Taistelua päivästä toiseen
Heippa
Älä ikinä vertaa itseäsi muihin.
Äläkä ikinä häpeä itseäsi.
Vaan arvostat itseäsi sellaisena kuin sinä olet ja keskityt nyt itsesi hoitamaan kuntoon
eli masennuksen ja väsymyksen.
Et ole elämässä epäonnistunut vaan nyt sinulla on elämässä vähän ongelmia
mutta hiljakseen hoidetaan asiat kuntoon.
Pyri liikkumaan ulkona luonnossa ja tee kaikkea pieniä asioita mistä
sinä tulet onnelliseksi ja mistä sinulle tulee huvä olo.
Kuuntele musiikkia musikilla on voimaa.
Onko sinulla ketään ystäviä / kaveria jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
Se helpottas kyllä elämää.
Kun olet sairauslomalla ja tulosi on tippunut niin oletko selvittänyt esim toimeentulotuen ???
Seurakunnasta saa monesti esim ruokaavustusta ja rahallistakin avustusta
Nekin kannattaa selvittää ???
Kirjoita miten olet jaksanut niin minä vastaan sinulle ja yritän auttaa ja neuvoa.
Kaunista loppuvuotta sinulle
Hei "arka"!
Minä toivon ja rukoilen, että vointisi voisi tasaantua ja voisit välillä levähtää kamppailujesi keskellä. Jos sinulla on maanantaina edelleen huono olo, ahdistaa ja esiintyy pakkoajatuksia, niin minä kehotan sinua ottamaan yhteyttä sairaalaan. Ei ole viisasta pitkittää avunhakemista, jos tilanne sitä vaatii. Usko ja luottamus Jeesukseen ei sulje pois maallisen avun hakemista. Kristittyinähän me uskomme, että Jumala voi käyttää myös lääketiedettä auttaakseen ihmisiä heidän vaikeuksissaan.
Ja vielä jokunen sana ripittäytymisestä: Kun ihminen kokee, että jokin synti painaa hänen omallatunnollaan, hän voi mennä ripittäytymään sielunhoitajalle. Mutta jos ihminen on sairas ja masentunut, eikä hänellä ole mitään erityistä tunnustettavaa sielunhoitajalle, silloin ripittäytymisestä ei ole hyötyä. Tämän vuoksi ahdistuneelle ja masentuneelle ihmiselle jo pelkästään rukoileminen ja keskusteleminen sielunhoitajan kanssa sekä Raamatun lohduttavien jakeiden lukeminen voivat tuoda avun ahdinkoon. Toisin sanoen rippi ei ole mikään oikotie rauhaan ja lepoon, jos tunnolla ei ole mitään erityistä tunnustettavaa.
Lämpimin ajatuksin, sinua siunaten
Vaeltaja-ihmettelijä
Niin rakastaakin Jeesus teitä. 🙂 Hyvä, että menit päivätoimintaan, tosiaan aika ainakin kuluu nopeammin. Jospa siellä polilla nyt päästäisiin pureutumaan tuohon sinun suureen pettymykseesi, joka kovasti vieläkin painaa. Myös sielunhoitajan kanssa juttelu ja ripittäytyminen kuulostavat hyvältä. Meidän on myös tarkoitus kantaa toistemme taakkoja, joten apua sinulla kuuluisi olla kantamuksiesi kanssa.
Sairaalaan joutumisesta..Pidemmällä tähtäimellä se on perheellesi parempi, että saat asianmukaista hoitoa vaikka se sairaalajakson vaatisikin. Arjen pyörittäminen onnistunee aikuiselta mieheltä ja teinityttäreltä.
Tuli vielä mieleen, että sinulle saattaisi ainakin jossain vaiheessa sopia Krito-ryhmä, mikäli paikkakunnallasi sellainen on.
"Krito-ryhmä - vertaisryhmä
Krito-ryhmä on sielunhoidollinen vertaisryhmä. Sen elementit ovat omasta elämästä kertominen, toisten kuunteleminen, kirjoittaminen ja rukous. Ryhmänvetäjä on samalla myös ryhmän jäsen.
Työskentelylle antavat turvaa säännöt, joissa painottuvat luottamuksellisuus ja se, että kullakin on mahdollisuus käyttää yhtä paljon aikaa oman tarinansa kertomiseen. Ryhmässä ei neuvota toisia eikä mestaroida toisten elämää."
