Hei, Arka! Tunsin itseni tunkeilijaksi, kun esitin moisia "ohjeita". Hyvä, että sitä ongelmaa ei ole. Itselläni on kokemusta bentsoriippuvuudestakin. - Sehän se taitaa olla elämänmittainen urakka, että oppisi armolliseksi itseään kohtaan. Kiitos myötätunnosta; vuoristoradalla mennään, onneksi ei aina rotkoissa. Kyllä tämä tästä... Kaikkea hyvää!

On erittäin hyvä että uskallamme antaa "neuvoja" toisillemme, eihän tämä muutoin toimi parantavana foorumina. Olis ihan hullua jos vain haluaisimme että kaikki vain jatkais samaa itsetuhoista sairastamista eikä kukaan sanois: Hei, älä jatka noin, muuta suuntaa, kun vielä voit!
Itse olen ikikiitollinen niille läheisille jotka sanoivat aika rumasti ja kovasti minulle aikoinaan. Se pisti minuun liikettä. Se teki kipeää ja hävetti, nolotti ja vihastutti kaikista eniten. Että minua raukkaa kehdataan vielä mollata... Siitä meni vuosi niin tajusin että ilman tuon läheisen kovia sanoja, että nyt kyllä lopetat tuon ruikuttamisen ja teet asioille jotain, muuta jotain, matkusta pois, ulkoile, lenkkeile.
Aiemmin minulle oli jo sanottu viinasta ja tupakasta ja menin sitten kiltisti AA-ryhmään kun se tuli kuin tilauksesta vastaan.
Mitäs jos Arka pyydät sitä miestäsi ulkoilemaan, lenkille? Yhdessä. Hän on sinun miehesi eikä kaverit saa olla niin tärkeitä että menee perheen edelle, tai pelit tai muu.
Minun mielestä, siis vain minun mielestä, ei ole kyllä mikään rakkauden osoitus lähetellä viestiä töihin että rakastaa.Onko hän selittänyt miksi lähettelee viestiä? Pelkääkö hän sinun puolesta? Pyydä häntä lenkille ja vaikka yhdessä lopetatte tupakoinnin tms.
Tyttärelläsi ei ole vastuuta sinusta, hänen pitää saada aloittaa omaa elämää ilman taakkaa siitä että selviätkö sinä yksin kotona. Lähde ulos lenkille ihan tyttäresi takia.
Kun olen lukenut sinun kirjoituksia niin saan kuvan siitä että alistut liikaa ja ikäänkuin rankaiset itseäsi jostain elämällä eri tavoin kuin oikeasti haluat.
Mietippä oikeasti miten haluat elää? Missä olla ja kenen kans?
Olen elänyt ihan samanlaista elämää kuin sinä nyt, alistunut vain johonkin olemaan mutten oikeasti nauttinut elämästä. Tyytyväisyys tulee niin pienistä asioista ettei uskois. Lasten naurusta pihalla, koiran iloisesta katseesta, kahden vanhuksen yhdessä käsikkäin kävelemisestä. Kiitollisuuteen ei tarvita isoja saavutuksia.
Tänään on minulla hyvin, mutta olen elänyt kurjissa oloissa pahoinpideltynä ja alistettuna, sairaana ja hylättynä. Mutta ehkä sen vuoksi osaan olla tästä vähästä kiitollinen.
Ilman omaa ponnistusta pois huonoista oloista ei tapahdu muutosta. kukaan toinen ei voi toista pakottaa pois jostain, itse se pitää itsensä saada liikkeelle ja hakea muutosta. Ei mitkään lääkkeet, eikä terapautit voi saada sitä muutosta aikaan kun ihmisen on vain yksinkertaisesti muutettava elämänsuuntaa. Se tekee kipeää ja on ahdistavaa mutta sen jälkeen tulee tyyneys ja rauha. No, ainakin vähäksi aikaa😀 Tulipahan paasattua, teki ihan hyvää😳

Ulkoilu, lenkkeily ei maksa mitään muuta kuin että töppöstä toisen eteen...
on aika metkaa että haluat just sitä liikuntaa mikä maksaa...
minäkin haluaisin vaikka mitä tehdä, mutta miksi itseään stressata sellaisella mitä ei saa?

en oikeen tiedä mitä sanoa. joka päivä taistelen. olen kerran jo roikkunut hirressä (10 vuotta sitten). muutaman minuutin kerkesin jo roikkuu ennenkun löydettiin ja läheltä liippas. nyt on tosi vaikeeta, tää on eka kerta kun pyydän apua mistään. mä en enää pysty tähän.

