisilla elämässä vie eteenpäin harrastus, toisilla työ, toisilla taas perhe. Muista sinä ja se pieni tekin vain kaksin olette perhe ja ihan täydellinen sellainen!

Hei. Kirjoituksesi on kuin minun suustani, sillä erotuksella että olen nuori mies. Koko elämäni olen tuntenut melkein samoin, miksi olla täällä kun ei ole mahdollisuutta perheeseen. Olen suhteessa, ollut jo 6 vuotta. Olen siis 22v. Mutta suhde on huono. Teen kaiken. En saa halauksia, suukkoja oma aloitteisesti. aina se olen minä kun teen kaiken. Puhelin on aina ollut tärkeämpi kuin minä. En uskalla erota, sillä se tarkoittaisi loppuelämän yksinäisyyttä. Totaalisesti. Haluaisin, mutta en voi. Kumppani ei voi saada lapsia. Juuri tänään luin Iltalehdestä uutisen nuorten miesten lapsettomuudesta, se särki sydäntä. Miksi elää ja olla kun ei voi saada sitä, mitä eniten maailmassa toivoo. Olen itsekin harkinnut erittäin vakavasti itsemurhaa, on jo suunnitelmat olemassa.

Ennen olin iloinen ja positiivinen, uskoin elämään ja mahdollisuuksiini. Nyt lämpö ja hellyys mun sisällä alkaa kuolla. Tyttöystävä ei sitä hellyyttä halua ottaa vastaan, eikä ketään muutakaan ole koksaan siihen kiinostunut ollut. Alan menettää sen kaiken hyvän mikä itsessäni on ollut. Pimeys vain kasvaa, ulkona valon määrä kasvaa, sisällä se synkkenee.

Toivon sinulle paljon voimia ja iloa elämään. Olet arvokas sellaisena kuin olet, uskon ja toivon että haaveesi toteutuu vielä. 😍

Lisään vielä. Mäkin yritän hymyillä, mut se on tässä vaiheessa jo vaikeaa. Miksi hymyillä kun ei se muuta asioita. Ennen itkin iltaisin uneen tämän asian kanssa, enää en osaa edes itkeä. En käy edes kaupassa silloin, kun on ihmisiä ,sillä kun näen siellä perheitä, paha olo kasvaa, kun itseltä se puuttuu. Lisään vielä, että en ole asunut tyttöystävän kanssa yhdessä, enkä usko että niin käykään. Joutuisin tekemään kaiken, enkä saisi mitään. Hänellä oli vakava syöpä, jonka myötä elämän taidot heikkenivät, kaadan myös juoman aina lasiin, teen kaiken, enkä saa mitään. En edes hymyä. En uskalla lähteä tästä, sillä se silloin viimeinenkin mahdollisuuteni perheeseen katoaisi ajan synkkyyteen.

Kiitos vastauksistanne SanskuE ja Aavameri! 🙂🌻
En ollenkaan odottanut tällaista myötätuntoa. Alkaa itkettää, mutta tämä itku ei ole pahaksi. Kiitos teille!
Yritän vielä miettiä, mitä voin tehdä tilanteelleni, mutta toisaalta, olen jo monta kertaa suunnitelmat suunnitellut kynän ja paperin avulla saamatta mitään muutosta kuitenkaan aikaiseksi. Minussa on jokin jarru, joka vie kaiken luottamuksen itseeni - ja muihin ihmisiin.

SanskuE: arvostan kovasti sitä, että sinulla on runsaasti elämänkokemuksia, vaikka kaikki niistä eivät olekaan olleet helppoja, ja arvostan sitä, että olet löytänyt ilon lapsistasi! Oma ikäni rajoittaa lapsihaaveita vakavasti. Olen niin vihainen itselleni, etten herännyt huomaamaan niinkin yksinkertaista naisihmisen elämään liittyvää tosiasiaa ajoissa.

aavameri: Jos saisin uudestaan olla 22 v., sanoisin itselleni, että ole rohkea, tee virheitä, mutta tee jotain, äläkä jää vain odottelemaan. Luulenpa, että kun olen eläkeiässä, sanon samaa keski-ikää hipovalle minälleni katuen ja katkeroituneena. 😉

Eracco oletko ajatellut ryhtyä tukihenkilöksi lapselle joka tarvitsee tukiperhettä. Tämä toiminta on sosiaalihuollon lastensuojelupuolen toimintaa. Eräs tuttava perhe (kerron tämän nyt ko äidin luvalla) jossa tuli ero ja äidillä ei ollut sukulaisia apuna koska asuivat toisella puolella suomea, hän pyysi "sijais mummia" tukiperhe toimintana. Lapsi oli tuolloin noin 3-4v ja äiti nuori noin 20 vuotta. Saivat aivan ihanan perheen avuksi! Tässä tapauksessa oli pariskunta noin 45vuotiaita eikä heillä ollut omia lapsia.

