Jatkan tätä yksinäni hölöttämistä...

Eilen oli paha päivä. Juttelin siskoni kanssa puhelimessa ja hän aloitti taas sen "Millonkas sinä rupiat hommaamaan lapsia!" -puheensa, josta alkaa tulla jo oikea riesa. Sisaruskatraassamme on kaksi, jolla ei lapsia vielä ole. Minä, ja se toinen on taas tilanteessa, ettei edes voi niitä hommata. Kaikki paineet kasautuvat siis minun harteilleni. Ahdistaa. Vakiovastaukseni on aina: "No en ny ainakaa vielä..." vaikka mielessäni ajattelen, että ei ikikuna päivänä. Kun olin pieni, en tehnyt mitään muuta kuin leikin nukeilla ja ripustelin pyykkejä naruille kuivumaan. Kaikille oli selvää, että hommaisin miehen nopeasti täytettyäni 18 ja hommaisin liudan lapsia. Nyt, kun olen "jo" 23 ja en tee niin, he painostavat. Kuin elämälläni ei voisi olla jotain muuta tarkoitusta kuin lapset, niin ihania kuin he voivatkin olla.

Kävin läpi vauvan vaatteita. Mietin, että kuuluisiko niistä hommautua eroon? Niinkö normaalit ihmiset tekevät? Joitain pieniä juttuja olen säilyttänyt vitriinikaapissa, mutta entä kaikki muut tavarat? Pahvilaatikko, jossa niitä säilytän, on tuntunut koko ajan joltain hirviöltä kaapissa, mutta tällä kerralla en edes itkenyt. Tuijotin niitä riepuja aivan kuin niillä ei olisi mitään arvoa enää... Auttaako, jos niitä ei olisi enää, vai panikoinko niiden perään vielä joskus? Syksy on kamalaa aikaa. Saa miettimään enemmän kuin aivot jaksaisivat pysyä perässä. Nukuin yli 17 tuntia ja silti väsyttää...

Mikset sinä uskalla puhua tuosta asiasta? Mikä saa sinut kuvittelemaan, ettei kukaan ymmärtäisi?

Suurimmalla osalla ystävilläni on tapana hiljentyä, jos otan mitään vaikeita asioita esille, joten olen lakannut tekemästä niin. Heistä kenelläkään ei ole kokemusta tällaisesta, joten miten voisin kuvitellakaan, että he ymmärtäisivät tai tietäisivät mitä sanoa?

Perjantaina kävin hoitajani luona ja jotenkin hän sai minusta revittyä ulos tämän asian, jota olen hautonut yli kolme vuotta. Hän tahtoi tietää jotain käytännön asioita, kuten kenen lapsi se oli tai kävinkö lääkärissä, mutta sitten hän vaihtoi puheenaihetta. Lopuksi hän kysyi, miltä oli tuntunut puhua siitä, eikä se ollut tuntunut yhtään miltään. Lähinnä tuntui kuin olisin vaan nähnyt unta koko asiasta, enkä oikeasti olisikaan puhunut yhtään mitään. Tuijotin seinää sen tunnin ja väänsin hymyn naamalle ennen kuin painuin ovesta pihalle.

En osaa jakaa asioitani toisten kanssa. Minulle on koko elämäni sanottu kuinka arvoton p-läjä olen, joten olen opetellut pitämään asiat itselläni. Hoitajani mielestä minulla on ollut erityisen "rankka" elämä - kaikki tietävät, kuinka toiset suhtautuvat traumatisoituneihin ihmisiin. Joko sanotaan, että kerää itsesi kasaan, tai jätetään kokonaan yksin.

En usko että ystävät ovat se oikea kohde jolle tuota asiaa purkaa, koska heillä tuskin on valmiuksia auttaa tai kuunnella noin vakavassa asiassa. Puhua kannattaa aina, mutta hiljentyminen voi olla merkki juuri siitä, ettei osaa auttaa.

Hyvä että sait asiasta sanottua. Tuollaisistakin teoista voi seurata jonkinlainen alkujärkytys kun asian sanominen on yksinkertaisesti ollut niin vaikeaa, joten toivottavasti saisit jatkossa puhuttua vielä enemmän ja kunnolla ajatuksen kanssa. Ja vaikka hoitaja vaihtaisi puheenaihetta, sinä saat aina sanoa että tämä olisi minusta nyt tärkeämpää.

Hoitajani on vähän "babyface". Hänestä näkyy heti päällepäin, miten hän järkyttyy, kun jaan asioita elämästäni. Hän on siis todella mukava ja varmaan ainoa, jonka kanssa tulen näinkin hyvin juttuun. Mutta juuri tuosta syystä on tosi vaikea sanoa mitään, kun kaikki tuntuu järkyttävän häntä sydänjuuriaan myöten... Hän sanoi itsekin, ettei voi täysin ymmärtää mitään kertomaani, koska ei ole omaa kokemusta. Joten ongelma on aina sama, olipa kyseessä sitten ammattilainen tai ystävä. Paras ystäväni sentään lähti ajamaan toiselta puolelta Suomea vaan halaamaan heti kun sanoin, että nyt mennään alaspäin ja lujaa...