Lähde:
Hei vaan kaikille,
luin osan ketjun viesteistä. Itsekkin tavallaan olen arka, mutta ennemminkin yleisen ahdistuksen vuoksi ajoittain. Lopetin häpeämiseni eli itsehäpeän noin kymmenisen vuotta sitten. Pikkuhiljaa aloin kokea että mulla on oikeus olla juuri tällainen kuin olen, vähän erilainen kuin muut, ja että tällainen sairaus kuin minulla ja monella muulla ei ole sen enempää huono asia kuin että sairastaisin korkeaa verenpainetta tms. Jotenkin vaan riitti se syyllisyyden taakka ja se että kaikkien pitäisi olla samaa puuta. Erilaisuus on rikkaus. 🙂🌻
On totta että häpeän tunnetta tulee itsellekkin ajoin, mutta enimmäkseen ei enää. Ehkä se on iästä kiinni, olen jo keski-iässä joten huomaan että asiat mitkä harmitti 10 vuotta sitten, eivät enää ole niin merkityksellisiä. Sitä alkaa ajatella että monella on vieläkin huonommin. Eniten arvostan perhettäni, ystäviäni ja rakastan harrastukisiani 🙂
Hei arka!
Toivotan sinulle - ja meille kaikille - heti näin viestini alussa siunattua tiistaipäivää. Nostan Psalmista 31 yhden ainoan jakeen, jonka toivon rohkaisevan meitä kaikkia, mutta erityisesti sinua, arka. Nämä ovat Daavidin sanat Herralle: "Minä sanoin hädässäni: 'Minä ole sysätty pois sinun silmiesi edestä.' Kuitenkin sinä kuulit minun rukousteni äänen, kun minä sinua huusin."
Silloin kun meillä on oikein vaikeaa ja mieli on maassa, saatamme ajatella, että Jumalakin on hyljännyt meidät, eikä Hän kuule meidän huutoamme. Tässä Psalmissa Daavid kuitenkin toteaa, että Jumala kuulee sittenkin. Ja Psalmissa 23 Daavid toteaa lisäksi, että Herra on hänen kanssaan myös siellä pimeässä laaksossa.
Arka hyvä, ajattelen, että on hyvä asia, että sinä tunnistat sen konkreettisen syyn, miksi koet ahdistusta. Tältä pohjalta sinun ja psykiatrian puolen työntekijöiden on helpompi alkaa hoitaa ahdistustasi. Sinä tarvitsen siihen sekä maallisen puolen apua että sielunhoitoa; ja sielunhoidolla tarkoitan nyt nimen omaan keskustelua, rukousta ja Raamatun lupausten mieleenpalauttamista. Ahdistuksesi syy on hyvin konkreettinen niin kuin kerroit: keskeytyneet opinnot. Tätä asiaa ei voi hengellistää, mutta siitä huolimatta siitä voi keskustella sielunhoidossa ja sen tuoman ahdistuksen vuoksi voi rukoilla apua Jumalalta. Näinhän ne Psalmien kirjoittajatkin tekevät: Psalmien kirjoittajien ongelmat ovat hyvin konkreettisia, ja he tuovat nämä ongelmat Jumalalle tiettäviksi.
Älä menetä toivoasi, arka.
Aurinkoista syyspäivää meille kaikille🙂
Vaeltaja-ihmettelijä
P.s. MarianneM tiivisti todella osuvasti myös minun ajatukseni sairaalahoitoon hakeutumisesta: aikaa myöten se palvelee koko perhettä.
Hei arka!
Olen alusta asti lukenut sun ajatuksia ja haluan lohduttaa sua nyt jos voin.
Mä oon juonut vähän viiniä mutta ehkä just sen takia uskallan kirjottaa ihan
mitä mieleen tulee!
Mulla oli kans noita pakkoajatuksia.. no yhestä ammatista mistä valmistuin
mutta en sillon saanu 90-luvulla töitä kun oli lama ja muutenkin olen tosi
hiljanen jne. Näin siitä unia ihan viime vuosiin asti, kuinka olis asiat paremmin
jos olisin päässyt töihin sillon...
mutta ajattele että sä joutuisit oleen kolmivuorotyössä, koko ajan ihmisten kanssa
tekemisissä-eikä välttämättä mitenkään miellyttävien-
esim. kokemukset psyk. sair. hoitajista ei oo niitä hauskimpia: viime kertanen
tuli sovittuun tapaamiseen 20 min. myöhässä, hän oli aamupalaverissa...