Nyt noin 10vuotta myöhemmin pitävät edelleen yhteyttä vaikka eivät olleet lastensuojelun kautta "yhteistyössä" kuin vajaa 2v. Heidän yhteistyö oli ja on niin lämmintä että tukiperhe on heille kuin omaa sukua. Lapsi kävi säännöllisesti perheessä kaiken kaikkiaan noin 5vuotta. Sitten äiti löysi uuden parisuhteen ja työn toiselta paikkakunnalta jolloin muuttivat ja vakinaiset tapaamiset katkesi. Kuitenkin koulujen kesälomilla lapsi on edelleen käynyt teini ikäisensäkin tukiperheessä koska on niin tärkeä paikka. Äiti ja lapsi soittelevat ja vaihtavat kuulumisia edelleen säännöllisesti perheen kanssa. Tämä tuttavani ei todellakaan olisi pysynyt kasassa yksin lapsen kanssa koska opiskeli ja teki töitä samalla puhumattakaan oman tukiverkoston puutteesta. Isä osallistui kyllä lapsen hoitoon ja vanhemmilla oli hyvät välit mutta yksin asian pyörittäminen nuorelle äidille oli raskasta.

Itselläni on myös kokemusta tukiperheestä(kaikki lasten isovanhemmat ovat kuolleet joten halusin lapsille mummilan) "sijais mummilasta" mutta se loppui hyvin lyhyeen kun kyseisessä perheessä talouden mies ei ollut sitoutunut toimintaan ja inhosi lapsiani. Tästä seurasi sitten että kyseinen mies työnsi yhden lapsistani kerrossängyn yläsänkyyn niin että lapsen kyljessä oli pitkä kipeä mustelma. Siihen loppui se kokeilu.

Tiedän että tukiperhe toimintaan voi osallistua myös yksin elävä. Tärkeintä on että aidosti haluaa tutustua lapseen ja vanhempaan/vanhempiin. Nykyisen avopuolisoni oma mummo on vielä hengissä vaikka ikää jo n 80 osallistuu hän seurakunnan vastaavaan sijaismummo toimintaan. Hän käy tietyssä perheessä noin 1-4 kertaa kuukaudessa auttamassa. Tämä toiminta on kevyempää esim lasten yöpymisiä ei ole vaan mummi menee perheen kotiin auttamaan.

Se mitä olen vierestä nähnyt ja itse kokenut niin tiedän että Tämmöisellä avulla on kova kysyntä ja nimenomaan sillä aidolla halulla tutustua siihen lapseen!

En tiedä mitä on olla lapseton koska omaa kokemusta ei ole mutta mitä ystäväni kanssa olen jutellut hänen tukiperheestään niin olen ymmärtänyt että ko pariskunnalla oli juurikin se kaipuu omasta lapsesta. Siitä ketä saat seurata ja auttaa kasvussa ja kehityksessä. Tässä tapauksessa kävi juuri niin mikä on tavoite että lapsi sai mummilan ja pariskunta sai n 3-4 v lapsen tuki lapsekseen. Sittemmin ko tukiperhe sai ihan sijoitus lapsen kasvatettavakseen joka asui heillä vakituisesti vuosia.

Voisin kirjoittaa tästä asiasta vaikka kuinka paljon koska lapset, ovat ne omia tai toisen niin heissä on meidän huominen! Jokainen lapsi on yksilö olen huomannut että uusio perheissä mitä sivusta seurannut eivät uudet puolisot osaa suhtautua toisen lapsiin neutraalisti. Ajatellaan että tuo on sinun ja sen tekemä lapsi. Sama tuntui olevan myös omassa tukiperhe kokemuksessa että mies ei lapsiani hyväksynyt koska eivät olleet hänen.

Olen ollut äitipuoli joskus vuosia sitten ja huomasin sellaisen asian että sen lapsen iällä ei ole väliä siihen että pystytkö välittämään hänestä. Kiintymys suhde tulee ajan kanssa aivan niinkuin vastasyntyneeseenkin. Kuitenkaan kovinkaan moni aikuinen ei tätä ymmärrä. Itse huomasin sen että hieman isomman jo noin4v lapseen suhde on jopa jollain tasolla helpompi luoda kuin pieneen vauvaan koska juurikin osaa kertoa mitä mielessä on eikä aika mene arvailuun ja asian selvittämiseen. Kuitenkin neljävuotiaankin kanssa joutuu käyttämään omia hoksottimia ja salapoliisi työtä että osaa selvittää mistä esim pahamieli on lapselle tullut ja käydä sen syyn läpi lapsen kanssa ja ennen kaikkea se lohdutus ja turva minkä lapsi saa aikuiselta joka puhuu ja on läsnä! Sitä kaikki lapset eivät saa nykypäivänä omilta vanhemmilta kiireen, sairauksien tai jonkin muun syyn takia tarpeeksi.

