Tilateeni on melkoisen samanlainen kuin nimimerkillä arka.
Olen ollut itse viime torstaista asti sairauslomalla. Perjantaina lääkäri tulee jatkamaan sairauslomaani usealla viikolla. Valitettavasti tiedän, että joudun Kelan sairauspäivärahojen kanssa taloudellisesti niin tiukille, että joudun palaamaan takaisin töihin.

Olen vihainen siitä, että sairastunutta ei tueta enempää. Mihin menot muka häviävät, vaikka sairastuisikin?! Minulla on vaikea masennus, posttraumaattinen stressireaktio ja univaikeuksia. Viime maanantaina lääkitykseni vaihdettiin fluoksetiinista mirtatsapiiniksi. Enää en näe painajaisia ja nukun pitkiä unia, mutta tälläkin hetkellä olen tokkurainen kuin mikäkin zombi.

Olen vihainen ja katkera yhteiskunnallemme. Meidät ajetaan piippuun ja ahdistetaan nurkkaan. Olen sairastanut masennusta yli kymmenen vuotta ja olen henkisesti ja fyysisesti aivan loppu. Tämä kai se on maailman palkka.

arka kirjoitti 25.8.2012 11:48

Hei!
Elämänhalua ei enää ole. Makaan sohvalla ja ajattelen miten olen mokannut kaiken. Tytär on leirillä joten ei tarvi näytellä. Pitäis jaksaa taas kun hän palaa mutta mistä voimat. Tuntuu että perheenkään olemassaolo ei enää riitä. Ei ole voimia. Tämän viikon olen ollut sairauslomalla mutta kävinkuitenkin töissä. Ei ole varaa sairauslomiin. Ensi viikoksikin olisi kirjoitettua sairauslomaa. EN osaa sanoa mitään mihinkään. Olen aivan loppu.

Arka kiltti,
Ettekö voisi mennä vaikka yhdessä juttelemaan johonkin miehesi kanssa tuosta tilanteestanne (esim. sosiaalitstoon?)? Että saisit olla rauhassa sairaslomalla eikä tarvitsisi murehtia toimeentulonkin suhteen. Et ole mokannut yhtään mitään, ystäväiseni. Nyt sinulla vaan on raskas vaihe ja tarvitset apua. Älä yritä enää pärjätä ja murehtia yksin, anna muiden auttaa. Kyllä sinä jaksat, vaikka vaikealta tuntuukin. Itselläni myös tosi vaikea hetki, enkä osaa oikein sanoa paljoakaan. Mutta tiedät, että me selvitään ja kaikki kääntyy hyväksi.🌻🙂🌻
Lämmöllä, Sininenuni

Hei arka.

Minä olen lukenut ketjuasi ja kuulumisiasi, mutta en ole jaksanut vastailla kun oma vointi on ollut hyvin huono.
Yhdyn edelliseen täysin, nyt kuulostaa siltä, että täysi avoimuus asiasta ja tilanteesta on ainoa tie parempaan sinulla.
Itse tein todella pitkään samaa, en kertonut miehelleni todellista tilannetta, en kertonut talousongelmien syvyyttä, en kertonut itsemurha-ajatuksiani, pelkäsin kuollakseni, että jos kerron ja "kaadan" ihan kaikki hänelle, hänkin sairastuu ja mitä ihmettä sitten. Hänkin on herkkä ihminen.
Kunnes tein niin hyvän päätöksen, että terapeuttini pyynnöstä otin hänet yhdelle käynnille mukaan ja siellä hän kuuli ja näki miten huonosti voin.
Se pelotti aivan valtavasti ja olin viimeiseen asti yrittänyt suojella häntä kaikelta, mutta kuinkas kävikään. Se kääntyi meidän perheen eduksemme.
Mieheni sanoi, että luulenko ettei hän ole koko ajan nähnyt miten huonosti voin? Luulenko ettei hän ole arvannut että jossain todella, todella mustassa paikassa ollaan ja voisin tehdä jotain tyhmää? Hän sanoi, että nimenomaan se, ETTÄ EN KERTONUT avoimesti tilannetta, sai hänet sekaisin huolesta. Ja nimenomaan SE olisi voinut sairastuttaa hänetkin, tonnin painava huoli. Ei tämä että mikä minun tilani on. Nyt kun uskalsin sanoa pelkäämättä kuinka huonosti voin, ja hän voi luottaa siihen että sanon missä mennään, hän on huojentunut. Kaikki tuntuu vähän valoisammalta, koska nyt tunnen että tilanteessani on joku toinenkin. En ole yksin.
Kehotan sinua kaikella lämmöllä jakamaan ihan kaiken nyt, ihan kaiken rumuudessaan ja mustuudessaan. Se on ainoa tie, ja usein se mikä pelastaa.
Ja sinun täytyisi nyt antautua sairaudelle ihan kokonaan. En tarkoita toivon menettämistä, en todellakaan. Vaan sitä, että nyt lopetat tuon töissä yrittämisen ja tsempin, se vaan sairastuttaa sinua lisää. Nyt on pakko viheltää peli poikki ja lähteä siitä että kaikki voimia vievät asiat poikki ja lähdet voimaannuttamaan itseäsi nollasta.