Huonot päivät sen kun jatkuu. Syömishäiriökin ponnahti pintaan ensimmäistä kertaa about pariin kuukauteen, itseinho on kova. En saa nukuttua ja aamulla panikoin kauppajonossa siihen malliin, että säälistä edellä olleet päästivät minut ensin kassalle. Poikaystäväkin lähti lopulta liitämään, Luoja tietää milloin näen seuraavan kerran, vai näenkö koskaan. Ehkä parempi niin. Vihaan olla näin pilalla. Eikä vain keskenmenon takia, vaan koko perhanan elämä on yhtä suossa räpeltämistä. Eikö täältä voisi jo päästä pois...? Miksen pääse pois.

Jessus, että voi vihata tätä huonoa pätkää ennen kuin maailma alkaa pikkuhiljaa näyttää taas valoisammalta. Jokainen pieni asia napsauttaa jotain itkukytkintä päässä ja tässä sitä taas mennään. Ihan pakko vertailla omaa elämää serkkujen elämiin ja tuntea itsensä täysin nollaksi, kun itsellä jokainen vuosi on täsmälleen samanlainen ja he taas saavat hirveästi aikaan ja toteuttavat unelmiaan. Suoraan sanottuna vituttaa, että heidän ei edes tarvitse päättää olla onnellisia, he vain ovat. Heidän ei tarvitse nähdä vaivaa, että edes yksi päivä viikossa olisi jotenkuten kiva. Tuntuu kamalalta ajatella noin omasta suvusta, mutta silti. Olen itsekäs ja itsekeskeinen, en osaa olla onnellinen toisten puolesta.

Meille sairaille aina sanotaan, ettei saa verrata omaa elämää toisten elämiin. Että jokainen etenee omaan tahtiin jne. Mutta kyllä minua ärsyttää, että serkku, joka on minua _seitsemän_ vuotta nuorempi, aloitti lukion tänä syksynä ja tulee läpäisemään sen kuin vettä vaan, kun minä taas lopetin sen kesken ensimmäisen kuukauden jälkeen. Ei ole edes sellaista vaihtoehtoa, jossa näin ei kävisi. Minun hoitajani taas ylpeilee sillä, että minä pystyn käymään yksin kaupassa, kun vuosi sitten en pystynyt. "Jippii!"

Noh, ainakin tämä olotila on tuttu ja suhteellisen turvallinen. Jokainen onnellinen hetki tuntuu vieraalta, en osaa suhtautua niihin, niin kai tämä sitten on minun kotini. Joskus vaan surettaa kaikki se, mistä jään paitsi, kun vain nukun tai kökötän kotona.

Toivon todellakin, että pystyt purkamaan keskenmenon jonkun kanssa (vaikka hoitajasi). On se liian iso asia vain pitää sisällään. Minulla ei ole omaa kokemusta siitä, joten en voi yhtään tietää, miltä tuntuu, mutta toivon, että pystyt sen jollekin kertomaan. Toivottavasti hoitajasi on sellainen ihminen, johon pystyisit luottamaan, vaikka hän onkin nuori.

Olen sinkku, eikä minulla ole lapsia. Viime vuonna sain tietää, etten hyvin suurella otdennäköisyydellä niitä pysty edes saamaan. Aktiivisesti minulla ei ole ollut vauvahaaveita, koska mieskin puuttuu, mutta on se välillä käynyt mielessä. Nyt se tuntuu musertavalta, etten voi saada lapsia.

On aivan eri asia olla haluamatta lapsia kuin se, ettei niitä voi saada. En koe elämäni olevan pilalla, kun ei ole lapsia, mutta tuo pieni ero tahattoman ja vapaaehtoisen lapsettomuuden välillä olikin suurempi, kuin olin kuvitellut. Olin jo ennen diagnoosia osannut vähän aavistaa, siltikään en psytynyt yksin käymään sitä läpi. Yritin, mutten onnistunut. Siitä alkoi masennukseni paheneminen.

Lapsiperheiltä olen kuullut kommentteja tyyliin "ole onnellinen, kun sinulla ei ole lapsia", "olen kateellinen, kun sinulla ei ole lapsia". Eivätkö he ymmärrä, että se satuttaa? En ymmärrä pikkulapsiperheiden arkea enkä tule ikinä ymmärtämäänkään. En kaipaisi muistutuksia siitä.

Ariana93, olen aina ihmetellyt, miksi joillakin ihmisillä on omasta mielestään "oikeus" kysellä lapsien hankkimissuunnitelmia. Eiväthän he voi tietää, mitä sen takana on, ettei ole lapsia. Se voi olla hyvinkin kipeä asia, kuten sinulla. En ole kuitenkaan osannut sanoa siihen mitään, ei halua paljastaa itsestään sitä syvintä ja henk. koht. asioita. Mitähän he sanoisivat, jos antaisi tulla täydellä laidalla?