Olipa pitkä höpötys... mutta uskon vahvasti että löydät sen oman tien vielä lasten parissa koska tapa millä kirjoitat kertoo sen että olet sellainen aito ihminen joka pystyy antamaan jotakin sellaista pienelle ihmiselle mitä kaikki ei pysty! Kun vain se oma tie asiassa eteen tulee niin olet siinä paras! 🌻🙂🌻

SanskuE kirjoitti 9.4.2018 15:13

Kun katselen aikaa tässä taaksepäin niin olen tajunnut sen että lapset ei tarvitse isää kasvaakseen tasapainoisiksi ihmisiksi. Minulla on muutama tuossa todisteena. Tarkoitan tällä nyt sitä että sinä vanhempana annat ne eväät elämään. Siihen ei tarvita kahta, kaksin kyllä helpompaa mutta tulos on huonompi jos toinen ei ole sopiva vanhemmaksi.

Haluan 100% kompata yllä olevaa kirjoittajaa. On utopiaa ettei lapsista muka kasvaisi tasapainosia ja hyviä ilman isää. Oma mielipiteeni on että enemmän hallaa tehdäänkin juuri niissä perheissä missä pysytään pakon edessä yhdessä ("lapsien takia") vaikka vaikeuksia on. Sellaiset ympäristöt ovat pahinta myrkkyä, jossa lapsi joutuu todistamaan aikuisten riitelyä, alkoholin- tai muiden päihteiden käyttöä tai väkivaltaisuutta.

Elämästä olen oppinut muutamia asioita, jotka ajattelin kirjoittaa tähän ketjuun. Ensinnäkin: onni ei tule ulkopuolisista asioista. Eracco ja aavameri, on ymmärrettävää että surette sitä ettei teillä ole perhettä, se on ymmärrettävää. Mutta on aina huomioitava sekin, että vaikka olisikin niin elämässänne voisi olla myös paljon muuta jotka vaikuttaisivat mielialaanne niin ettette olisi onnellisia. Mikään ihminen, auto, lemmikki, elämässä saavutettu pykälä tai omaisuus ei poista omaa huonoa oloa, jos sitä kokee. Tämän olen itse saanut kokea kantapään kautta, olen asunut ulkomailla, käynyt koulut ja työskennellyt isoissa projekteissa mitä monet katselevat kateus silmissä. Mutta olen silti ollut onneton. Miksi? Ihan koska en ollut keskittynyt paikkaamaan oikeita asioita, koska en tiennyt mistä onnettomuuteni todellakin johtui.

Eracco ja aavameri, viesteistänne välittyy sellainen kuva että olette jo luovuttaneet tiettyjen asioiden suhteen ja päättäneet hyväksyä nykytilanteen. Tärkein asia mitä itse olen terapiassa on se, että menneisyyden ei tarvitse määrittää nykyhetkeä. Mutta tulevaisuutta ei voi tehdä ottamatta askelia eteenpäin, mikä on valitettavasti totta. Aavameri, kuulostaa vahvasti että nykysuhde tekee sinut hyvin onnettomaksi, eikä se vastaa odotuksiasi. Toki yksinäisyys pelottaa, mutta sinun hyvinvointisi ei ainakaan tunnu lisääntyvän parisuhteessa jossa nyt olet, koska teillä ei ole yhteistä säveltä. Kirjoitit näin itsekin. Olet hyvin nuori, eikä erokaan tuossa iässäsi tarkoittaisi ettei sinulla koskaan olisi mahdollisuuksia uuteen parisuhteeseen.

Eracco, viestiäsi lukiessani samaistun moniin asioihin. Minua kiusattiin koko lapsuuteni, myöskin olin se lihavin lapsi aina. Kouluni kävin mutten kuitenkaan saanut pysyvää työtä, mutta työnarkomaanina suoritin kaikki ne vähäiset saamani työni 110% tarmolla. Pidemmissä projekteissa missä ei ollut pysyvää työaikaa tein töitä jatkuvasti kotona, lopulta myös tein muita projekteja etten muuta tehnytkään kun töitä viikonloputkin läpeensä. Minulle välittyy samanlainen kuva sinusta, teet kaiken liian tunnollisesti ja annat ihmisten (mm. työnantajasi) jopa kävellä ylitsesi. Liikkumisesi tuntuu myös olevan itsesi rankaisemista jostakin, en tiedä oletko huomannut sitä? Rankaisetko itseäsi tarpeettomasti samalla lailla kun kiusaajasi aikaisemmin tekivät?

