Hei arka. Minulle ei ole tuota tukihenkilö asiaa ehdotettu psykiatrian puolella.
En tiedä onko edes mahdollista. SPR paikallisosastolla ei ole ystävätoimintaa.
Hakemus osatyökyvyttömyyseläkkeelle vetämässä. Kyllähän se vähän pelottaa
miten tulee toimeen ja miten töissä suhtautuvat jos pääsen puoli eläkkeelle.

Alkaa loma ylihuomenna. vajaa neljä viikkoa. Ei yhtään lomamieltä.
Päivät varmaan kuluu kotosalla itekseen. Töihin ei tule ikävä. Kuitenkin
jokin pieni loma reissu olisi kiva. Pääsisi edes hetkeksi pois tältä
paikkakunnalta. Yksin ei viitsi lähteä. Mulla vielä tuo kammo julkisia kulkuneuvoja
kohtaan. Toisaalta odotan lomaa .Toisaalta koko ajatus ahdistaa ja
masentaa. 😞

Kiitos arka. Loma on alkanut siivouksen merkeissä. Nyt pakastinta sulatan.
Ei tämäkään huvita pitää pakottaa itsensä töihin. Koti on kuin pommin
jäljiltä. Lauantaina pitäisi mennä veljien luo mattojen pesulle. Lupasivat että
voin siellä pestä. Niin on mieli maassa ja ahdistaa. Ajatukset on mitä on.
En tiedä olenko kotona loman vai käynkö jossain. Uskallanko lähteä mihinkään.
Mulla edelleen paha kammo julkisia kulkineuvoja kohtaan. Mieli tekisi kyllä
käydä jossain. Paljon voimia sinulle🙂👍. Toivotaan että tulee se parempi aika
meillekin😟

Moi arka. Kiva että edes jotain lohtua kirjasta sinulle. Ei mun pelko julkisia
kulkineuvoja kohtan mihinkään katoa. Kävin kaverin luona kylässä
parin yön reissussa. Just ja just henkolöautossa pystyn oleen. Matkaa
n. 120 km. Lauantaina käydään markkinoilla lähikunnassa. Pelottaa sekin.
Paljon ihmisiä. muuten taidan viettää loppuloman yksikseni. Omien
ajatusten kanssa. Ahdistaa jo etukäteen sekin. Joskus tuntuu ettei missään
hyvä olla. Niin levoton ja pelokas olo koko ajan.☹️

Kiitos arka. Yritän nauttia markkinapäivästä. Kävin tänään kylällä kristillisen
moottoripyöräkerhon gospel ridesin musiikkia. Lauloivat hengellistä
musiikkia ja kertoivat tarinoita elämästään. Myös rukouksia oli. Kerroin
yhdelle heistä pahasta olostani. Hän rukoili puolestani ja rukoilimme
yhdessä. Tuntuu tosi hyvältä olla jotenkin helpotti oloa. Olen kauan miettinyt
uskon asioita.

Hei Arka, luin noin 50 sivua keskustelua, en tiedä mikä tilanteesi juuri nyt on, ilmeisesti et enää ole töissä? Pystyin samastumaan moniin kokemuksiisi- koulun keskenjäämisiin, pelkoihin, arkuuteen, häpeään, kuluttavaan työhön henkilökohtaisena avustajana, Oxaminiin apuna, rukoiluun..

Mutta tuo pahin aika on jo jäänyt taakse. Onnekseni ymmärsin sen, että minun täytyy tehdä kärsivällisesti työtä sen eteen, että mieleni uudistuu ja myöskin pidettävä huolta fyysisestä terveydestä, se heijastuu mielenterveyteen. Lähtökohtana on mm. Joyce Meyerin (kenties pääteos) "Mielen taistelukenttä", jossa kuvataan sitä taistelua joka mielen alueella käydään elämästä ja kuolemasta. Sielunvihollinen on tullut varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan, mutta Jeesus tuli antamaan yltäkylläisen elämän. (Joh. 10:10) Sitä olosuhteista riippumatonta yltäkylläistä elämää olenkin saanut kokea, sekä ymmärryksen ylittävää rauhaa ja rakkautta.