Ariana93, huomaan olevani kateellinen samoista asioista kuin sinäkin. Olen kateellinen lapsiperheille, kun he tulevat kadulla vastaan tai ovat vauvansa kanssa marketissa/kahvilassa. Olen kateellinen ihmisille, jotka jaksavat juosta, pyöräillä, matkustaa. Läheiseni sanoi, että tämä on nyt tällainen vuosi, ensi vuosi voi olla parempi. Toivokaamme niin! Vaikea hyväksyä, että pari vuotta on jo mennyt "hukkaan". Elämästä ei ole pystynyt nauttimaan.

Toivon, että oikeasti saat avauttua sisintääsi jollekin. Kuulostaa, että kannat niin isoja asioita sisälläsi, että ei ihme, että koet tuskaa.

Hei, Tyars!

Olen todella pahoillani diagnoosistasi, en osaa edes kuvitella, miltä se tuntuu. On ihan totta, että on eri asia _päättää_ olla hommaamatta lapsia, kuin että se päätös tuleekin jostain muualta kuin itsestäsi. Olisi mukava ajatus, että joskus voisi vielä muuttaa mielensä, jos siltä tuntuisi. Tahdon kuitenkin nostaa myös esille sen, että sanoit olevan suuri todennäköisyys, ettet saisi lapsia. Suuri todennäköisyys. Huomaathan, että se eroaa siitä, jos sanottaisiin, ettet koskaan saa omia lapsia? Aina on mahdollisuus. Tietenkin varmasti sinun itsesi kannalta olisi ajan myötä hyvä pyrkiä jonkinlaiseen rauhaan ajatuksen kanssa, mutta jos joku päivä todella tahdot lapsia ja se tulee ajankohtaiseksi elämässäsi, älä luovu toivosta. Minun mummilleni sanottiin aikoinaan, ettei hän tulisi koskaan saamaan lapsia, ja hän sai kuusi. Aina on toivoa, älä unohda sitä.

Lasten näkeminen on joo tällä hetkellä yksi piinaavimmista asioista mitä tiedän. Tunnen syyllisyyttä siitä, miten säpsähdän aina, kun näen lapsen kadulla äitinsä/isänsä kanssa. Yritän hymyillä aina takaisin, kun toinen katsoo niin innoissaan minua, vaikka tiedostan, miten teeskennellyltä koko tilanne tuntuu. Kaverit ja sisarukset saavat lapsia ja pyytävät lastenvahdiksi, eivätkä he ymmärrä, jos sanon, etten tahdo. On suuri loukkaus olla suostumatta. Nytkin veljeni oli hälyttänyt koko perheeni johonkin ”kriisipuheluun”, kun kieltäydyin lastenvahtikeikasta... Tein niin ensimmäistä kertaa ikinä ja kaikki ovat ihan shokissa, kun kerrankin teen niin kuin itsestäni tuntuu, enkä ala esittää jotain onnellista tätiä, kun en sellainen ole.

Minullekin perheelliset ihmiset tulevat sanomaan olevansa kateellisia, etten ole tilivelvollinen mistään/kenellekään. He valittavat, kuinka rankkaa on kasvattaa lapsia, mutta heti perään utelevat minun suunnitelmistani ja ”biologisesta kellosta". Joskus haaveilen siitä, että pamauttaisin ajatukseni suoraan jonkun naamalle tämän tullessa utelemaan. Huonona päivänä ajattelen sanovani, että jos he kerta ovat kateellisia siitä, ettei minulla ole velvollisuuksia mihinkään suuntaan, niin miksi helkkarissa he painostavat minua samaan ”kurjuuteen”, jossa he itse elävät. Rakastan lapsia ja tahtoisin omia varmaan enemmän kuin mitään, mutta pelkään todella paljon, enkä osaa katsoa sen pelon yli. Eivät he ymmärrä, että kaikki se utelu sattuu. Tietenkään, koska he eivät tiedä, mitä toinen on käynyt tai käy vieläkin läpi.

Olin hädin tuskin 18-vuotias, kun joku sukulaiseni sanoi, että päätyisin vanhaksi piiaksi, jos en pistäisi töpinäksi. Se kirpaisi. Nykyään hän on nostanut noita sanoja potenssiin sata, joten olen lakannut käymästä kylässä. Joskus ihmisten sanat täytyy opetella päästämään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En sano, että kenelläkään on oikeutta sanoa mitään toisen elämästä, mutta ehkä pitäisi sanoa suoraan, että pitäisi huolen omista asioistaan? En itse osaa tätä, mutta jälkeenpäin tullut mietittyä, että eivät he voi tietää pysyä hiljaa asioista, joiden en myönnä sattuvan. Vai mitä sinä luulet?

