Arka, olisiko nyt parasta hakeutua osastolle? Samalla voisit keskustella lääkityksistäsi. Oletko koskaan kysynyt, miksi et saa rauhoittavia? Kertomasi perusteella tuleee vaikutelma, että väärinhän tuo on, ettet saa lääkitystä, jonka koet auttavan. Mutta jos epäilyä yliannostuksen riskistä, niin tuskin niitä määrätään. Pysytykö yhtään ajattelemaan, että elämässäsi on rakastava perhe ja jonkinlainen toimeentulo? Ei ollenkaan itsestäänselvyys.. Ajattelusi eläkkeestä kuulostaa pakkomielteiseltä ja itsetuhoiselta. Oletko koskaan ollut psykoterapiassa? Jos et, niin kuitenkin olet päässyt sairauspäivärahan päätyttyä kuntoutustuelle! Anteeksi, en ymmärrä, miten tuollainen olisi mahdollista. Siis että ilman mahdollisimman kattavia kuntoutustoimiä on oikeutettu kuntoutustukeen / eläkkeeseen. Toivon todella, että pystyisit vapautumaan pakkoajatuksista ja elämään hyvää elämää rakastavien lähimmäisten parissa. Jatkossa voi avautua monenlaisia mahdollisuuksia..

Badlybroken kirjoitti 28.1.2016 22:35

Arka, olisiko nyt parasta hakeutua osastolle? Samalla voisit keskustella lääkityksistäsi. Oletko koskaan kysynyt, miksi et saa rauhoittavia? Kertomasi perusteella tuleee vaikutelma, että väärinhän tuo on, ettet saa lääkitystä, jonka koet auttavan. Mutta jos epäilyä yliannostuksen riskistä, niin tuskin niitä määrätään. Pysytykö yhtään ajattelemaan, että elämässäsi on rakastava perhe ja jonkinlainen toimeentulo? Ei ollenkaan itsestäänselvyys.. Ajattelusi eläkkeestä kuulostaa pakkomielteiseltä ja itsetuhoiselta. Oletko koskaan ollut psykoterapiassa? Jos et, niin kuitenkin olet päässyt sairauspäivärahan päätyttyä kuntoutustuelle! Anteeksi, en ymmärrä, miten tuollainen olisi mahdollista. Siis että ilman mahdollisimman kattavia kuntoutustoimiä on oikeutettu kuntoutustukeen / eläkkeeseen. Toivon todella, että pystyisit vapautumaan pakkoajatuksista ja elämään hyvää elämää rakastavien lähimmäisten parissa. Jatkossa voi avautua monenlaisia mahdollisuuksia..

Hei. olen edellisen kanssa samaa mieltä suurin osin. Mutta aivan kuin Aralle on käynyt niin kävi minullekkin. Jouduin kuntoutustuelle, kuntoutusohjelmaa ei ollut, vain pari pientä viikon kurssia. Jouduin sitten työkyvyttömyys eläkkeelle. Olisin kait jotain tukea saanut, ehkä, mutten hakenut kun häpesin sitä eläkkeelle joutumista. onneksi olin vertaistukiryhmässä missä sain puhua tätä asiaa. Ja muutenkin ryhmä oli tukena kun olin ihan yksin silloin, ei ollut paria eikä lapsia kotona mihin turvautua. Olin vuosia tosi yksinäinen kulkuri, ihan tuntui ettei kukaan missään minusta välitä ja itsestäkin tuntui että kuolisin pois ihmisten tieltä. En itsemurhaa enää ajatellut, se aika oli silloin kun olin juoppo ja raittiuden alussa.
Mutta Jumalalla oli muuta suunnitelmissa.
Tuli vain mieleeni tänä aamuna se että jos antaa pahalle pikkusormen se vie koko käden, eli jos alkaa ajattelemaan itsemurhaa ja puhumaan niin rohkeus kasvaa puhua siitä enemmän aj enemmän. ihan sama kaikissa asioissa. Nyt sen huomaan itsessäni. Se mitä olin ennen ja mitä olen nyt. Ennen ajattelin iahn toisella tavalla kuin nyt.
Katsoin eilen televisosta yhden dokumentin ja sen seurauksena mietin kuinka ihminen sortuu rikoksiin, vääryyteen, pahuuteen, miettimään väärinkäytöksiä? Mikä on se alulle paneva voima, mikä saa ihmisen haluamaan olla paha, ilkeä muille ihmisille? tai itselle?
Toinen asia mikä heräsi oli se että jos yrittää auttaa jotain ihmistä, esim. estää itsemurhaa, ja toinen ei halua apua, torjuu, niin mitä voi tehdä? Minua mietityttää se asia kun varsinkin täällä tukinetissä tuntuu olevan hirveän paljon itsemurhajuttuja, siis mikä saa ihmisen ajattelemaan sellaista?
Miksei ajatella että miten paranen, toivun, mistä saan apua, ja myös uskoa mitä toiset kirjoittaa ja kokeilla niitä keinoja millä toiset ovat selvinneet.
yst.terv. elämän ilon löytänyt uskosta Jeesukseen