Olen kokenut myös samanlaisia tunteita, miettinyt ettei tulevaisuudessa ole mitään ja luovuttanut täysin. Pohjalla on käyty, mutta vuosi sitten aloittamani terapia on opettanut minulle hyvin paljon itsestäni. Suosittelenkin vaikeissa asioissa AINA terapiassa käyntiä, koska sieltä voi saada uusia eväitä elämään. On vaikea murtaa ketju johon on tottunut, minullekin teki vaikeaa uskoa että elämässä voisi asiat olla toisin koska minulla oli niin paha sekä rankka menneisyys täynnä epäonnistumisia. Mutta terapian avulla olen löytänyt paljon hyviä puolia itsestäni, saavutuksistani sekä intoa omaan elämääni. Toki vaikeuksia on. Ja on lisättävä, minulla ei ole autoa, koiraa, omistusasuntoa, lapsia tai muuta tälläistä kiiltokuvamaista mitä "pitäisi" olla täydellisessä elämässä. Minun elämäni on omani, omannäköinen ja ainutlaatuinen, onneni on myös erilaista eikä mikään ulkopuolinen taho voi kertoa minulle mitä minun pitäisi tavoitella. Lämpimiä kevätpäiviä ja ajatuksia teille molemmille!

🙂🌻

Mikä ihme meidät ihmiset on saanut uskomaan,että kun saavuttaa tietyt ulkoiset asiat on onnellinen. En tällä mitätöi sitä,että monet ikävät asiat,kuten sairaus,köyhyys yms vaikeuttavat elämää suuresti,mutta lopullinen onni tulee jostakin sisäisestä rauhasta,on sinut itsensä kanssa.
Olen itse syntynyt ja elänyt ulkopuolisten mielestä onnellisten tähtien alla. Olin ns suosittu tyttö. Pääsin opiskelemaan haluamalleni alalle ja työhönkin,josta pidän sijoituin välittömästi. Olen kokenut isoja rakkauksia ja hyviä suhteita.Minulla on hyviä ja uskollisia ystäviä. Asun suuressa lähes 300 m2 kodissa (joka on peritty),on kaksi mökkiä,joista toinen Lapissa,auto ja koira,joka kuuluu myös ns tavoiteltuun elämään. Ja silti olen onneton ja jotenkin hukassa. En edes voi tästä puhua läheisteni kanssa,sillä eivähän he edes ymmärrä,mistä puhun.
Olen yhä vakuuttuneempi,että hyvällä elämällä ei ole mitään tekemistä ulkoisten asioiden kanssa. Onnellisuus lähtee ihmisen sisältä eikä mistään muualta. Jokaisen tulisi tehdä elämästään oman näköisensä ilman,että vertaisi sitä jonkun toisen elämään.Yritän itsekin oppia koko ajan,mikä on juuri minulle tärkeää ja mistä voin huoletta luopua. Ehkä sitä kautta löydän sen onnellisuuden avaimenkin.

Luulin jo olleeni pohjalla, mutta vajoan vaan syvemmälle. Eilen ymmärsin itestäni jotain oleellista: en ole masentunut. Minä pelkään! Koen pelon äärimmäisenä tuskana ja ahdistuksena. Kyse ei ole paniikkireaktiosta. Kyse on jostain muusta. Sitten luin sattumalta aikuisiän autismista/aspergerista, ja monet kuvauksen kohdista osuivat minuun, kuten ihmissuhdevaikeudet ja yksinäisyys. En voi sanoa olevani helpottunut, jos olen nyt löytänyt syyn, sillä jos kyse on lähtökohtaisesti vain minusta, eikä elämäni aikana tapaamista pahoista ihmisistä ja jäljet jättäneistä kokemuksista, olen siis entistä varmemmin tekemässä ratkaisun luopua vain kaikesta, ihan kaikesta. En jaksa kuunnella tai lukea aina niitä samoja fraaseja, joita minunlaiselleni sanotaan ("voithan sinä iloita muiden ihmisten lapsista", "tee jotain muuta", "unohda tuollaiset"). Kommentoijina ovat ne, joilla on jo kaikkea. Tuosta terapiasta sitten: En saa apua tässä kaupungissa, josta on raportoitu uutistenkin tasolla, miten mielenterveyshäiriöisiä täällä kohdellaan. Keväällä oli paikallislehdessä erittäin osuva yleisönosastonkirjoitus asiasta ja olen täysin samaa mieltä tuon tuntemattoman kanssa. Olen itse saanut useammaltakin terveydenhuollon edustajalta kohtelua, joka ei ole tuonut apua, vain epätoivoa. Ihminen on peto, jos haistaa heikkoutta muissa, ja tekee kaikkensa pönkittääkseen vain omaa itsetuntoaan, vaikka olisi kuinka koulutettu ammattiauttaja. Sain kuulla, että ajatteluni on paskaa. Aivan kuin en sitä tietäisi. Mutta nyt lopetan siis tämän nettikeskustelunkin, ettei vaan kukaan enää enempää häiriintyisi.