Kerronpa erään tarinan, joka on tosi: Olipa eräs nainen joka oli eläkkeellä ja hän kehui saaneensa eläkepaperit näyttelemällä hullua. No, siitä meni aikaa muutama vuosi ja muutkin huomasivat ettei hän ollut terve. Sitä vain siinä tarinassa ihmettelin miksi tuo nainen valehteli keksineensä että näytteli hullua? Hän kuoli sitten muutaman vuoden päästä. Mitäkö opin tarinasta? Etten ainakaan valehtele enkä näyttele muuta kuin olen, niin saan avun jota tarvitsen.
Hyviä tarinoita on myös monissa kirjoissa ja kun lukee tajuaa että ihan turhaan enään valitan jos valitan, kun kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa. Ihanaa taistelua päivästä toiseen, taistelua pahuutta vastaan joka yrittää kaataa minut ojaan. taistelua päivästä toiseen itseni kanssa etten ala taas valittamaan pienistä asioista. Taistelua sielunvihollista vastaan joka päivä, ettei se saa minua väärälle tielle. Joka päivä on oltava varustus ympärillä. Elämä on taistelua. Ei siinä muuten mitään järkeä oliskaan.

Olen osa-aikatyössä ja totta, pyöräilen töihin, mutta raja kulkee että on oltava alle 10km matka muutoin en lähde pyörällä. Ulkoilen muutenkin paljon ja kuntoilen. Tämä kaikki alkoi kun elämääni tuli muutos. Tänään tajuan että en kykene enää kaikkeen mihin nuorempana. Sairauksia tulee vaikka olisin kuinka terveesti yrittänyt elää, ei niitä voi ihan ohittaa kukaan. Ja kuoltava on kerran jokaisen.
Onkohan tupakki ja lääkkeet sinun pahan olon syy? Minulle ainakin tupakka oli myrkkyä elimistölle. Jos et usko niin kokeile. Ja jos et kokeile, et sitä tiedä? Tunti kerrallaan olet vain polttamatta ja teet jotain mukavaa sen aikaa....vaikka kiität Luojaa että sait olla tunnin polttamatta, ja sitten saat olla kaksi tuntia, ja taas kiität Jumalaa siitä suuresta armosta että saat olla polttamatta. Sinun ei ole pakko vaan saat vapaaehtoisesti olla polttamatta.
Mitäs Arka jos aloitettaisiin kiittämään Luojaa, ihan pienistä asioista! Kiitä kaikesta, kiitä pahasta olostakin, koska paha olo on siksi että kehosi kertoo että tee elämän muutos parempaan.

Hei Arka. Kirjoittelin aamulla ajatuksia paperille (pidän vihkoa yöpöydän laatikossa) ja sain kuningasajatuksen mistä johtuu meidän molempien keskeytyneet opiskelut.
Halusin vaihtaa alaa ja hain kouluun. Tykkäsin siitä työstä muutenkin jo, olin sitä tehnyt puoli-ammattilaisena, tutkinnottomana. Mutta opiskelu loppui kesken. Osittain koulun syytä kun se ei ollut oikein minun paikka, en sopeutunut opettajan komennon alle, joka oli aika lapsellista tyranniaa ja hyppyyttämistä. Eikä muuta paikkaa ollut kuitenkaan mihin vaihtaa lähiseudulla.
Ja toinen tärkeämpi seikka minkä nyt oivalsin oli se, että ala johon halusin oli liian vaikeaa, liian laajaa ja piti osata monenlaista, muistaa ja tietää. Ainakin näin itse kuvittelin ja tunsin itseni aika tyhmäksi kun en hallinnut kaikkea mistä luettiin. Ja pelotti se että paljastuisi kuitenkin, etten osannut ja tiennyt kaikkea. Vaikka oikeasti eihän olisi tarvinnut ihan kaikkea muistaa ulkoa, tai osata niin hyvin kuin itseltäni vaadin.
Nyt teen osa-aikahommia joissa ei tarvi suurta koulutusta ja eikä lukea vuosikausia sellaista tietoa jota ei välttämättä sitten käytännön hommissa tartte, mutta ne pitää kuitenkin tietää.
Olin aika yksinäinen opiskelija ja tunnollinen. Ehkä minulla oli väärä kuva siitä mitä oikeasti olis tarvinnut opiskella ja otin kaiken liian tosissaan. Vaatimukset olivat itsellä korkealla, ehkä muilla ei ollut ja he pääsivät eteenpäin kun eivät pelänneet sitä etteivät osaa kaikkea, vaan hyväksyivät etteivät tosiaan osaa kaikkea.
Jotain käsitän väärin tässä elämässä ja yhteiskunnassa, koulutuksissa ja työssä. Otan liian tosissaan kaiken ja jos en yllä huippusuoritukseen en ala ollenkaan, tai mikähän se voisi olla?
Olen oikein tyytyväinen tähän elämään mitä elän nyt, en enää haikaile sitä ammattia mitä yritin opiskella koska sekin on ihan turhaa pullistelua. Näinkin pärjää. Mutta jos olisin nuori niin ilmanmuuta lähtisin nyt opiskelemaan uudestaan toiseen kouluun. Ja en jäisi yksin miettimään opintoja vaan olisin vaikka väkisin jonkun kanssa kimpassa miettimässä miten ne voisi suorittaa ja mikä on tärkeää.

Okei, arka, lukisitko uudestaan mitä kirjoitit 12.11.
Huomaatko ollenkaan kuinka paljon sinulla onkin kiitoksen aihetta.
Jos mieli on täynnä kiitosta niin ei sinne nurina pesi.
Olit leiponut, mikset kiitä siitä että saat leipoa? tyttäresi on hyvä tyttö, eikös ole kiitoksen aihetta? Olet saanut olla ilman lääkettä jo monta kuukautta sekin on Ihme ja kiitoksen aihe. ei moni kykene siihen, joka on lääkeriippuvainen.
Saat käydä töissä, mikset kiitä siitä?
Sinulla on paljon pieniä asioita joista kiittää ja vain uhkailet elämän lopettamisella?
No, se kyllä jokaisen on vuorollaan otettava vastaan tahtoi tai ei, mutta siihen asti eiköhän kiitetä tästä elämän lahjasta?
On sanonta: Joutilas mieli on ......... temmellyskenttä. Saat itse keksiä mikä temmeltää mielessäsi ja sekoittaa hyvän päivän.
Minä yritän sinua kammeta ylös sieltä mustasta olosta, mutta ei kannettu vesi kaivossa pysy, eikä kukaan nouse ellei itse nouse, joten en usko että kukaan pystyy toista auttamaan ellei itse itseään auta.
Mutta olen saanut paljon itselle kannustusta kun kirjoitan. Havaitsen itse itsessäni vikoja ja niitä on hyvä miettiä.
Miten voisi saada elämästään iloisen, onnellisen ja vapaan?

Netissä on kirjeenvaihto ilmoituksia, mielenterveyspuolella ja myös esim. netti-ET-lehdessä. Ja ne on ilmaisia. Kokeile.
Nyt kun olet saanut "jalan oven rakoon" kiitollisuuteen niin älä anna sen taas valua hiekkaan. Hoe mielessäsi kiitollisuutta perheestä ja muusta mukavasta niin usko pois se vaikuttaa mieleen...niin eri juttu on sitten jos et oikeasti edes halua pois alakulosta? Jos oikeasti tykkäät olla alakuloinen niin silloin se kannattaa varmaan hyväksyä omakseen, että se ei ole vika vaan ominaisuus. Eihän kaikki ihmiset ole aina iloisia, seesteisiä ja tyytyväisiä. minunkin päivään mahtuu nykyisin monta hetkeä jolloin olen tyytymätön ja allapäin, mutta kun ajattelen mitä hyvää olen saanut niin mieli nousee. Eikä ne hyvät ole mitään kunniaa ja mainetta tai rahaa, valtaa yms. Vaan jotain muuta....