Sinä selviät, mutta et yksin.

Hei taas, arka.

Itsekin olen ollut taas töissä, tänään oli toinen päivä. Sairauslomaa on pitkälle ensi kuulle, mutta en yksinkertaisesti jaksa alkaa vääntää papereiden kanssa. Enkä sano terapeutille, että olen mennyt taas töihin, hän on vähän päällekäyvä ja sanoisi taas jotain minua ravistelevaa - ne kommentit tuntuvat minusta näsäviisailta. Itkin eilen töissä ja lähdin etuajassa kotiin työnantajani käskystä. Tänään itkin lattialla töiden jälkeen, kun en jaksanut nousta ylös. Mieheni kyllä koitti olla kannustava ja halaili, mutta tunsin oloni todella toivottomaksi.

Ymmärrän täysin, että pelkäät olla rehellinen tuntemuksistasi miehellesi, koska pelkäät elämänne romahtavan ja että vedät miehesi mukanasi alamaihin. Mutta sinulle tulee varmasti huojentuneempi olo, jos kerrot miehellesi. Ei hän voi sinulle ainakaan suuttua. Hän voi antaa sinulle perspektiiviä tilanteeseenne. Minua auttaa usein se, kun mieheni suhtautuu niin huolettomasti elämään - olen monesti tajunnut, että eivät kaikki murheeni ole niin suuria, että maailma kaatuu. Masentunut mieli suurentelee asioita, se on totuus.

Tiedän myös tunteesi, kuinka tuskaista on olla pitkiä tunteja töissä, kun ei ole mitään virallista tekemistä. Silloin sitä vain märehtii, että minulla on kotona paljon tärkeämpää tekemistä, tai sitten äksyilen mielessäni, kuinka turhaa työni on ja kiinka paljon minua väsyttää, mutta silti joudun rääkkäämään itseäni. Olen koittanut muuttaa ajatuksiani positiivisemmiksi, tänään esimerkiksi mietin, mitä sanon puheessa miehelleni tulevissa häissämme. On miellyttävä asia iso tai pieni, ajatukset kannattaa kohdistaa siihen. On sinulla varmasti jotain, mistä saat edes jotain mielihyvää.

Masennukseni aikana minun on ollut vaikea jutella tästä oman perheeni kanssa. He eivät ymmärrä asian vakavuutta ja se turhauttaa minua todella paljon. Eilen viimeksi äitini sanoi, että minun pitäisi syödä enemmän vitamiineja, väsymys menee sillä ohi. Ehkä joo, jos mielenterveys on kunnossa. Minä en ala vitamiineja ja luontaistuotteita syömään siksi, että se olisi jollakin tavalla kunniakkaampaa! He eivät todellakaan ymmärrä, että minulla on oikea sairaus!!

Onneksi olen nyt kuitenkin löytänyt tämän vertaistuen, tämä tuntuu hyödylliseltä!