Tiedän, että on vaikea katsoa tulevaisuuteen, kun nykyhetki vaikuttaa murenevan käsiin, mutta pidän tuosta ajatuksesta, että ensi vuosi olisi parempi... Odotan sitä hetkeä, kun voin sanoa, että hitto, tästäkin selvittiin! Se vaatii aikaa, niin myös sinulla, mutta varmasti tulee vielä eteen. Toivon sinulle samaa, mitä itse sanoit viestissäsi. Että pystyt olemaan jollekin rehellinen siitä, mitä ajattelet ja miltä tuntuu. Äläkä pelkää mitään itkupotkuraivareita, niin minullekin sanottiin. Joskus tekee hyvää raivota universumille ja itkeä perään; sen jälkeen voi jopa hymyillä vähän aikaa. Tsemppiä! 🙂🌻

Ariana93 kirjoitti 18.8.2016 14:54

Hei, Tyars!

Olen todella pahoillani diagnoosistasi, en osaa edes kuvitella, miltä se tuntuu. On ihan totta, että on eri asia _päättää_ olla hommaamatta lapsia, kuin että se päätös tuleekin jostain muualta kuin itsestäsi. Olisi mukava ajatus, että joskus voisi vielä muuttaa mielensä, jos siltä tuntuisi. Tahdon kuitenkin nostaa myös esille sen, että sanoit olevan suuri todennäköisyys, ettet saisi lapsia. Suuri todennäköisyys. Huomaathan, että se eroaa siitä, jos sanottaisiin, ettet koskaan saa omia lapsia? Aina on mahdollisuus. Tietenkin varmasti sinun itsesi kannalta olisi ajan myötä hyvä pyrkiä jonkinlaiseen rauhaan ajatuksen kanssa, mutta jos joku päivä todella tahdot lapsia ja se tulee ajankohtaiseksi elämässäsi, älä luovu toivosta. Aina on toivoa, älä unohda sitä.

Olin hädin tuskin 18-vuotias, kun joku sukulaiseni sanoi, että päätyisin vanhaksi piiaksi, jos en pistäisi töpinäksi. Se kirpaisi. Nykyään hän on nostanut noita sanoja potenssiin sata, joten olen lakannut käymästä kylässä. Joskus ihmisten sanat täytyy opetella päästämään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En sano, että kenelläkään on oikeutta sanoa mitään toisen elämästä, mutta ehkä pitäisi sanoa suoraan, että pitäisi huolen omista asioistaan? En itse osaa tätä, mutta jälkeenpäin tullut mietittyä, että eivät he voi tietää pysyä hiljaa asioista, joiden en myönnä sattuvan. Vai mitä sinä luulet?

Tiedän, että on vaikea katsoa tulevaisuuteen, kun nykyhetki vaikuttaa murenevan käsiin, mutta pidän tuosta ajatuksesta, että ensi vuosi olisi parempi... Odotan sitä hetkeä, kun voin sanoa, että hitto, tästäkin selvittiin! Se vaatii aikaa, niin myös sinulla, mutta varmasti tulee vielä eteen. Toivon sinulle samaa, mitä itse sanoit viestissäsi. Että pystyt olemaan jollekin rehellinen siitä, mitä ajattelet ja miltä tuntuu. Äläkä pelkää mitään itkupotkuraivareita, niin minullekin sanottiin. Joskus tekee hyvää raivota universumille ja itkeä perään; sen jälkeen voi jopa hymyillä vähän aikaa. Tsemppiä! 🙂🌻

Hei Ariana 93!

Hyvä kirjoitus, paljon hyviä asioita, joita jäin miettimään. Olet niin oikeassa monesta asiasta! Tosiaan, lääkärini varoitti, että jos en nimenomaan halua raskaaksi, kannattaa ehkäisyä käyttää, koska voisi olla pieni mahdollisuus tulla raskaaksi. Joten toivoa tosiaan on, mutta se on onnestakin kiinni. Ikäkin tulee kyllä kohta vastaan, joten itse olen ajatellut, että se juna meni jo. Luulin tosiaan, että ei se niin iso juttu minulle olisi, kun en saisikaan lapsia, mutta joudun kuitenkin tekemään sen "surutyön" ja pohtimaan sen asian. En tiedä, miksi diagnoosin jälkeen siitä tulikin minulle niin iso juttu. Ehkä sen takia, ettei se ole oma valinta, en tiedä? Ei sillä ehkä olekaan väliä, nyt se vain on käsiteltävä ja päästävä yli eli päästävä rauhaan itseni kanssa, muuten se hiertää enkä voi olla onnellinen. Ja katkeraksi en halua, enkä halua olla kateellinen toisille perheestä tai lapsesta. Eräs lääkäri sanoi mielestäni hyvin, että myös toisten lapset, kummilapset, sisarusten lapset voivat olla tärkeitä ja tuoda sisältöä elämään. Ja näin onkin, lähipiirin lapset ovat tärkeitä minulle, ja tuoneet iloa elämääni. Voin nauttia heidän kanssaan lasten maailmasta.

Olen aina ollut huono sanomaan, mitä oikeasti tunnen. En saa sanotuksi, jos joku loukkaa minua. Nielen vain sen, puran sitä myöhemmin päiväkirjaan, en käsittele sitä sen ihmisen kanssa. Se vaikuttaa siten, että olen varuillani sen ihmisen kanssa, en näytä tunteitani, en kerro omia asioitani. Usein on harmittanut, kun en pysty puolustautumaan, sanomaan rehellisesti. Olet oikeassa, että jos en ikinä kerro, miltä minusta toisen kommentti tuntuu, niin eihän se voi tietää. Ihmiset ovat väsyneitä, päästävät suustaan "sammakoita", eivät tule ajatelleeksi, miltä oma kommentti toisen mielestä tuntuu.