Hei, laitan tähän lainauksen jostain kirjasta, en muista mistä se on, mutta tämä on ollut minulla iskulauseena usean vuoden ajan. luin illalla ja aamulla. En tiedä kuka on kirjoittaja.
” On opeteltava elämäntapa, joka torjuu aktiivisesti pelon. Kun en ota itseäni enkä asioitani liian traagisesti, en liiaksi samaistu mihinkään aatteeseen, ylläpidän ja hoidan tervettä itsetuntoani luottamalla ja ymmärtämällä myös itseäni ; kieltäydyn vihaamasta ja nöyristelemästä ketään ja kun kristittynä turvaan Jumalaan, voin saada otteen hengellisestä tasapainosta, joka torjuu pelon sen kaikissa muodoissaan.”

Hei arka
Ikävä kuulla että sinulla paha olla. Onneksi sinulla kuitenkin rakastava mies ja tytär
tukena. Kävin työterveyshuollossa palaverissa ja psyk.hoitajalla. Eilen sain pestyä
lattiat ja tänään pyyhin pölyjä. On niin tyhjä olo. onneksi lääkäri lupasi ottaa toisenkin
rauhoittavan päivässä. Helpottaa vähän olotilaa. En jaksa kirjoittaa enempää.

Hyvä Arka että olet alkanut kirjoittamaan oikeasti pitkiä kirjeitä tänne ja rehellisesti. Parempi olisi jos sinulla olisi tukihenkilö jolle kirjoittaa henkilökohtaisestikin. Minulla on ollut täällä, omassa tuessa, aina kun on ollut tiukkaa.
Jotenkin kuulostaa pahalta tuo että joudut katsomaan teeveetä vaikket halua? Kuka sinut pakottaa? Miksi niin teet?
Kuka tai mikä sinua yleensä pakottaa olemaan tai tekemään asioita joista tulee paha olo? Tuleeko paha olo jälkikäteen vai jo silloin kun olet tilanteessa?
Minulla meinaa tulla huono omatunto kun olen liikaa netissä. osallistun moneen keskustelupalstaan, ihan vaan sen takia kun on aikaa. Ja jotenkin vain haluan olla mukana kait jossain, kun en ole työssä. Ja koen että tämä on ainakin sitä vapaaehtoistyötä. Sillä en välttämättä tarttis olla täällä kirjoittelemassa kun en voi huonosti, mutta jotenkin koen sen että olen kiitollinen että tämä verkosto oli silloin kun voin huonosti ja sain tänne purkaa ahdinkoni ja se auttoi kun oli toisia jotka ymmärsivät ja tukivat.
En kylläkään tue sinun unelmaa itsetuhoon, siitä en pidä, mutta en voi mitään jos sitä haluat. Se ei kuitenkaan mitään auta, ei sinua eikä läheisiäsi.
Niinkuin aiemmin jo kirjoitin ja kysyin onko sinun lähellä kuinka paljon ihmisiä joiden mieliksi sinun on tehtävä ja oltava jotenkin vastoin omaa tahtoasi?
Miten haluaisit elää? Ihan oikeasti? Mikä olisi unelma mitä lähteä tekemään? Siis mahdollisuuksien rajoissa tietenkin. Ei mahdottomia kannata unelmoida.
Rukoile ja unelmoi jostain ja usko siihen (muttei itsemurhasta, se on kyllä väärä asia).