Parempaa vointia sinulle, arka!!🌻🙂🌻

Hei Arka.
Joskus ihmettelen mikset usko meitä muita ja kokeile neuvoja joita saat?
Esim. olemalla rehellinen tyttärellesi ja miehellesi. Kertoa kaikki rehellisesti.
Vai mitä sinä pelkäät?
Pelkäätkö ettei sinulla sitten enää ole mitä murehtia kun muut alkaa auttamaan ja ottavat osaa perheen elatukseen?
Eikös se avioliitto valakin ja laki sano että pitää olla rehellinen sekä myötä että vastoinkäymisissä?
Mitähän tapahtuisi oikeasti jos kertoisit heille ettet voi hyvin ja se ei ole heidän syynsä?
Varmaan he kumpikin näkevät että voit huonosti ja ehkä kuvittelevat että se on heidän syynsä?
Mitähän jo kertoisit ja kävisi niin että he alkaisivat kilvan sinua auttaa ja te yhdessä olisitte sitten aito perhe, yhdessä? Mietippä. Ihminen kuvittelee että tietää mitä sitten tapahtuu jos ja kun, kuitenkaan kukaan ei voi sitä ennustaa.

salainen55 kirjoitti 7.9.2012 19:11

Hei Arka.
Joskus ihmettelen mikset usko meitä muita ja kokeile neuvoja joita saat?
Esim. olemalla rehellinen tyttärellesi ja miehellesi. Kertoa kaikki rehellisesti.
Vai mitä sinä pelkäät?
Pelkäätkö ettei sinulla sitten enää ole mitä murehtia kun muut alkaa auttamaan ja ottavat osaa perheen elatukseen?
Eikös se avioliitto valakin ja laki sano että pitää olla rehellinen sekä myötä että vastoinkäymisissä?
Mitähän tapahtuisi oikeasti jos kertoisit heille ettet voi hyvin ja se ei ole heidän syynsä?
Varmaan he kumpikin näkevät että voit huonosti ja ehkä kuvittelevat että se on heidän syynsä?
Mitähän jo kertoisit ja kävisi niin että he alkaisivat kilvan sinua auttaa ja te yhdessä olisitte sitten aito perhe, yhdessä? Mietippä. Ihminen kuvittelee että tietää mitä sitten tapahtuu jos ja kun, kuitenkaan kukaan ei voi sitä ennustaa.

Hyvä arka,

Olen samaa mieltä salainen55:n kanssa. Sinulla on rakkaita ympärilläsi, anna heidän auttaa ja tukea sinua. Kannatelkaa YHDESSÄ toisianne. Tuo ehkä-jos-kun-jos ei kuitenkaan-tyyppinen ajattelu on lamauttavaa eikä johda mihinkään. Pysyt aina samassa turvallisessa suossa. Niinhän se on, että se vanha tuttu toimintamalli on aina se tuttu ja turvallinen, vaikka olisikin hyvin vahingollinen. Eri tavalla tekeminen on tuntematonta ja ehkä siksi sinusta pelottavaa. Mutta kysynkin sinulta, rakas arka, uskallatko olla onnellinen? Jos vastuksesi on kyllä, ota apu vastaan ja anna hyvien asioiden alkaa tapahtua sinulle ☺️❤️

Hei taas, arka!

En ole jaksanut kirjoittaa, pahoittelen. Olen palannut töihin ja tässä oli melkein kaksi viikkoa ilman kokonaista vapaapäivää, joten ei ole löytänyt energiaa avata enää tietokonetta päivien päätteeksi.

Viime viikon terapian jätin väliin, koska en jaksanut mennä. Seuraava aika on huomenna. Sain ison nipun tiedostamisen taitoja käsittelevää materiaalia, ja siitä pitäisi huomiseksi tehdä harjoituksia, lähinnä hengitellä ja rentoutua. Tänään ja huomenna minulla on vapaapäivä, ja olen taistellut tänään koko päivän saman asian kanssa, mikä minua vie koko ajan uupumusta kohti: en osaa vain olla, ja se aiheuttaa minussa ahdistusta. Olen tehnyt tänään kaikki mahdolliset kotityöt herättyäni aamukahdeksalta, vaikka tarkoitukseni oli nukkua pitkään. Äsken itkin, kun olen niin väsynyt. Mutta silti piiskaan itseäni, en koe olevani tarpeeksi JOTAIN, jos en tee riittävästi päivän aikana. SAIRASTA!
Äh, en jaksa kirjoittaa enempää, ajattelin, että jos saisin nukuttua vähän päiväunta. Lääkitykseni toimii nyt paremmin jo, mutta uni maistuisi todella paljon. Harmi vaan, että tämä sisäinen ahdistukseni pakottaa minut aikaisin ylös silloinkin, kun voisin oikeasti luvan kanssa nukkua ja levätä. Typerät aivot! Kunpa en olisi syntynytkään.