Minusta on aivan selvää, että nuo pakonomaiset ajatukset häpeästä, kelpaamattomuudesta ja epäonnistumisesta ovat sielunvihollisesta. En tiedä, onko tilanteesi muuttunut, mutta kirjoitit ettet esimerkiksi kehtaa mennä ulos kävelemään tai kirkkoon kun siellä on ihmisiä ja ajattelet olevasi ruma, lihava ja näkee että menee huonosti.. Melkoisen ikeen alla elät vaikka sinulla on esimerkiksi rakastava mies ja tytär. Ei kukaan muu tuollaisia sinusta ajattele ja jos sattuisi ajattelemaan, entä sitten? Kyllähän maailmaan kaikennäköisiä ja kokoisia ihmisiä mahtuu. Kun itselläni oli ahdistuksen kanssa vaikeinta, menin kirkon takapenkkiin istumaan, niin sain olla "yksin ihmisten keskellä". Myöhemmin rohkaistuin käymään hengellisissä tilaisuuksissa ja olen saanut kokea ihanaa kristittyjen yhteyttä, meillä kaikilla on omat heikkoutemme ja kipumme. Sinulta jäi koulu kesken pelkojen, äitiysloman ym. takia ja pakenit työhön, josta uskoit pitäväsi. Minusta tuossa ei oikeastaan ole mitään hävettävää. Jos joku kertoisi tuon, ajattelisin että no harmi, mutta teit siihen aikaan minkä parhaaksi näit ja joskus sitä tekee valintoja joita jälkeenpäin katuu. On paljon ihmisiä, joilta koulu jää kesken. Menneisiin ei kannata jumiutua vaan miettiä sitä, miten voisi vaikuttaa tulevaisuuteen ja siihen, että elämä olisi mielekästä- work with what you`ve got now.

Passiivisuuteen vajoaminen on myös huono juttu, sillon mieli on (masentuneena) oikein pahojen ajatusten temmellyskenttä..Niitä pahoja ajatuksia pitäisi ihan aktiivisesti ja tietoisesti vastustaa ja korvata myönteisillä ajatuksilla- sinun ei tarvitse ajatella sitä, mitä mieleen sattuu juolahtamaan. Pitää myös itse ottaa vastuu omasta onnellisuudesta ja tosiaan olla kärsivällinen sen mielen uudistamisen ja uudenlaisen elämäntavan opettelemisen kanssa- kurinalaisuutta vaaditaan ja se kantaa pidemmällä tähtäimellä hyvää hedelmää, vaikka hetkellisesti onkin epämukavaa.

Itselläni on parin vuoden aikana ollut muutama suurempi vastoinkäyminen, mutta - ihanaa sanoa- en antaisi niitä pois, en edes särkynyttä sydäntä. Olen oppinut oikeanlaista vahvuutta ja itsekunnioitusta, omanarvontuntoni ei ole riippuvainen tekemisistäni, saavutuksistani tai muiden mielipiteistä. Myös tietoisuus siitä, minkä päällä kestävä onneni lepää ja minkä varaan elämäni rakennan on selkeytynyt. Tämän sanon tilanteessa, jossa toipumisprosessi on vielä kesken, mutta tiedän jo että toivun ja odotan mielenkiinnolla millaiseksi "saveni muovautuu". 🙂

Voimia ja valoa sinulle "Arka" loppukesään ja muille myös!

🙂🌻

"Passiivisuuteen vajoaminen on myös huono juttu, sillon mieli on (masentuneena) oikein pahojen ajatusten temmellyskenttä..Niitä pahoja ajatuksia pitäisi ihan aktiivisesti ja tietoisesti vastustaa ja korvata myönteisillä ajatuksilla- sinun ei tarvitse ajatella sitä, mitä mieleen sattuu juolahtamaan. Pitää myös itse ottaa vastuu omasta onnellisuudesta ja tosiaan olla kärsivällinen sen mielen uudistamisen ja uudenlaisen elämäntavan opettelemisen kanssa- kurinalaisuutta vaaditaan ja se kantaa pidemmällä tähtäimellä hyvää hedelmää, vaikka hetkellisesti onkin epämukavaa.

Itselläni on parin vuoden aikana ollut muutama suurempi vastoinkäyminen, mutta - ihanaa sanoa- en antaisi niitä pois, en edes särkynyttä sydäntä. Olen oppinut oikeanlaista vahvuutta ja itsekunnioitusta, omanarvontuntoni ei ole riippuvainen tekemisistäni, saavutuksistani tai muiden mielipiteistä. Myös tietoisuus siitä, minkä päällä kestävä onneni lepää ja minkä varaan elämäni rakennan on selkeytynyt. Tämän sanon tilanteessa, jossa toipumisprosessi on vielä kesken, mutta tiedän jo että toivun ja odotan mielenkiinnolla millaiseksi "saveni muovautuu". 🙂

Voimia ja valoa sinulle "Arka" loppukesään ja muille myös!"