Ei se kyllä tähän juttuun liittyny,mutta Dalai Lama sanoo että elämän tarkoitus
on tulla onnelliseksi, siihen minäkin uskon vaikka köyhä olenkin ja välillä
uskomattoman masentunut!
Sulla on täällä elämässä jokin tarkoitus, se ei ollut sairaanhoitajan ura, niinkuin ei
mullakaan ollut se mitä olisin halunnut, mieti mitä sulla on annettavaa, vaikka
nuorille... sun tytär vetää jotain ryhmää! onko vähän hienoo?
Ja vielä siittä jos tunnet olevas huono ja syntinen: katoliset, lestadiolaiset,yms.
papit ovat käyttäneet lapsia hyväkseen aikojen alusta asti, lääketehtaat tekee
voittoa lääkkeillä mikkä tappaa ihmisiä,esim. ehkäisypillerit yms.
Miljardöörejä mitkä vois lopettaa maailman köyhyyden muttei kiinnosta,
vaikka käydään purjehtimessa ja golffaamassa ja mietitään paljonko maksaa
paskamahan poisto ym.
Sulla ei todellakaan ole mitään hävettävää, USKO SE!
Mitähän minä kirjoittaisin, täällä on "pilvin pimein" hyviä neuvoja ja ohjeita laidasta laitaan. Minäkin väliin olen omia neuvoja ja kokemuksiani tyrkyttänyt, mutta auttaako se?
Siis kun lukee kirjoituksia niin ei voi olla hivenen kritisoimatta sitä, ettei edes kokeilla niitä keinoja mitä itsekukin tänne laittaa joista on avun saanut. Kannattaisihan se kokeilla? Vai? Eihän täällä edes mitään hengenvaarallista olla usutettu vaan ihan käytännön toimia jotta olo helpottaisi.
Suosittelen sitä papin tai jonkun muun hengellisen ihmisen kanssa käytyä keskustelua, itse kutsun sitä ripiksi, koska silloin voi tuoda tuonkin asian esille että hautoo itsemurhaa ja sillä tavallaan pelottelee perhettä ja muita, sehän on aika stressavaa. Mielestäni on aika raakaa pelotella muita ihmisiä sellaisella asialla, se on aika vakavaa ja siihen pitää puuttua. Ja jos ei lääketiede ole siihen auttanut niin kokeilla voi myös rippiä.
Minulla on kaksi ystävää riistänyt hengen itseltään, uhkaili ensin vuosia sillä asialla ja sitten teki. Toinen näistä ei suostunut hakemaan apua, haki vain mielialalääkkeet ja meni enemmän sekaisin niistä. Silloin en vielä ollut uskossa, joten en osannut Jumalan apua hänelle sanoa. Hänkin oli menettänyt työn ja oli vailla suuntaa elämässä, ei nähnyt oikein mitään sisältöä elämässä, muuta kuin työn ja sen yleisen mielikuvan mikä olis "hyvä elämä". Ja kun se otettiin pois niin romahti.
Ei jokin maallinen suoritus saa olla niin suuri asia. Onko silloin ihminen ehkä ylpeä jos ei voi myöntää ettei saavuttanut jotain mitä kuvitteli haluavansa. Minulle ainakin kävi niin. masennuin kun ensaanut sitä mitä halusin, tai kuvittelin että se on sitä mitä tarvitsen, en millään ymmärtänyt ettei se edes olisi ollut mahdollista tällä luonteen herkkyydellä, ei minusta olisi siihen tehtävään ollut, nyt sen ymmärrän ja se helpottaa.
Elämässä on paljon muutakin kuin jokin yksi asia.
Mikäpä minä olen saarnaamaan 😳, itse olen ollut yhtä huonossa kunnossa kuin muutkin, jollei huonommassakin. Itsemurhaa mietin ja tänään olen ikikiitollinen että varjelluin siltä. Mutta menin sinne papin luo ja puhuin kaiken ulos, uskoin siihen että olin saanut syntini anteeksi ja siunaus oli ihana tunne. Ei minulla ollut ketään uskovaa jonka luo olis voinut mennä, ja ystäville ei voi kertoa kaikkia pimeitä asioita, eikä saakaan.
Itse löysin jälleen uskoon vahvistusta, ja elämän voi tosiaan uskoa Jeesuksen syliin, kaikki menee hyvin, vaikkei se aina siltä näytä ihmisten silmin.
Kunpa osaisi yhtä kauniisti kirjoittaa Jumalan lohdutusta muille kuin tekee "vaeltaja-ihmettelijä". Minä ole niin äkkipikainen ja hermostun aika pian jos huomaan ettei mitään vastakaikua tule minun "suurille" ahaa-elämyksille joita olen kokenut. Olen huomannut että yritän toisia pakottaa omaan näkemykseeni. Tyrkytän liikaa.
Huomaan sen parisuhteessa, kun yritän toista ihmistä muuttaa sellaiseksi mitä itse kuvittelen että hänen pitäisi olla. Vaikka häneen ihastuin ja hänet hyväksyin silloin kun yhteen mentiin niin silti yritän häntä muuttaa, siis ulkoisesti ja sisäisestikin.
Että jos Aralla on pakkomielteitä mistä tehdä synnintunnustus niin löytyy sitä minultakin, huomaan ettei mieheni ehkä kohta enää kestä minun murjovaa käytöstä, koska sanon aika kipakasti ja suoraan.
Kunpa oppisin olemaan edes vähän armollisempi muita kohtaan.
Eilen illalla mietin vielä lapsianikin, kuinka heitä arvioin ja mietin mitä he tekevät väärin, ja missä minun pitäisi heitä alkaa neuvomaan oikeaan suuntaan. Mietin ja mietin miten asiani esitän. Ja siksi vain kun minusta se mitä he tekevät on mielestäni heille vahingoksi. Illalla ennen nukkumista sitten aloin itkeä ja ajattelin että olen ihan kauhea äiti, mikä minä olen ketään ihmistä muovaamaan miksikään, eiköhän se ole heidän oma elämä, enhän minä voi tietää mitä he tarvitsevat ja mitä elämä vielä tuo tullessaan.
Siksipä kaikille hyvää syksyä ja uskaltakaa elää omannäköistä elämää, vaikeuksienkin kanssa, koska se kuitenkin kuuluu elämään, tuskat ja ahdistukset.
Hei,Arka ja myös muut.
Oletteko tietoisia,että on olemassa psykiatreja,jotka ovat hengellisä,uskovia ihmisiä.
Heillä on varmasti ymmärrystä ja empatiaa syyllisyyttä kantavaa kohtaan,luin netistä otsikolla;"Syyllisyys on kavala kaveri",pakkoajatukset ajavat usein juuri syyllisyyden tuntemiseen,eikä edes auta,vaikka tietää,että raamatussa lukee;"Vaikka sinun sydämesi syyttä sinua,Jumala on suurempi kuin sydämesi ja tietää kaiken".Hän siis tietää myös ,että olet rukoillut anteeksiantoa ja voimaa.
Nykyisin sairaala ei ole paha paikka,päinvastoin,avoimella osastolla,hyvän henkilökunnan lähellä tulee turvallinen olo ja vähitellen itsetunto kasvaa ja tuska himmenee.Aikaa se varmasti vie,parantuminen kestää saman ajan kuin sairastuminenkin,oletan.
Uskoisin ,että raha-asiat saa tuossa tapauksessa osittain sosiaalipuolelta.
Kannattaisi kysyä,päästä hetkeksi kaikesta vastuusta ja saada puhua ymmärtävien ihmisten kanssa.
Tiedän,että näin voi tervehtyä,läheisen kokemuksesta.
Voimaa ja toivoa.🙂
Ahdistaa ja pelottaa. Pelkään tulevaa. Monenlaisia fobioita. Menneisyys
taakkana. En pääse siitä eroon. Olen yrittänyt rukoilla jumalalta apua.
Itken ja kuuntelen hengellistä cdtä. Ei toivoa päästä sairaalaan. Lokakuun
psykiatrian käynniltä en odota suuria. Usko mennyt että joku todella
voisi auttaa. Itemurhakin käynyt mielessä. Ei millään väliä enää.
arka kirjoitti 11.9.2013 9:18
Hei
Kerroin miehelleni että haluan sairaalaan. Mutta meillä ei ole rahaa
Kyllä kai saatte sitten sossusta apua. Sanot siellä sairaalassa, että haluat puhua sosiaalihoitajan kanssa.
Mitäpä jos jättäisitte vähemmälle tuota rukoilemista ja Raamatun lauseiden laittamista.
Minäkin siihen jo sorruin kuin luin viestejänne ja tuli tunne, että pitää kopioida joku Raamatun lause ja muka auttaa vaikka yleensä en juuri lue koko kirjaa vaikka olen uskovainen.
Mitä, jos vaikka vaan tekisitte ristinmerkin aina silloin kun tekee mieli avata Raamattu. Kyllä Jumala sen ymmärtää avunpyynniksi.
Sanon tämän ihan ystävällisesti.
Mutta lopettakaa hihhulointi ja yrittäkää välillä keskittyä muuhun asiaan.
Ja, kun olette vähän paremmassa kunnossa, palatkaa sitten taas lukemaan Raamattua ja ehkä sitten löydätte sieltä ilosanoman.
Kuunnelkaapas tätä ja katsokaa kuvia, ei parempaa rukousta voi Jumalalle lähettää
Tervehdys ystävät!
Edellinen tekstini karkasi ilman lupaa, joten tässä tulee uusi versio:
On todella kurjaa lukea, kuinka suurissa ahdistuksissa täällä kuljetaan. Samalla on hienoa, että tällainen palsta on olemassa; näin me voimme tehdä ahdingostamme näkyvän. Aina sen joku lukee, ja minä myös rukoilen jokaisen tälle palstalle kirjoittavan puolesta.
Sinulle sarrukka haluan sanoa myös, että älä menetä toivoasi. Jumala tietää myös sinun tuskasi ja ahdistuksesi, ja sinun asiaasi käsitellään "ylhäällä".
Itse olen saanut apua itkiessäni tuskaani ulos mm. papin luona ja ajattelen, että moni tälle palstalle kirjoittavista voisi myös saada apua sellaisesta. Itseäni ovat lohduttaneet lisäksi Psalmit ja virret, ja lainaan tässä lopuksi yhtä virttä (389:3):
"Lujasti mieleen paina ja älä unohda: on lapsillensa aina laupias Jumala. Hän uskovaisiaan ei hylkää milloinkaan, vaan huolen heistä kantaa, on heidän suojanaan."
Yritetään rohkaista toisiamme ja haetaan apua silloin kun sitä tarvitsemme.
Aurinkoista torstaipäivää meille kaikille🙂
Vaeltaja-ihmettelijä
Kiitos "salainen55" siitä kommentista, jonka annoit eilisessä viestissäsi. Toinen toisiamme rohkaisemallahan me voimme hiukan keventää kannettavaksemme annettuja taakkoja. Aurinkoista päivää myös sinulle, "salainen55"🙂
Hei Arka,
välillä kapinoin, ettei Jumala kuule. Mutta taitaa aina joskus vähän toisella korvalla kuullakin. Rukoilen minäkin, mutta olen kuin Pietari, joka kielsi Jeesuksen.
Ei ole rohkeutta, ei ole välillä haluakaan, kun kaikki turhauttaa.
Itse etsin niitä merkkejä, vaikka raamatussa sanotaankin, ettei pitäisi liiaksi takertua niihin.
Olen kärsimätön, vaikka tiedän, ettei Roomaakaan päivässä rakennettu.
Olen vain ihminen ja kärsimätön.
Joskus huudan apua Herralta: auta minua, vaikka en aina jaksa uskoa. Kuitenkin Pyhä Henki tekee meissä omaa työtä ja auttaa silloin, kun ei enää itse jaksa nähdä mitään hyvää.
Voimia ja siunausta sinulle.🌻🙂🌻
kiitos Vaeltaja-Ihmettelijä. Uskon että jumala kuulee rukoukseni. Kävin
juuri Susien pantaseuranta sivulla. Olipa susi käynyt yöllä lähellä kotiani.
En tätä muuten mainitsisi. Minulla on vain kamala susi fobia. Ollut lapsesta
saakka. Aamulla aikaisin töihin mennessä pelottaa. Yleensä ei paljoakaan
ihmisiä liikkeellä. Mulla kun tuo mielikuvitus laukkaa ja pelko iskee.
Onneksi ei kovin pitkä työmatka.