Voi hyvin, arka!

Tänään ja eilen tapahtui kummia.
Jouduin viemään työtodistukseni osa-aikaiseen työpaikkaani ja kyllä nolotti. Kun tänään ne vein sinne niin tajusin kuinka paljon vähättelen itseäni. Ja yritin sanoa ettei niillä todistuksilla ole enää mitään arvoa kun ne on niin vanhoja.
Hävetti koko homma, kun vein sen pinkan. Siis minulla on paljon työtodistuksia, olen hyppinyt paikasta toiseen ja etsinyt vissiin sitä parasta paikkaa. Enkä löytänyt.
Olin pois työelämästä ensin työttömänä ja sitten sairaana kymmenen vuotta. Ja viimein jouduin eläkkeelle kun en toipunut masennuksesta ja lääkäri totesi sen krooniseksi. Masennus sai minut niin kummalliseksi, että nyt kun katson taaksepäin niin tajuan kuinka arvottomana pidin itseäni jossain vaiheessa, ja vieläkään en noteeraa itseäni kovinkaan korkealle. Ajattelen että olen realisti, etten turhaa itseäni nosta liian hyväksi kun en ole.
Mutta jokin elämisen halu pisti minut aina yrittämään uudestaan kaikenlaista että pääsisin irti siitä masennuksesta ja pahasta olosta ja niin se sitten viimein on alkanut pysyä pois. Mutta töitä se on vaatinut ja aikaa. Varmaan sen kymmenen vuotta.
Olen puhunut ja puhunut, kirjoittanut ja hakenut kaikenlaista ilmaista apua, koska ei ole ollut rahaa muuhun. No, sain yhteiskunnalta terapian yms. Mutta kaikenlainen toiminta auttaa, siivoaminen, tiskaaminen, ulkoilu varsinkin, Jos oikein ahdistaa niin lähtee lenkille, pyöräilemään niin on paljon parempi olo.
Mutta tuo oli jännä havaita kuinka olen pitänyt itseäni tosi huonona ja vähäiseä. Aina laistanut kaikessa yrittämisessä ja ajatellut etten kuitenkaan osaa, ei minusta ole. Vaikka olis koulutuskin niin siltikään en usko että kykenen johonkin hommaan.. Mistähän sekin oikein on peräisin että niin itseään pitää kelvottomana ettei kelpaa mihinkään muuhun kuin ihan vähäpätöisiin töihin.
Olenko saanut niin "turpiin" työelämässä nuorempana että menetin uskoni itseeni ja viimein uskoin ettei minusta ole mihinkään.
Toinen seikka oli se että tunsin kuinka jotenkin petkutan jos yritän jotain, ikäänkuin olisin epäpätevä vaikka olisin pätevä, etten itse usko että olen oikeasti olemassa, että elän vilpillisesti. Että jään kiinni siitä että olen jotenkin valehdellut jotain....