Hei!

Lueskelen näitä tukinetin sivuja aina silloin tällöin, ja ei varmaankaan mitenkään yllättävää, että syy siihen ovat omat ongelmani ja masentuneisuuteni.

Tällä kertaa minulla on todella huono ja lyöty olo, enkä edes jaksanut muuta, kuin etsiä jotain, joka edes jotenkin koskettaisi minua. Tuotakaan ketjua, mistä otin tuon lainauksen yllä, en jaksanut enempää edes lukea, mutta tuo lainaamani kohta on kyllä selvästi älykkäääseen ajatteluun ja todellisiin kokemuksiin perustuvaa tekstiä, ja sopii varmaan hyvin ohejeeksi moneenkin, mutta myös minun omaaan tämänhetkiseen tilaani; haluaisin vain mennä nukkumaan enkä enää herätä tähän ankeaan todellisuuteen.

Lisään heti, että kyllä, olen ollut pitään ps. pkl:n asiakkaana, ja minulla on masennuslääkitys, eli ns. hoitosuhde, eli neuvo mennä lääkäriin tms. auttajalle, ei nyt auta.

Totta kai, jotta minua ymmärrettäisiin täällä, minun pitäisi kertoa melkoisenkin yksityiskohtaisesti tilanteestani, mutta kun ongelmani suureksi osaksi on juuri sekin, kaiken muun lisäksi, että meistä lapsista - sanon vain näin, vaikka aikuinen olenkin toinen,- sitten joutuisi kärsimään siitä, että toinen on näin kahjo - ettei ilmene, puhunko veljestä vai siskosta, etten sitä kautta paljastusi.

Hän nimittäin on oikeastaan ainoa sukkulaiseni, ja häpeää minua selvästikin. Tämä nykyään ilmenee mm. niin, että hän ja hänen puolisonsa, vakka eivät kaukana asukaan, ja ovat itse ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia ihmisiä, joilla kyllä vapaa-aikaa MUILLE sukulaisilleen ja ystävilleen riittää, MINUN kyseessä ollessa ovat aina liian "kiireisiä" tulemaan luokeseni käymään edes joskus, puhumattakaan siitä, että kutsuisivat minut edes käymään silloin tällöin luokseen...

Kun nimittäin moni täälläkin kirjoittavista kuitenkin kertoo, miten on puhunut jollekin läheiselle sukulaiselle sairaudestaan, ja saanut edes jonkinlaista ymmärrystä, minulla taas sama tarkoittaa, että "taas se valittaa ja nyt on vähän kiire" jne...

Olen siis yksin, ei puolisoa, ei lapsia, mutta periaatteessa työelämässä, jota tämä asia muuten myös sivuaa, mutta samasta paljastumisen pelosta en uskalla kertoa yksityiskohtia. Jos olisin eläkkeellä, ei olisi vaaraa, että enää leimaantuisi sairaaksi...ja enhän sitä siinä mielessä olekaan, että esim. ajattelisin tekeväni jotain väkivaltaista kenellekään, tai muuten "riittävän" sairasta. Mutta se mikä minua vaivaa, on työn pätkäluonteisuus, ja että tuolloin aina, noissa "pätkissä", pitäisi antaa itsestään mahdollisimman hyvä kuva, mikä tarkoittaa taas sitä, että alistun sietämään vaikka minkälaista simputusta, johon normaali ihminen, jonka ei tarvitse pelätä joutuvansa heti puolustauduttuaan pellolle potkituksi, vastaisi samalla mitalla, ja voisi päästä jo vähät höyrynsä ajoissa ulos, ja jatkaa kuin ei mitään olisi koskaan sanottukaan. Minun asemassani ssen sijaan kaikki vain kasautuu sisääni, kun minulla ei ole lupa, ainakaan ilman vakavia seurauksia, sanoa, mitä ajattelen, vaikka vain aivan samanlaista puhetta, kuin mitä kuulen ns, normaalien ympärilläni puhuvan. Tällainen käytös itseään kohtaan luonnollisesti sairastuttaa entisestään, ja vie voimat ja ns. masentaa - tai siis oikeasti masentaa, mutta masennus-sanassa on nykyään se vaara, että kehotetaan menemään ammattiauttajalle "juttelemaan" tai saamaan ajatuksia ja tunteita ENTISTÄKIN enemmän latistavaa lääkitystä...