Pitäisi osata avata suunsa. Mutta mietin aina, mitä muut minusta miettivät. Haluan miellyttää ihmisiä. En halua sanoa vastaan, että minusta pidetään, että olen osa "porukkaa", etten joudu riitoihin. En halua loukata toista, koska sitten pohdin myöhemmin, suuttuiko se ja poden huonoa omatuntoa. Minä sen sijaan saan loukkaantua, minusta ei väliä. Minähän olen tosikko, joka ottaa kaiken tosissaan ja suuttuu sisäisesti, en näytä sitä ulospäin. Minua on kiusattu monta vuotta koulussa ja suljettu ryhmän ulkopuolelle, jotenkin ajattelen tämän ongelman liittyvän siihen. En tiedä, onko vai onko perusluonteeni sellainen? Perheessäni ja kasvatuksessani myös korostettiin sitä, että täytyy olla "kiltti".

Tässä masennuksessa on vain yksi hyvä puoli: minusta on tullut itsekkäämpi, en jaksa enää ajatella, mitä muut ajattelevat minusta. Aluksi tunsin huonoa omatuntoa, kun olin tiuskiva ja ärtynyt, nyt en vain enää jaksa välittää, koska olen niin nääntynyt. Nyt saan sanottua vihatumiseni paremmin ulospäin, mutta en siltikään ole "täysinoppinut'". Toivon tosiaan rohkeutta sanoa, toivon oppivani sen. Ja nimenomaan sillä tavalla rauhallisesti, jämäkästi, en itku kurkussa, vihaisena.

Kyllä me tästä selvitään, koska mehän ollaan vahvoja, kun ollaan selvitty tähänkin asti!

Heippa! Mahtavaa, että jaksat vastailla takaisin!

On totta, että lapsensaannissa kaikki on lähinnä onnesta kiinni. Ei voi sanoa, että vaikka toisella käy hyvä tuuri, niin itselläkin kävisi. Ymmärrän sen surutyön, jota käyt ja joudut käymään läpi. Vaikka ”se” lapsi ei vielä ole ollut todella olemassa, niin kai sitä saa surra? Minä suren omaani. Jo pelkkä ajatus lapsesta, tai siitä, ettei lasta koskaan saisi, voi olla musertava.

Luulen, että sinun tapauksessasi enemmän vaikuttaa se, ettei se ole oma päätös. En tietenkään voi tietää, mitä sinä käyt pääsi sisällä läpi, mutta näin itse ajattelisin. Eiväthän omasta valinnastaan lapsettomat ihmiset ole katkeria tai masennu, koska heillä ei ole lapsia. Kammoksun muutenkin sitä, että joku toinen tekee päätökset puolestani, ja sitten tällainen asia, jota kuitenkin jollain tavalla varmasti jokainen päässään pyörittelee lapsesta saakka... En osaa sanoa. Toisten lapset voivat myös tuoda elämään sisältöä, se on ihan totta! Se ei ole sama asia, kuin omat lapset, mutta todella lähellä sitä. Lapsen maailma on ihmeellinen paikka ja on upeaa osata katsoa asioita lapsen silmin, mutta itseäni - ainakin tässä vaiheessa - se sattuu. Olen iloinen puolestasi, jos sinulta se onnistuu.

Myös minulle aina korostettiin sitä, että täytyy olla kiltti. Ei saa inttää vastaan, eikä sanoa pahasti. Pienenä vähät välitin tuosta säännöstä, sanoin mitä sylki suuhun toi, mutta koulukiusaaminen on jättänyt myös tähän tyttöön jälkensä. On tosi vaikea sanoa, mitä oikeasti ajattelee, kun pelkää sen ihmisen kävelevän tiehensä. Mutta luulen, että se juuri merkitsee ihmissuhteissa. Jos se toinen kestää kuulla, mitä oikeasti ajattelet, niin hän on seurasi arvoinen. Jos ei, niin... Kuka tarvitsee ihmistä, jonka kanssa ei voi olla oma itsensä? Se ei aja ystävyyden perimmäistä pointtia. Sinä olet tärkeämpi kuin joku toinen. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, se, joka elokuvissakaan ei saa koskaan kupsahtaa ennen aikojaan.

Masennus on aikamoinen ystävä. Se pitää ajatukset sen verran sumuisina, ettei tule välitettyä ympäröivistä ihmisistä ja heidän mielipiteistään. Mutta se ei ole _hyvä_ ystävä. Se pitää ihmisen maassa, eikä anna tilaa hyville asioille, joita kuitenkin löytyisi monia jokaisen elämästä. Inhoan, kun hoitajani käskee miettiä asioita, jotka tekevät elämästäni elämisen arvoisen, kun en huonoina päivinä muistakaan sellaisia. Tulee äyskittyä asioita, joiden vaikutuksia en mieti hetkeäkään, mutta tulee huono omatunto siitä, kun näen, miten toista sattuu se, mitä on tullut sanottua.

Isoisäni kuoli tänään. Olen vähän shokissa vielä. Se varmaan tekee ajatuksistani erityisen synkkiä tällä hetkellä, mutta tahdon ajatella, että tästä on suunta ylöspäin. Herään aamuisin ja revin itseni itkun kanssa juoksulenkille ennen aamupalaa, enkä totta puhuen tiedä, miksi edes teen niin. Vahdin syömisiäni sekuntikellon ja keittiövaa’an kanssa ja mietin, miksi nähdä vaivaa, kun en tule olemaan täällä kauaa enää. Sitten tulee se hyvä päivä, jolloin olen varma, että valloitan maailman, kunnes huonona päivänä vajoan taas. Olen todella väsynyt. Kun sanon jollekin olevani väsynyt, hän luulee, etten vain ole nukkunut tarpeeksi, vaikka nukun suurimman osan päivästä.

Tänään mietin tuota, että vaikka olemme selvinneet tähän saakka, niin entä jatkossa? Entä jos pahin onkin vasta edessä...? Olen taas masentava, anteeksi.

Hei,

olen pahoillani isoisäsi vuoksi. Surullista.

Jos työkavereilla/lähipiirissä tapahtuu jotain ikävää, kuolemaa, vakavaa sairastumista, niin tulee itselle ihan syyllinen olo, että mikä minä olen tässä masentumaan ja valittamaan väsymystä, että minullahan on kaikki ihan hyvin. Työ, terveys (fyysinen, ei mielenterveys), ruokaa, läheiset. Mutta eihän tuo auta tietenkään, olo vain pahenee. Haluaisin sen vuoksi ajatella, että masennus on sairaus, jolle ei itse voi mitään, mutta en pysty ajattelemaan niin.

Olet ihan oikeassa, tottakai lasta, joka ei ole ollut vielä todella "olemassa" voi ja saa surra. Suremmehan paljon arkipäiväisempiäkin asioita.

Mä en tiedä miksi musta tuntuu, että mä en ymmärrä mitään oikeasta elämästä? Mulla on koko ajan vähän niinkuin alemmuuskompleksi, kun en ole yövalvonut, kokenut koliikkivauvaa, vääntänyt uhmaikäisen kanssa, vienyt lapsia tarhaan ja sumplinut omat menot ja lomat lasten päivähoidon kanssa. Jään kaikesta paitsi ja olen sen takia luuseri, joka ei tiedä tosi elämästä mitään.

Mähän pääsen niin helpolla elämästä ja näinhän on saanut kuulla tai ainakin aistinut muiden ajattelevan niin. Useimmiten lapsista puhutaan ainakin töissä negatiivisesti, kerrotaan kuinka ne itkevät, kiukuttelevat, huutavat öisin, nukkuvat huonosti. Halutaan purkaa mieltä ja ehkä korostaa sitä, kuinka vaikeaa pikkulapsiperheissä on. Tämän vuoksi itselle tulee ihan lusmu olo. Minkä takia?? Eihän ne muut tiedä, minkälaisia haasteita mun elämässä on, olenko tahattomasti vai omasta valinnasta lapseton, miksen voi itse hyväksyä sitä ja miksi mulle tulee tuollainen olo? Onko toi ihan normaaliakaan edes? No, käyn terapiassa masennuksen vuoksi, siellähän tuotakin asiaa voi käsitellä. 🙂

Mä kyllä yritän käsitellä tämän asian siten, ettei siitä tule mun elämään mikään musta möykky, joka katkeroittaa mut ja tekee elämästä vaikeamman. Mutta voi se olla työn takana, koska se on nyt ollut monta vuotta. Olen surullinen siitä, ettei minusta jää mitään jäljelle kuoleman jälkeen, minun geenejäni eikä minun tietotaitoa ei siirry lapsilleni. Kenellekään en ole se maailman tärkein ihminen, siten kuin äiti (ja isäkin tietysti) on lapsille.

Aika masentavaa se on minunkin tekstini, mutta on helpottavaa purkaa näitä ajatuksia tänne, koska ei mulla ole ketään sellaista, kenen kanssa voisi näistä puhua.

Ahdistaa tosi paljon tällä hetkellä. Isoisäni hautajaiset olivat eilen ja koko kokonaisuus ahdisti. Ahdistaa edelleen. Pappa, joka täytyi hyvästellä. Sukulaiset, jotka parveilivat ympärilläni. Lapsia, joita täytyi pitää sylissä ja naurattaa. Oli tosi ristiriitainen fiilis pitäessäni alle puolivuotiasta veljentytärtäni sylissäni, koska sattui uskomattoman paljon, mutta olin myös tosi onnellinen haistellessani hänen päätään ja tuntiessani hänen tuoksunsa joka paikassa... Varsinkin, kun tuo pieni tyttö katsoi minua ja nauroi onnellisena. Siskoni katsoi minua välillä tosi ”tietävän” näköisenä, sillä katselin sitä vauvaa vähän väliä, vaikken itse pitänyt tätä koko aikaa. Ihan kuin hän olisi ajatellut, että mietin vauvojen hankkimista tms. Mietin kuitenkin omaani. Häntä, joka ei koskaan syntynyt näkemään mitään tällaista. En ymmärrä, kuinka selviän tästä...

En voi olla miettimättä, että oma lapseni olisi voinut nyt olla leikkimässä muiden serkkujeni ja sisarusteni lasten kanssa, kun nämä pitivät kamalaa meteliä seurakuntatalon käytävällä. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin kuului, hänet olisi peitelty nukkumaan pitkän rankan päivän jälkeen, kun hän olisi saanut ensikerran nähdä isotätinsä... Vihaan tätä fiilistä. Varsinkin, koska tätini on minulle todella tärkeä, enkä nytkään olisi selvinnyt päivästä ilman häntä. Tiedän, että hän olisi ollut yhtä tärkeä lapselleni.

Poden huonoa omaatuntoa. Kuljimme tätini ja hänen lastensa kyydillä, ja serkkuni sanoi, että hän tahtoisi ehtiä kauppaan ennen iltayhdeksää, sillä hän tahtoi jotain alkoholijuomaa hommata loppuillaksi. Äitini taas jumittui isoisäni talolle, joten huusin hänelle, että voisimmeko perkele lähteä jo, sillä serkkuni tahtoi painua kauppaan siitä ja siitä syystä. Ei mennyt kauaa, kun kummitätini (sukulainen) huuteli: ”Eiköhän ne jo kilsojenkin päässä tiedä, että se haluaa sidukkaa!” Serkkuni ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta en tiedä, miksi minulla on nyt niin huono omatunto siitä, vaan onpahan kuitenkin... Niin mitättömän pieni asia loppujen lopuksi, mutta voi helkkari. Jokainen pieni asia tuntuu niin suurelta. Änkytin ja lopetin lauseita kesken kaiken, ja lakkaamatta ruoskin itseäni.

Toinen serkkuni keikkailee jonkun verran tällä hetkellä. Hän sanoi, että siskoni saisi vapaalipun hänen keikalleen, jos tahtoisi, sillä he osuivat samaan kaupunkiin juuri sopivasti. Olen varmaan maailman kamalin ihminen, sillä olen kateellinen tuosta... Itse fanitan serkkuni musiikkia tajuttoman paljon, eikä minulla tule koskaan olemaan samanlaista mahdollisuutta, ja siskoni, joka ei edes ollut paikalla eikä kuuntele kyseistä musiikkia, sai lipun noin vain. En tiedä. Vihaan itseäni, kun ajattelen näin.

Oikeaa elämää on myös se, mitä sinä elät tällä hetkellä. Ei ”oikea” elämä tarkoita sitä, että siihen kuuluisi lapset, avioliitto tai edes säännöllinen palkka. Sinun elämäsi on sinun elämäsi. Sanokoot toiset mitä sanovat. Minä olen valvonut koliikkivauvan kanssa öitä ja voin sanoa, että siinä ei ole mitään kadehtittavaa. Olen enemmän kateellinen ihmisille, jotka ovat voineet nukkua rauhassa ne yöt, kun minä olen hyssytellyt vauvaa, joka huutaa tauotta. Kukaan ei voi tietää, miltä elämä tuntuu kenestäkin, joten sinänsä on aivan aiheetonta sanoa, ettei toinen ole kokenut tarpeeksi. Ole onnellinen asioista, jotka olet saanut kokea, sekä asioista, jotka olet saanut jättää väliin. Usko minua, kaikissa asioissa ei ole mitään kokemisen arvoista. Jos joku väittää muuta, voit toivottaa heidät hevonkuuseen.

Tiedät kai, mitä masentuneelle sanotaan? Että huonolla hetkellä täytyisi ajatella läheisiä. Kun pitelet puukkoa ranteesi päällä, ajattele läheisiäsi. Miltä se heistä tuntuisi. Näillä hetkillä olen iloinen, ettei minulla ole lasta, joka joutuisi pieksemään itseään kahtia miettiessään, että miksi ihmeessä äitini teki näin. Olen iloinen, ettei geenini tule antamaan samaa palkintoa hänelle, kuin minulle.

Heippa!

Kirjoitat viisaita. Tämä masennus saa ajatukset pyörimään oman itsensä ympärillä ja märehtimään omia asioita. Vihaan tätä.

No joo, en todellakaan ole kateellinen koliikkivauvoista, senhän täytyy olla todella rankkaa. Koliikkivauvathan ovat mm. riskissä joutua pahoinpidellyksi (ravistelluksi), mikä kertoo, kuinka loppu vanhemmat ovat. Olen siis siit toki tyytyväinen, ettei minun ole tarvinnut valvoa öitäni ja kaikkia niitä muita huonoja, raskaita hetkiä lasten kanssa. Kummitätinä saan vain "hyvät hetket" lapsista.

Eräs läheinen ihminen sanoi minulle, että hän on kateellinen minulle, koska minulla ei ole lapsia, saan nukkua yöni rauhassa ja aamulla niin kauan kuin haluan. Siitä se varmaan voimistuikin se alemmuuskompleksi. No, en osaa selittääkään enkä nyt enää siitä kirjoitakaan, vaan yritän ajatella, että elämässäni on kaikkea hyvääkin. Ja tosiaan on kokemuksia, joita ei kukaan haluaisi kokea ja olen siis onnekas ihminen, koska minun ei tarvitse kokea niitä.

Tuo ärtyminen taitaa kuulua tähän, samaa mullakin... Olen ärtynyt, sanon pahasti ja sitten minulla on huono omatunto. Pyytelen anteeksi ja märehdin asiaa kotona yksikseni. Päätän, että nyt olen ystävällisempi, kärsivällisempi, mutta sitten taas olen kärsimätön, pahantuulinen. Kaiken pitää tapahtua nyt heti, muuten en jaksa odottaa... Pienetkin asita ärsyttävät. Olen juu tosi hyvä ihminen...

Viimeinen lauseesi oli hyvä. En olekaan varma, että haluaisinko minäkään geenini siirtyvän eteenpäin. Onhan masennukseen tietty perinnöllinen vaikutus. Ehkä parempi näin! 😉

Kolme päivää meni taas hyvin. Kävin lenkillä aamuisin, söin säännöllisesti ja pidin hauskaa kavereideni kanssa kuin ei mitään. Ajattelin hetken, että olen jopa onnellinen, kun saatoin yksinäni naureskella lenkkipolulla ja kuunnella musiikkia, joka sai mut hyppimään mäet ylös. Mutta ei. Tässä sitä taas mennään niin alas kuin pääsee. Peruin hoitajani kanssa sovitun ajan tältä päivältä, koska meidän oli tarkoitus mennä syömään johonkin ravintolaan synttäreideni kunniaksi. Hän ei tiedä, että oksentelen taas, enkä tahdo myöntää sitä hänelle, joten helpompi vain paeta koko tilannetta. Kun edelliskerralla sanoin ryyppääväni ja olevani lievästi itsetuhoinen muilla tavoin, hän kohautti vain harteitaan. ”Kaikki tollainen käytös menee surutyön piikkiin, anna itsellesi aikaa.” En tiedä, mitä mun pitäisi tehdä tai sanoa ja kenelle, että he huomaisivat, etten pysty tähän. Painostetaan jatkamaan opiskeluja tai etsimään työharjoittelupaikka, vaikken pysy kasassa edes puolta viikkoa. En jaksa. En todellakaan jaksa.

Kaikki on liikaa tällä hetkellä. Olen nyt kaksi yötä valvonut ja tuijottanut kirjahyllyni kohtaa, johon olen aikonut laittaa vauvan tossut esille jo ties kuinka kauan. En ole tehnyt sitä vieläkään. Just nyt se tuntuu jotenkin ylivoimaiselta - siis se, etten ole tehnyt niin. Että jos sen vauvan sielu tmv. on oikeasti olemassa tuolla jossain rajan toisella puolella, niin ajatteleeko se, että hitto kun mulla on välinpitämätön äiti... Tyhmää ajatella tällaisia, mutta niin. Tämä on yksi niistä päivistä, kun toivon, että olisin lähtenyt täältä hänen mukanaan.

Yksi ystävistäni sai töitä jostain Jumalan selän takaa ja muuttaa siis sinne ensi kuun aikana. Eka ajatukseni oli, että no niinpä tietenkin, taas yksi joka pääsee eteenpäin ja mä vaan virun paikallani. Helvetti, että pisti vihaksi jo itseänikin, kun esitin hänelle superonnellista suuresta uutisesta, vaikka pääni sisällä haistattelin hänelle kaikki maailman kamaluudet. Miten voi olla näin vaikeaa olla iloinen toisen puolesta?! Tai ylipäätään mistään. En tahdo olla sellainen, joka joutuu esittämään olevansa iloinen toisen hyvistä uutisista. Kuulostaa tosi surkealta ystävältä...

Nyt on paluu opiskelumaailmaan käynnissä. Ahdistus vol. 20 000.

Hoitotahoni nauroi eilen, että mulla ei ole mitään keskipolkua, vaan mä vedän joko täysillä tai en ollenkaan. Nauroi. Niistä on ilmeisen hassua, että masennus + syömishäiriö + paniikkihäiriö + pakkomielteet tekee sen, että ahdistun heti, jos en teekään jotain asiaa täydellisesti. Jos syön pitsan, niin koko loppuviikko on pilalla. Jos en käy lenkillä yhtenä aamuna, koko kuukausi voi olla pilalla. Ja nyt ne tahtoo lisätä tähän soppaan opiskelun, that's fine. Kun ne huomaa, että tämä sama rumba koskee myös opiskelua, niin ehkä ne nauraa vähän lisää. Enkä mä sano mitään, miksen mä koskaan sano mitään... Oon ihan helkkarin väsyny.