Puran tähän ketjuun tätä asiaa, kun täällä on tästä itsensä väheksymisestä yms.
Valotan menneisyyttä sen verran, että olen lapsena ollut tosi köyhässä perheessä, ankarassa ja uskonnollisessa, sain kasvatuksen ettei itseään saa kehua eikä peiliin katsoa, ei ihailla eikä kaunistaa. Tein ruumiillisesti raskasta työtä jo lapsena, jonka seurauksia kannan nyt. Menin naimisiin iloisen hulivilin kans joka oli hauskaa seuraa muttei ollut oikein isäksi lapsille eikä aviomieheksi. Mieheni tykkäsi enemmän bailata ja olla muiden kanssa kuin perheen. Rahat meni myös sinne. No, opin itsekin sen taidon ehkä kostoksi kun toinenkin meni. Siitähän tuli riitaa ja väkivaltaa ja ero. Menin aika nopeasti toiseen liittoon ja yhtälailla juopon mieheksi, joten elämä ei kummentunut, vaikka mieheni ei ollut väkivaltainen niin hänkin halusi olla vain muualla kuin perheensä kanssa ja tehdä kotitöitä. kaikki jäi minun niskoille, raha-asiat ja kotityöt. En mennyt enää kapakoihin mutta join kotona. Olin kyllä töissä koko ajan ja tienasin perheen elatuksen. Jossain vaiheessa mittani tuli täyteen ja päätin ettei tällainen ole minun elämää. Erosin juopostani, joka oli herttainen ja kiltti ja aina vähän humalassa, tai jos ei ollut niin oli umpimielinen ja syrjäänvetäytyvä, myös aika ilkeä selvinpäin.
No, voisin syyttää vaikka mitä siitä että muutuin araksi ja pelokkaaksi. Taistelin itseni raittiiksi ja pois siitä ympyrästä missä olin. Ei ollut vaikeaa olla selvinpäin ja pysyä pois juovien ihmisten seurasta, mutta oli tosi vaikeaa saada itsetunto takaisin että kelpaa muiden ihmisten seuraan ja on saman arvoinen kuin muut, koska aiemmin muut ihmiset arvostelivat minua, moittivat, haukkuivat ja naureskelivat, siis ainakin lähisukulaiset. Ja kun raitistuin niin sitten vasta häpesinkin itseäni. Mutta pysyttelin pois sellaisten läheltä ja olin mieluummin yksin. Kuljin kirkossa, metsissä ja joella yms. missä sain olla rauhassa ja oma itseni. Metsässä ei kukaan arvostellut, ei moittinut eikä nauranut.
Viha ja ilkeys heikompaa kohtaan on totaalista sellaisen kohdalla joka on jo heikoilla. On tosi vaikeaa nostaa itsetuntoa jos saa koko ajan kuulla epäonnistumisistaan. Ja minullahan niitä oli ollut. Mutta kun lakkaa yrittämästä näyttää tälle maailmalle että pärjää ja osaa niin helpottaa. Kun ei enää välitä muiden sanomisesta, vaan ajattelee että tuolla ihmisellä on itsellään asiat huonosti kun pitää muita tuomita.
Kun vain hoksaa sen ettei tämän maailman rahan ja muun vallan kanssa kannata kilpasille lähteä. Mitä ihminen muuta tarvitsee kuin tehdä työtä ja rakastaa? Jos on yksikin hyvä ja rakastava ihminen lähellä niin eikö se riitä? Jo se yksikin nostaa itsetuntoa ylös ja saa voimaa jaksaa eteenpäin.
Onko pakko olla hienoa, paljon rahaa ja hieno virka? Eikö riitä että on vähän ja laadukasta.
Ihminen nurisee siitä mitä on, ja vasta jälkeenpäin kun sen menettää huomaa kuinka arvokas se olisi ollut. Minä kadun joitain asioita jotka hylkäsin kun hamusin jotain muuta itselleni luullen sen olevan minun onneni. Ei ollut se kiiltävä ja kaunis onnea. Se olisi ollut se vähäinen ja minun mielestä arvoton.
Tällaisia mietteitä tänään. Lähdenpä tiskaamaan tyytyväisenä siihen pieneen tärkeään tehtävääni....

Hei Arka. Onko sinusta kivaa maata sohvalla ja olla pahassa olossa ja itsesäälissä? Saatko siitä nautintoa? Jotain mielihyvää että olet niin kurja?
Jossain vaiheessa se on jätettävä taakse. Oikeasti eihän sinulla ole edes mitään mistä pitäisi olla allapäin. On työ, on lapsi kotona, on rakastava mies, koti ja ruokaa jääkaapissa. Ostatte pitsaa ja katotte elokuvia (minulle ylellisyys jota en raski tehdä).
Oikeasti sinulla ei ole mitään aihetta olla enää surkea. Se aika on jo ohi. Voit jo olla onnellinen ja hyvinvoiva.
Mutta kenties ei olekaan asiat niinkuin sanot? Jospa oletkin vilpillinen?
Onko mies rakastava? Vai itsekäs viinaan menevä, pelejä pelaava tyranni. Onko tytärkin itsekäs itseään ajatteleva nuori jolle kaverit ovat tärkeitä?
oletko jäänytkin yksin?
Jotenkin tuntuu että voisit oikeasti kertoa mistä kenkä puristaa?
Onko sinulla ystäviä jotka lähtis lenkille tai muuten ulos?
Käytkö ystävien luona?