Tuo vastuun ottaminen tunteistaan, jonka tuo lainaamani kirjoittaja mainitsi, kuulostaa hyvältä, mutta yksin ei oikein meinaa keksiä mitään, ja kun jo ne vähätkin ihmiset, kuten mainitsin, välttelevät, ei tiedä miten päin olisi, ettei ns. näkyisi päälle päin, että minulla on paha olo...minulla olisi moniakin oikean elämän esimerkkejä, joissa näkyy suoranainen kyttääminen, kun yksinäisyyteni on, näissä suht pienissä ympyröissäni, on jo muutenkin pantu merkille, mutta en uskalla niitäkään tässä konkreettisesti kertoa, taaskin paljastumisen pelosssa.

Valitttavasti neuvoksi ei auta, että voin mennä luottamuksellisesti puhumaan näistä jollekin ammattiauttajalle - en siinä 45 minuutissa ehtisi edes kertoa näin paljon, ja sitten luvattaisiin "jatkaa ensi kerralla", mutta mitä ****:n hyötyä minulle noista sanoista olisi. Tarvitsisin jonkun / joitain joille puhua, ja jotka myös pystyvät SANOMAAN jotain muuta kuin "joo", "aivan"m "tuo oli tosi tärkeää" - niinhän ne aina sanovat kaikille.

En tiedä mitä odotan täältä, mutta ainakin tämä on paikka, jossa tavalliset, useimmiten melko älykkäät ja asioista suhteellisen paljon tietävät ja monenmoista kokeneet, lukevat näitä ja pyrkivät vilpittömästi auttamaan.

Esim. nyt juuri tuo jo kai kolmannen kerran mainitsemani vastuun ottaminen omista tunteista laittoi minut edes lämmitäämään ruokaa, ja kirjoittamaan itsekin, ja ehkä tekemään jotain edes...siis nytkin kyllä työpäivä takana, mutta edessä olevien määrä mietityttää...yritän sanoa, etten ole maannut koko päivää, mutta tämä alakulo ja masennus ja se, ettei ole ketään jolle kertoa, koska he joko häpäisivät tai olisivat vahingoniloisia - tiedän tämän kokemuksesta, en kuvittele, mutta en taaskaan voi kertoa tarkemmin.

Tämän kirjoittaminen oli minulle terapiaa, ja lohduttaneeko jos totean, että on lottovoittio olla NIIN "hullu", että on eläkkeellä... silloinhan se on virallista ja kaikkien tiedosa jo muutenkin, ja edes se pieni toimeentulo taattu...

Hei vielä, Arka. Olen sinua parikymmentä vuotta nuorempi ja nyt tilanteessa, jossa gradu on kesken. Olin myös henk. koht avustajana välissä ja senkin vuoksi gradu jäi sivuosaan. Työ loppui minusta riippumattomista tekijöistä ikävästi (onneksi, sillä olisin kiltteyttäni jatkanut varmaan "burn outtiin" asti..). Mielenterveyteni myös heikkeni ja horjui, olen ihan tietoisesti ottanut aikaa toipumiseen ja jatkan graduntekoa päätoimisesti syksyllä. Sain kokemuksistasi lisää motivaatiota valmistua. Aikaisemmin minulta jäivät koulut kesken lähinnä esiintymis- ja sosiaalisten pelkojen takia ja on sinänsä hienoa, että olen tähän tilanteeseen selvinnyt!

Joitakin ajatuksia tuli vielä teksteistäsi. Puhut paljon epäonnistumisestasi ja häpeästä. Myönteisen minäkuvan luominen ja pystyvyyden tunteen lujittaminen olisi sinulle varmasti ensiarvoisen tärkeää. Tähän liittyen onkin olemassa paljon esimerkiksi kristillistä opetusta. Mainittu Joyce Meyer opettaa paljon näistäkin aiheista, hänellä itsellään oli "häpeään perustuva luonne" johtuen kaikesta siitä, mitä hän oli lapsuudessa ja nuoruudessa kokenut. Sinä luetkin ilmeisesti paljon ja katselet opetusohjelmia, jos löydät sinua puhuttelevia asioita, älä ohita niitä nopeasti vaan jää ihan tietoisesti miettimään asioita ja koeta sisäistää uudenlaisia, positiivisia ajattelutapoja ja oivalluksia.

Uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen omaksumisessa tosiaan se kärsivällisyys (ei todella ole vahvuuteni) täytyy pitää mielessä. Asiat eivät muutu hetkessä. On niitä päiviä, kun esimerkiksi itsesäälissä rypeminen on helppoa ja tavallaan turvallista- ei minun tarvitse yrittää mitään, kun mikään ei kuitenkaan onnistu. Totuus on kuitenkin se, että muutokset ovat mahdollisia tarpeeksi haluaville ja kristittyinä saamme vielä Jumalalta voimaa siihen. Ihanaa on sekin, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja armo on uusi joka päivä. Ei siis pidä luovuttaa, vaan kärsivällisesti jatkaa tiellä, jonka tietää oikeaksi. Ja ajan myötä huomaa kasvun ja kehityksen, saa nauttia elämänilosta, toivosta, Hengen hedelmistä, uudenlaisesta rohkeudesta. Omalla kohdallani olen huomannut sen, että aamusta jo kannattaa varata aikaa myönteiseen ajatteluun ja miellyttäviin asioihin, ettei päivä lähde "pois raiteiltaan". Senkin olen huomannut, että minun täytyy elää Kristuksen yhteydessä (henkilökohtainen suhde ja kristittyjen yhteys) sillä muuten kuihdun hengellisessä mielessä kuin oksa, joka leikataan puusta pois.

Joskus olen miettinyt, että ehkäpä suomalaisessa luterilaisuudessa ei ole riittävästi opetusta siitä, kuinka elää uutta elämää Kristuksessa. Armo ja sovitus ovat tietenkin kaiken lähtökohta, mutta (kuvainnoillisesti)- kun vankilan ovi on avattu, uskallammeko astua uuteen elämään? Sillä: "Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!"2. Kor. 5:17

Toivon, että uskallat kokeilla uusia asioita ja myös laittaa oman henkisen ja fyysisen terveytesi ykkössijalle ja vaikka miettiä sellaisia realistisia muutoksia joita voisit tehdä ja joihin voisit sitoutua. Tosin tuli sellainenkin ajatus, että ehkä kaipaat nyt vain lepoa ja Jumalan ja rakkaiden hoitavaa läsnäoloa. Kun olet tarpeeksi voimistunut ja virvoittunut, ehkä sitten on vasta aika miettiä muutoksia ja tulevaisuutta. Ulkoilusta tuli vielä mieleen, että jos se ahdistaa ihmisten vuoksi, niin olisiko paikkaa tai aikaa, jolloin voisi kävellä rauhassa ja ei olisi paljoa ihmisiä? Tai onko sinulla esimerkiksi MP3 soitinta, josta voisit kävellessä kuunnella rauhoittavaa ja rohkaisevaa musiikkia, opetusta tms.?

Tällaista tänään, ei tarvitse vastata kysymyksiin, mieti tykönäsi jos huvittaa. 🙂

Hei Arka, harmi kun muuta työtä ei tunnu löytyvän, tosin onhan lokakuun loppuun vielä aikaa. Muuten, missä vaiheessa työ alkoi pahemmin ahdistaa ja onko sinulla ollut useampia avustettavia? Mitä ketjuasi olen lueskellut, niin ei kyllä vaikuta pidemmän päälle hyvältä ratkaisulta nykyisessä työssä jatkaminen, ellet sairaslomalla pääse selkeästi parempaan kuntoon. Mutta tosiaan, nyt ei varmaan kannata tulevasta murehtia vaan keskittyä tähän hetkeen, lepäämiseen ja ehkä kokeilla jotain uusia juttuja, kuten se Punaisen ristin palvelu. Omasta kokemuksesta sanon sen, että vaikka ei jossain uudessa paikassa olisi kotoisa olo, niin on silti parempi käydä jossain kuin jäädä vain kotiin. Lempeitä, armollisia, itsekin elämän kolhuja ja karikkoja kokeneita ihmisiä on kyllä paljonkin olemassa. Toivon tosiaan, että löydät paikan jossa voit rentoutua ja irtautua omasta ahdistuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista.

Hyödylliseksi itsensä kokemisesta- jos se kokemus ei palkkatyön kautta tule, niin vapaaehtoistyötähän voi tehdä ja sitä kautta vaikka palvella lähimmäisiä. Saattaa löytyä jopa mielekkäämpää tai sopivampaa toimintaa kuin työelämässä ja samanhenkistä seuraa..