Ihana uutinen Arka, että muistat olleesi jopa puoli tuntia hyvin voiva ilman ahdistusta.
Tiedätkö, että juuri noin minäkin aloin parantua ahdistuksesta ja jatkuvasta pahast olosta. Olin kokenut muutaman sekunnin "hyvän olon", ihmettelin sitä ääneen eräälle tukihenkilölle ja sanoin että oli ihan kummallinen olo. Tukihenkilö iloitsi siitä ja sanoi että sellaista on normaalisti, että olen lähtenyt parantumaan. Sitten hän antoi neuvon että aina menisin tunteissa uudestaan ja uudestaan siihen olotilaan kun oli hyvä olla ja ne alkaa lisääntymään, kun muistaa että hetken sai olla rauhassa omilta ajatuksilta.
Pidä kiinni tuosta puoli tuntisesta ja kuvittele että elämäsi tulee olemaan sellaista koko ajan. Sinuna varoisin nyt ottamasta alkoholia tai muuta "lääkettä" että aivosi saavat rauhassa parantua.
Nyt annat ajan kulua. lupaa itsellesi että annat vuoden itsellesi aikaa parantua, etkä tee itsemurhaa. Niin minä tein ja paranin. Ja rukoile voimia Jumalalta ja ala elämään ja nauttimaan niistä asioista joista tykkäät, hylkää kaikki sellaiset mistä tulee paha olo. Tee käsitöitä, kävele ulkona, tee mitä vain että olet liikkellä ja ajatukset on jossain muussa kuin ahdistavissa ajatuksissa.
oletko muuten kokeillut kirjoittamisen opettelua jonkin kurssin avulla, tai maalaamista, piirtämistä, keramiikkaa tms.?🙂👍🙂👍
Onpa ihana asia. sitkeytesi palkitaan!

Hei arka
Oletko kokeillut käydä vaikka kävelemässä jos auttaisi. Mukava kuulla että sinulla
pieniä hetkiä jolloin parempi olo. Toivottavasti saat rauhoittavia. Rukoilen sinulle
voimia jaksa
Minulla mieliala heittelee laidasta laitaan. Välillä tuntuun että mitä merkitystä elämällä
on. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä tilannettani. ei edes ammattilaiset. Mutta näillä.
mennään.

Hei Arka,
mietin tuossa, että mulle yksinäisyys on varmaan vähän samanlainen pakkoajatus kuin sulle työ. Vaikea nauttia mistään, "koska yksinäisyys". Välillä kyllä pystyn nauttimaan vaikka ulkoilusta, mutta kyllä se yksinäisyys kaikkeen aina varjonsa heittää. Minä en tunne yksinäisyydestä syyllisyyttä, kuten sinä työstä, mutta sen sijaan koen vahvaa arvottomuutta: koska olen yksinäinen, niin olen arvoton. Minun on vaikea nähdä onnellisia pariskuntia ja ystäväporukoita, kun taas sinun työssäkäyviä. Periaatteessa siis samansuuntainen ongelma, vaikka aihe onkin eri. Kaikki tekeminen tuntuu merkityksettömältä, kun kaiken tekee aina yksin. Jos tietäisin, että voisin valita, että menenkö jonnekin yksin vai jonkun seurassa, niin silloin se yksin meneminen ei tuntuisi pahalta.

Mä muistelen vieläkin haikeudella sitä, kun kuusi vuotta sitten eräs mies, johon olin ihastunut, halasi mua. Hän oli hetken mun seurassa luultavasi vain siksi, että hänellä ei sillä hetkellä ollut ketään muutakaan seuraa ja oli sen verran kohtelias, että ei kehdannut siinä tilanteessa jättää mua yksinkään. Ihan naurettavaa. Minä en merkinnyt hänelle mitään eikä hän enää mua edes muistaisi. Ja minä muistan hänet vieläkin.

Toivottavasti Arka menet jo terveyskeskukseen ihan akuutti vastaanotolle, ja kerro kaikki miltä tuntuu niin luulenpa että pääset sairaalaan ja siellä luulisin että saat lääkkeet joilla nukut!

Hei, Arka,

Palasin katsomaan, mitä tänne Tukinettiin ja myös nimimerkille Arka kuuluu. Oletko kunnossa? Viestiesi perusteella ei hyvää ole kuulunut. Olen siitä pahoillani ja myös huolissani.

Jaan täysin samat ajatukset kuin edellinen kommentoija ja samaa itsekin ehdotin edelllisen kerran, kun ketjussa kävin eli osastohoitoa, jossa samalla mahdollistuisi lääkehoidon suunnittelu ja mahdollisesti jatkossa terapia, koska perustilanne tuntuu jatkuvati junnaavan paikoillaan ja itsetuhoajatukset koko ajan korostuneet. Moni on ehdottanut monenlaista, mutta mikään ehdotus ei vaikuta kuulostavan hyvältä, vaikka elämääsi olet kuvaillut niin vaikeaksi, että hengenlähtö koko ajan suunnitteilla. Kaikki kuulostaa pyörivän pakkoajatusten (anteeeksi kärjistäminen) ympärillä: "en valmistunut sairaanhoitajaksi", "olen eläkkeellä /kuntoutustuella ja häpeän sitä", "eläkkeellä ei saa tehdä mitään, koska merkityksellisyyys tulee työstä ja siitä saatavasta ansiosta ja kun ei asaitse itse, niin ei ole oikeutettu mihinkään" jne... Täyttä umpikujaa.

Lohtua olet hakenut uskonnosta. Itse en ole uskonnollinen, mutta kunnioitan muiden vakaumuksia, kunhan ei vahingoita ketään. Eikös Raamatussa ole myös armon sanomaa? Niin ja mistä pitäisi armahtaa? Kenen pitäisi armahtaa? Miten? Ihminen on erehtyväinen, tekee virheitä. Jokainen. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Virheistä voi oppia ja yrittää olla tekemättä samaa uudelleen. Silti läheskään aina tuo oppi ei mene perille, vaan samat kuviot toistuvat. Sekin on inhimillistä. Mutta aina voi yrittää korjata suuntaa. Sopeutumista ja kasvuahan tämä elämä on. Kaikkea ikävyyttä ja yllättävää voi tulla vastaan. Oma suhtautuminen ratkaisee. On vain sopeuduttava siihen, että haaveet eivät toteutuneetkaan, elämä toi ikäviä yllätyksiä ja mietittävä suunnitelmaa B.. Monesti ihminen selviää hyvän tukiverkoston turvin. Joskus se ei riitä ja tarvitaan ammattiapua.

Muistelen, että ketjusi aiemmassa vaiheessa, vielä kun oli työssä, et arvostanut työtäsi ollenkaan. Tuolloin tuntui korostuvan " en ole sairaanhoitaja". Näin ulkopuolisen silmin teit todella arvokasta työtä! Ymmärrän hyvinkin pitkälle, miltä tuntuu menettää suuri unelma: hirvittävältä, järkyttävältä... Asiat vain eivät läheskään aina mene toiveitten mukaan ja joutuu muuttamaan suunnitelmaa tai sitten yrittämään uudelleen ja uudelleen kohti alkuperäistä haavetta.

En nyt tarkkaan muista, mutta tuon sairaanhoitaja-asian lisäksi elämässäsi on ollut muitakin traumaattisia kokemuksia, kuten poikiesi sairastuminen ja etäisyys heihin. Oletko missään vaiheessa ollut psykoterapiassa? Joskus asiat ovat niin solmussa, että eivät pelkästään oman tukiverkoston turvin avaudu. Aina ei ole edes mitään tukiverkostoa..

Sinulle on ilmeisen perustelluista syistä myönnetty määräaikainen eläke eli kuntoutustuki. Kuinka moni muu on samassa jamassa? Ja kuinka moni taistelee, huonossa kunnossa, päästäkseen tuon tuen piiriin? Voisitko mitenkään ajatella, että vointisi on tällä hetkellä sellainen, että tarvitset tuon tuen elääksesi ja kuntoutuaksesi, jos ei työelämään niin muuten loppuelämään. Voisiko ajatella niin, että esim. kävelylenkki palvelisikin tuota tarkoitusta eli kuntoutumista? Teit vapaaehtoistyötä vanhusten parissa. Miksi et sitä jatkaisi, kun haluat olla hyödyksi muille? Tietysti varsinaiseen palkkatyöhön yrittäminern on yksi vaihtoehto. Ja jos se on kaiken ratkaiseva, niin sitä kohti vaan! Kuvaustesi perusteella työtä ei kuitenkaan kunnossasi ole juurikaan suositeltu. Voisitko mitenkään hyväksyä tilanteen, että elämä on nyt mennyt tähän asti näin ja nyt on vaikea tilanne ja yrittää kuntoutua edes niin, että elämä tuntuu itsestä mielekkäältä. Sinulla on rakastava perhe! Et ole päiviä yksin. Sinua tarvitaan. Olet tehnyt omaa osaasi yhteiskunnassa ja nyt tilanne on tämä. Välillä ollaan itse hyödyksi / autetaan toisia, välillä tarvitaan itse apua.. Mutta nyt eteenpäin, vaikka vain perheen takia. Miltä tyttärestäsi ja miehestäsi tuntuisi, jos toteuttaisit suunnitelmasi? Heillehän kuulut kelpaavan juuri selaisena kuin olet.