Hei arka ja salainen,

Salainen, kirjoitit hyviä ja ajattelemisen arvoisia asioita aralle. Samoja juttuja olen minäkin miettinyt, kun arkaa olen ajatellut. Arka hyvä, tuntuu, että olet nyt jumiutunut tuohon totaalisen kelpaamattomuuden ja arvottomuuden syvään kuoppaan. Et usko, että sinusta on mihinkään tai että näyttäisitkään hyvältä tai että mikään tästä muuttuisikaan koskaan paremmaksi. Lisäksi tuo opintojen keskeyttäminen on noussut isoksi möröksi.

Minusta sinun arka olisi nyt tehtävä hampaankolossa oleville asioille jotain. Sinä pystyt teoillasi vaikuttamaan asioihin. On nimittäin asioita, joihin voi vaikuttaa, joille kannattaa tehdä jotain. Ja sitten on asioita, joille ei voi tehdä mitään ja ne pitää hyväksyä. Tutkinto/työ on asia, johon VOI vaikuttaa itse. Esim. työttömyyskorvausta voi saada opintojen loppuun suorittamiseen/uuden opiskeluun. Pyydän sinua arka, oman arvokkaan itsesi takia -käy juttelemassa työkkärissä esim. työpsykologin/-ohjaajan kanssa opiskelusta/uusista mielekkäistä työtehtävistä. Keskusteleminen ei vaadi mitään, asioista on syytä ottaa selvää ja perustaa päätöksensä tosiasioille. (Sanon tämän näin jämäkästi, mutta sydämmellisesti.)

Sinua rakastetaan ja sinusta välitetään ja me kaikki uskomme sinuun. Olet pystyvä ja arvokas ja ihana ja kaunis juuri tuollaisena, sinuna! Pystyt kyllä muuttamaan elämäsi kulun ja saamaan mielekkään elämän itsellesi ja perheellesi. Mutta siihen vaaditaan nyt omaa aktiivisuutta tehdä se muutos. Tiedän, että pystyt siihen.

On totta, että jokaisella on elämässä asioita, jotka pitkää vain yksinkertaisesti hyväksyä, ja toisiin voi itse vaikuttaa. Sehän minua on kovasti ärsyttänyt masennuksesta paranemisessa, että se vaikuttaa niin raskaalta - minun pitää itse muuttua ja oppia muuttamaan ajattelutapaani, kunhan vain löydän oikeat keinot. Sen sijaan, että näen tämän kivireen vetämisenä, paraneminen pitäisi oppia näkemään irti päästämisenä. Pitäisi ajatella päästävänsä irti kaikesta pahasta olosta ja siirtyä uuteen, terveempään tilaan, jossa sitä kivirekeä ei ole. Olen kuitenkin edelleen niin vaikeasti masentunut, että kivireki on ja pysyy. Päästän siitä irti sitten, kun se tuntuu mahdolliselta.

En tarkoita, että haluaisin olla masentunut. Vihaan tätä yli kaiken. Minulla ei vain tällä hetkellä ole tarpeeksi resursseja paranemiseen. Ihmismieli on niin vaikea, mutkikas ja jokaisella omanlaisensa, että on vaikea antaa mitään neuvoja aralle tai kenellekään muullekaan, kun en ole edistynyt paranemisessa. Pikemminkin olen ottanut askeleita taaksepäin.

Olen viime päivinä riidellyt mieheni kanssa paljon. Hänen kauttaan lähipiiriimme kuuluva henkilö on loukannut minua vähättelemällä miehelleni tilannettani ja yleisesti ottaen masennusta sairautena. No, siinä missä hän kieltää masennuksen ja sanoo sen olevan keksitty sairaus, hän voi myös sitten kieltää kivun olemassaolon! Mieheni ei ymmärrä, miksi olen loukkaantunut ja olen alkanut jo miettiä, mille suhteemme edes perustuu. Jos tilanne olisi toisinpäin, mieheni olisi vakavasti sairas ja joku arvostelisi sitä minulle, en todellakaan vain nyökyttelisi vaan sanoisin suoraan ja iskisin vähän faktaa pöytään. Kirjoitin miehelleni tänään muutaman sivun kirjeen, jossa kerroin, kuinka pahalta minusta tuntuu. Olen saanut vaikutelman, että kun hän saa lukea rauhassa, hän sisäistää asiat paremmin ja siksi päätin kirjoittaa.