Sunnuntaiterkuin Marianne, aamulla itsetuhoinen, illalla jo oma itsensä.
🙂🌻

Moi taas, joo, olen "itseotetulla" lomalla opiskelusta eli en tee tällä hetkellä mitään. 😎 Mutta joudun varmaan jatkamaan graduntekoa piakkoin, koska olo alkaa olla niin hyvä..

Tuosta henk.koht avustajan työstä- oletko miettinyt osa-aikatyötä ja että olisi esimerkiksi pari avustettavaa, miltä työtilanne vaikuttaisi? Osa-aikaisia avustajanhommia olisi ainakin omassa kaupungissani enemmän tarjolla. Erityisen kuluttavaa työ saattaa olla silloin, jos on saman ihmisen ja murheiden kanssa kokoajan..Ja muutenkin osa-aikatyö saattaisi sinulle nyt sopia, jos et viihdy työttömänä/kotona, mutta myös kokopäivätyö tuntuu vievän voimat..?

Kyllähän mielekkään tekemisen keksiminen päiviin olisi hyvinvoinnin kannalta tärkeää, toivottavasti jotain löytyy!

Kaunista kesäpäivää ja siunausta, päivä vain ja hetki kerrallansa..🙂🌻

Hei arka. Yritä olla häpeämättä itseäsi. Olen lukenut kirjoituksiasi. Minun
ajatus on että olet hyvä ihminen. Olet omalla tavallasi ainutlaatuine niinkuin
me kaikki. Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää. Sinullä on perhe joka
rakastaa sinua. Toivon että saat töitä ja saat taloudellista tilannetta
kohennettua. Onko sinulla tietoa työmahdollisuuksista? En osaa pukea sanoiksi
kaikkia asioita. Itse kävin lääkärissä. Patti kurkussa ei kuulemma vaarallinen.
Kurjaa vain kun kipä. Olen yrittänyt vähentää tupakanpolttoa. Mieli on
maassa ja ahdistaa. Hermoilen ensi viikkoa kun työt alkaa. Miten taas selviän.

Lämmin halaus sinulle ja paljon voimia jaksaa elämässa eteen päin🙂👍

Totta työ on tärkeä asia monessa mielessä. Tuntee itsensä hyödylliseksi ja
turvattu toimeentulo. Toivon sydämestäni että saat töitä.
Itsellä tuttu ahdistus ja pelko päällä. Pelkään töihin menoa. Miten taas
selviän. Tott kyllä saan olla kiitollinen että on töitä. Pelottaa vaan viin
kovasti.

Oikein mukavaa päivänjatkoa sinulle arka🙂

Hei arka. Toivon koko sydämestäni että saat töitä🙂🌻. Onnea töiden
etsintään🙂👍

Hei arka. Onpa kiva kuulla että sulla mahdollisuus saada töitä.Olisiko
samanlaista työtä mitä olet tehnytkin? Onko sulla mitään harrastusta
jossa aika kuluisi? Vaikka käsityöt. Huonoimpina päivinä ei jaksa tehdä mitään.
Mutta sanaristikot on kivoja täytää. Sitten on tämä netti ajankuluna.
Nyt vain alkaa töihin lähtö hermostuttaan saa mitään aikaiseksi. Määrätyt
henkilöt siellä ja jatkuva evävamuus omista kyvyistä. Mutta nykyään
saa tosiaan olla onnellinen että on töitä. Sitä vain mun tilanteessa osaa
niin ajatella kun pelkää.😟

Hei arka. Nuorempana olin vuosia työttömänä. Mitä joskus pätkätöitä oli.
Joten voin hyvin kuvitella minkäläistä sinun elämä siltä osin on.
Mulla oli vielä alkoholi ongelmana. Melkein joka päivä tuli juotua jos vain
oli rahaa. Onneks älysin laskut hoitaa ettei luottotiedoissa merkintää.
Tämän ahdistuksen ja pelon kanssa pakko elää. Pelottaa vain kovasti.
En tiedä miten tähän mennyt. Lainasin kirjastosta rentoutuskasetteja.
Tulisi vain kuunneltua. Kuuntelen jumalanpalvelusta ja kirjoittelen.

Hyvää päivänjatkoa sinulle🙂🌻: