Tällaista tänään...
En oikeastaan tiedä, mitä teen täällä… Ylivoimainen fiilis tällä hetkellä. On tosi paha olla, enkä usko, että kukaan tajuaa sitä. Ei mulla kuuluis mennä huonosti, kun kaikki on päällisin puolin vallan mainiosti. Mä olen iloinen nuori nainen, sen kaikki näkevät ulospäin.
Sain keskenmenon kolme vuotta sitten keväällä, enkä osaa päästää siitä irti. En puhu siitä kenellekään, edes mun psyk. hoitaja ei tiedä mitään. Kukapa sitä ymmärtäisi näin pitkän ajan jälkeen? Lasta ei oltu suunniteltu eikä mitään, sehän oli täysi vahinko. Mutta mä opin rakastaan sitä sen pienen hetken, se oli mulle todellinen. En osaa selittää… Kaikki sanovat aina, että tällaisesta pääsee yli, kun vaan hommautuu raskaaksi uudestaan. Mun pahin pelko elämässä on, että noin kävis. Pelkään jokaista kontaktia miehen kanssa, eikä se ymmärrä, kun yhtäkkiä vajoon seinää vasten ja itken hysteerisenä.
Tuntuu, että tää ”mörkö” pilaa mun elämän. En uskalla olla mun elämäni miehen kanssa yhdessä, kun pelkään, että sekin katoaa kuin tuhka tuuleen. Se on tehnyt niin monesti näiden vuosien varrella, joten ehkä sinänsä pelko ei ole turha, mutta ei se ymmärrä. Se vihaa tätä, huutaa mulle, etten puhu mun asioista sen kanssa, mutta tiedän että se tulisi surulliseksi jos sanoisin mitä mun mielessä oikeasti liikkuu. Hän ei siis ollut lapsen ”isä”, eikä täysin osaa sopeutua, jos mainitsen tätä millään tavalla. Teeskentelen nykyään mieluummin kipeää, kuin tapaan edes mun perhettä. Pienten lasten näkeminen on pahinta ja niitä meidän porukassa on enemmän kuin tarpeeksi. En ymmärrä, miksen voi vaan päästää irti…
Mulla on todettu keskivaikea masennus, paniikkihäiriö ja traumaperäinen stressihäiriö (ei tähän liittyen). Jokainen näistä näkyy ulospäin lievittyneen, vaikka sisäisesti revin itteäni hajalle. En jaksa enää. Oon ihan hukassa.
Siitä on kauan, kun viimeksi kävin tänne kirjottelemassa. Tekisi mieli sanoa, että välissä meni jo paremmin, mut en jaksa valehdella. Opiskelu vetää mut todella tiukalle tällä hetkellä. Nytkin pitäisi olla kirjoittamassa jotain esseetä, mut mä en vaan jaksa. En saa ajatuksia pysymään kasassa, enkä toisaalta taaskaan pysy selvänä muutamaa päivää kauempaa. Story of my life.
Vietän lähes kaiken aikani hautausmaalla isovanhempieni haudalla. Ihmiset pitää sitä outona, mut tuntuu, että se on ainut paikka, jossa voisin jopa hengittää. Ahdistaa nimittäin tosi paljon, eikä kukaan huomaa. Sairaanhoitajani sanoi, että mun pitäisi vaan tehdä asioita, joista tulee mulle hyvä mieli, kun taas toinen hoitotaho sanoi, että hänhän ei odota mun valmistumista kahta vuotta pidempään ja käski pistää töpinäksi opiskelujen kanssa. Hän käy kerran viikossa katsomassa, kuinka paljon olen saanut aikaiseksi, ja pettyy joka kerta. Mikään, mitä mä teen, ei riitä. Vieläkään.
Just nyt tuntuu, että oon vaan heikko. Kävelin ajatuksissani viime viikolla jonkun taloyhtiön yksityisalueelle ja siellä joku Ulla Taalasmaa tuli estämään mun kulun ottamalla kädestä kiinni ja tukkimalla tien. En saa sitä tilannetta pois mun mielestä, mikä on ihan naurettavaa, koska se on niin mitätön asia. Mut heti kun se koski mua, mä menin ihan sekasin. Palasin hetkiin, kun mut raiskattiin, ja mietin, et enkö mä pääse ikinä sen asian yli. Heti kun luulen, että pääsisin eteenpäin, niin just jotain tällaista tapahtuu ja vetää mut takaisin lähtöpisteeseen.
Noh, vuoden alku on aina tällainen nykyään. Keskenmenon vuosipäivä lähenee taas ja mähän hajoan liitoksistani jo valmiiksi. Näen taas harhoja. Huono päivä on saanut uudet määritelmät, kun huomasin juttelevani pienelle tytölleni, jota ei ole olemassa. Eikä siitä kerrota kenellekään... Mähän voin hyvin.