On kulunut pitkä aika siitä, kun olen viimeksi halunnut kuolla, mutta eilen tunsin suurta voimattomuutta. Riitelyn myötä minulle tuli olo, että olen täysin yksin masennukseni kanssa. Lähipiirissäni kukaan ei ymmärrä, kaikki vain vähättelevät ja nimenomaan tunne siitä, ettei saa ymmärrystä osakseen, tuntuu äärettömän pahalta. Minulle tulee lopulta pakottava tarve satuttaa itseäni ja siksi eilen illalla revin itseltäni tukottain hiuksia, löin itseäni useita kertoja päähän ja sain parisenttisen vertavuotavan haavan päänahkaani. Kun sanat loppuvat, vahingoitan itseäni.

En millään jaksaisi enää jatkaa. Mutta en halua aiheuttaa tuskaa omille vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Tuntuu silti epäreilulta, että minun pitäisi jaksaa vain muiden ihmisten vuoksi - eikö se ole itsepetoksista suurin?

arka kirjoitti 1.10.2012 10:41

Hei!
Viikonloppu oli ihan kamala. Sohvalla sen vietin ja murehtiessa. Kumpa kykenisin muuttumaan.
Nyt on työviikko edessä. Mistä voimat kun en vapaa-aikanakaan pysty rentoutumaan. Rukoilen etten joudu sairaalaan tai sairauslomalle.

Hei sinulle, arka. Ajatuksillaan voi vaikuttaa tunteisiin, mutta se ei toki ole aina niin helppoa. Miten haluaisit muuttua?
Voimia päivääsi🙂🌻

arka kirjoitti 2.10.2012 18:3

Hei Sininenuni!
Haluaisin muuttua ajatusmaailmaltani. Haluaisin lakata pyörittämästä tätä hedelmätöntä katumista päässäni ja kyetä elämään eteenpäin. Minulla on arvokkaita asioita elämässäni kuten perhe joista en pysty nauttimaan noiden "pakkoajatusten" vuoksi. Haluaisin kyetä hyväksymään asiat niinkuin ne tällä hetkellä ovat. Luulen että voisin olla aivan tyytyväinen näinkin jos voisin lakata jossittelemasta sitä miten olisi voinut olla.
Mukava kun kirjoitit ja toivotit voimia. Niitä tarvitaan.

Hei arka,
Tiedätkös -nykyään sairaanhoitajienkin työ on hyvin raskasta mm. sen takia, että sijaisia ei välttämättä palkata ja työkuorma kasvaa niin isoksi, että hoitajat usein kokevat etteivät voi tehdä työtansä tarpeeksi hyvin. Lisäksi sairaanhoitajatkin joutuvat usein tekemään niitä hyvinkin "likaisia" hommia. Ei ole ruusuilla tanssimista se. Se menee usein niin, että työtehtävienkin kohdalla ruoho on vihreämpää toisella puolen -omat työtehtävät nähdään usein negatiivisessa/yltiörealistisessa valossa ja toiset työt, esim. ne lapsuuden unelmien ammatit, nähdään ruusunpunaisina.

Kannattaisiko sinun ajatella se työasia vielä kertaalleen läpi -teet ikään kuin surutyön sen kanssa. Ja sitten huokaiset syvään ja jätät sen taakse. Sinun ei tarvitse enää jossitella ja laahata sitä kivirekeä perässäsi. Se ei toteutunut, mutta elämässä kaikki asiat eivät mene suunnitelmien mukaan. Ja se ei haittaa mitään -olet silti upea ja arvokas ihminen.

Kannattaa myös miettiä suhdettasi nykyiseen työhön ja siihen olisiko mahdollista vaihtaa työtä ja mitä se olisi.

Voimia🙂🌻

Hei Arka! Tuli mieleen, että jospa ahdistuneisuutesi ja tuskailusi sittenkin johtuu ahdistuslääkkeeseen tottumisesta? Muistaakseni olet kertonut tarvitsevasi ahdistuslääkettä säännöllisesti, mutta kohtuullisesti. Itselläni oli tässä muutaman päivän murehtimis- ja märehtimisputki, mutta sain sen (tilapäisesti...) katkaistua yhdellä bentsolla. Käytän niitä harvoin, joten ne tehoavat. Käytän myös masennuslääkettä. Kannattaisiko Sinun ehkä neuvotella lääkärin kanssa vähentämisestä pikku hiljaa tai muista vaihtoehdoista?