Lääkärisi päättää lääkehoidostasi. Toivon, että saat sopivat lääkkeet, jotta saat edes hetken rauhaa ja etenkin yöt nukuttua. Pitkä unettomuus ei varmasti tilannetta paranna. Itsehän päätät, mutta voisitko ajatella osastohoitoa? Niin lääkehoidon kuin mahdolisen jatkohoidon tiimoiltakin? Tuntuu todella, että junnaat vain samaa kehää ja itsetuhoajatukset koko ajan voimistuvat. Im-ajatukset vapautuksena tuskasta voisin jotenkin ymmärtää, jos olisit täysin yksin, kukaan ei välittäisi. Mutta kerrot jatkuvasti rakastavasta perheestäsi. Lisäksi ajatuksesi vaikuttavat pakonomaisilta ja noita ajatuksiahan voisi hoidolla yrittää muokata hyväksyvämpään suuntaan.

Monenlaista on ehdotettu, mutta edelleen ehdotan. Voisitko yrittää liikuntaa? Esim. kävelyhän ei maksa mitään. Ja kävelyseuraakin kerroit olevan tarjolla eli tarvitse hävetä yksinäisyyttä. Tai vaikka mennä johonkin jumppaan? Fyysinen rasitus voisi vaikuttaa positiivisesti niin mielialaan kuin yöuneenkin. Niin, kyllä siellä kävelyllä ja jumpissakin monia jokseenkin vastaavissa elämäntilanteissa olevia käy. Voisitko kääntää ajatukset niin, että kuntoutustuella yrität kuntoutua? Entä käsityöt, värittäminen (kaupat nykyään pullollaan aikuisten värityskirjoja ja kokemuksesta voin sanoa, että katkaisee hankalia ajatuskulkuja, kun tuollaiseen keskittyy, vaikka 10 minuutiksi kerrallaan, jos keskittyminen vaikeata). Lukemiseenhan olet pystynyt keksittymään. Oletko lukenut mindfulnessiin (tietoinen läsnäolo) liittyvää kirjallisuutta. On todettu auttavan monenlaiseen problematiikkaan ja elämään yleensä ilman erityistä problematiikaakaan. Myös CD-harjoituksia asiaan liittyen löytyy vaikka kuina paljon. Jos olet kiinnostunut, voisin antaa vinkkejä; kirjastoistakin jotain löytyy. Entä joku harrastekurssi? Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka paljon..

Toivon, että pystyt näkemään sen hyvän, mitä elämässäsi on, vaikka paljon traagista onkin tapahtunut. Perheesi tarvitsee sinua. Paljon voi vielä olla hyviä vuosia edessä, kunhan pääsisit pakkoajatuksistasi ja löytäisit mielihyvää tuottavaa tekemistä. Viime aikaisten kirjoitustesi perusteella harkitsisin sinuna vakavasti ammattiapua, jotta pääsisit positiivisemman kierteen alkuun.

Anteeksi pitkä kirjoitus. Kaikkea hyvää!

Hei arka
Miten jakselet tänään? On sinulle lääkkeistä yhtään apua?. Kannattaisko sinun
tosiaan käydä lääkärissä. Saisit lääkeasiat kuntoon. Vaikka sinne osastolle vähäksi
aikaa. Päivä kerrallaan mennään. Elämä vain on niin turhauttavaa. Ei oikein mikään
kiinnosta. Kävin vähän kävelyllä ja baarissa pullakahvilla. Muuten suurimman osan
ajasta yksikseni. Voimia sinulle.

Arka, miten voit? Toivottavasti paremmin ja olet hoidon piirissä... Todellakin toivon, ettet toteuta pitkäaikaista suunnitelmaasi itsemurhasta ainakaan tyttäresi yo-kirjoitusten aikaan!! Viimeisimmät viestisi viittasivat tuohon suuntaan.. On tullut käsitys, että oman uran kariutuminen on ollut jotenkin käännekohta elämässä. Haluatko samaa tyttärellesi? Aika rautahermoinen täytyy olla, että äidin itsemurhan jälkeen saa kirjoitukset suoritettua. Tätäkö haluat? Jos vielä olet hengissä, niin mieti oikeasti, miten sinua tarvitaan!!! Rakastettu perheenäiti.. Monille kadehdittavaa utopiaa.. Onko kaikki mahdolllinen apu saatu????

Turhaa syyllistää sairasta ihmistä. Itsemurha kuitenkin on oma valinta ja jos sellaisen joku nyt täällä tekee, ei hän ole lukemassa syyllistäviä tekstejä.
Hyvin minäkin pääsin yo-kirjoitukset läpi äidin itsemurhan jälkeen.

Olen tietenkin täällä äitiäni haukkunut hänen itsemurhan jälkeen mutta ei hän niitä tekstejä ole voinut lukea. Mutta, jos äitini kertoisi tekevänsä itsemurhan ja olisi siis vielä elossa, en haluaisi, että kukaan häntä herjaisi tai syyllistäisi tai kertoisi kuinka mun elämän menisi pilalle itsemurhan jälkeen.

Toivon, että Arka olet kunnossa. Kyllä minä kaipasin äitiä yo-juhliini mutta sain vain viedä ruusun haudalle.

Minäkin olen arka seurannut ketjuasi ja lukenut sitä alustakin pitkän pätkän, vaikka harvoin kommentoinut. Olen myös ollut huolissani kun sinusta ei ole kuulunut, toivon että olet kunnossa. Otathan kaiken avun vastaan!

Arka,

kiva kuulla sinusta, olet hengissä ja että on ollut hyviä hetkiä läheisten parissa! Näetko, hyviä hetkiä todellakin on! Varsinkin, kun on rakkaita läheisiä. Mieletön voimavara!

Toivottavasti saat tarvitsemasi lääkkeet. Terapiamahdollisuuksia kuntoutustuellakin on. Sitähän ei tiedä, auttaako terapia, mutta jos tilanne hyvin hankala, eikö kannattaisi kokeilla? Itse tietysti päätät. Tietääkö lääkärisi tosiasiallisesta voinnistasi? Sinuna kertoisin rehellisesti, miten vaikeaa on ollut. Ja pyytäisin kaiken mahdollisen avun. Järkyttävää kuulla, että osastohoidosta, jonka pitäisi auttaa ihmistä hädässä, on syntynyt traumaattinen kokemus.

Mainitsemasi kirja on mielestäni hyvä. Uskonnollisuus ei mitenkään ole keskipisteessä, vaan ihan muut asiat. Kun kerran pystyt lukemaan, voisin suositella muutamia kirjoja.

Sarah Silverton: Mindfulness Tietoisen läsnäolon läpimurto
Jon Kabat-Zinnin kirjoja tietoisesta läsnolosta (on paljon, löytyy kirjastostakin)
Arto Pietikäinen: Joustava mieli
Susan M. Orsillo & Lizabeth Roemer: Mielekkäästi irti ahdistuksesta
Judith Orloff: Emotionaalinen vapaus Vapaudu kielteisistä tunteista ja muuta elämäsi
Tara Brach: Ehdoton hyväksyminen Elämän vastaanottaminen avoimin sydämin
Colin C. Tipping: Anna anteeksi itsellesi

Tässä aluksi, paljon on muitakin. Jos päädyt lukemaan, olisi kiva kuulla, mitä ajattelit.

Voisitko ajatella minkäänlaista liikuntaa, vaikka kävelyä? Fyysinen rasitus auttaisi uniasioihinkin. Kadulla tulee vastaan vaikka minkälaisessa elämäntilanteessa olevia. Harvoinpa sitä miettii, mitä satunnainen vastaantulija ajattelee ja missä elämäntilanteessa on. Ja jos jotain joku ajattelee, niin mitä sitten? Muistaakseni olit yli 50v. Joka tapauksessa lähivuosina ikätovereita joutuu / pääsee eläkkeelle erinäisistä syistä. 10 vuoden kuluttua kukaan ei mieti, milloin ja miksi eläkkeelle jäit.

Tsemppiä ja kaikkea hyvää!