arka kirjoitti 15.11.2012 17:1
Olen miettinyt kirjeenvaihtoilmoituksen laittamista lehteen. Epäilen vaan saisinko yhtään vastausta ja kun se maksaakin muistaakseni 25euroa ainakin. Olisin kiinnostunut kirjoittelemaan ihmisille jotka kokevat elämänsä raskaaksi. Aajattelen että voisimme rohkaista toinen toisiamme. Ystävilleni joilla menee hyvin en viitsi aina tuoda esille sitä että itse voin huonosti.

Hei, arka! Ajattelin antaa sulle pari vinkkiä kirjeenvaihtopalstojen suhteen, jos et ole niistä jo tietoinen. Eli netissä on ainakin pari kirjeenvaihtopalstaa, joiden kautta voisit ehkä löytää samanlaisessa tilanteessa olevia ihmisiä.

Mielenterveysyhdistys Taimin sivuilla on yksi: http://www.taimiry.fi/foorumi/38-kirjeenvaihtoilmoitukset
Toinen on Mielenterveysyhdistys Helmin sivuilla: http://www.mielenterveyshelmi.fi/?Kirjeenvaihto

Jos laittaisit vaikka noille sivuille ilmoituksen, niin ei kuluisi rahaa kalliisiin lehti-ilmoituksiin 🙂

Tuota niin, mitäs Arka jos nyt kun olet koneella kirjoittelisit itsellesi muutaman arkillisen tekstiä. Kirjoitat vaan kaksikymmentä minuuttia kaikkea mitä mieleen juolahtaa, ei tarvi välittää oikeinkirjoituksesta eikä välimerkeistä yms. Kirjoitat joka päivä. Ota säännöllinen aika milloin kirjoitat ja aika jolloin kukaan ei sinua häiritse.
Ja hae muualtakin apua, on paljon muitakin foorumeita missä voi kirjoittaa niin ei ahdista kun tänne kirjoitat, ettet olisi vain jäänyt koukkuun että sinun pitää kirjoittaa.
Joskus on hyvä ottaa etäisyyttä ja antaa mielen levätä ettei aina kirjoita julkisesti miten huonosti menee. Kokeile! Onnea yritykseen! Toivon kovasti että uskallat päästää irti ahdistuksesta. Pientä rakoa jo olet tehnyt siihen joten olen varma että kohta pääset siitä irti kokonaan....

Niin ja sitten on sellainen foorumi kuin Naisten kartano. Kannattaa käydä sielläkin lukemassa ja kirjoittamassa. Siellä on myös henk.koht. apua netin kautta kirjoittamalla. ja sitten saa myös ev.lut.seurakunnalta palvelevasta netistä apua henk.koht. kirjoittamalla. Kannattaa pyytää henk.koht. apua niin saa ainakin selkeää ja asiallista sekä ammattimaistakin apua ongelmiin.

Hei arka!

Olen lueskellut läpi koko tämän ketjun ja seuraillut tätä jo jonkin aikaa. Jotenkin samastun sinuun tuon mielenmaisemasi kanssa, vaikkei elämäntilanteessamme ole hirveästi samaa. Olen yliopistosta valmistunut, mutta alalta, jolla ei ole juuri muuta kuin opetustyötä, jota olen aina pitänyt itselleni liian vaativana ja raskaana. Valmistuin siis tavallaan humanistisen alan tutkijaksi, jolla ei ole mitään tekoa tämän hetken työmarkkinoilla. Olen nyt 36 ja töissä kaupan alalla maahantuonnissa, jota olisin ihan yhtä hyvin voinut tehdä vaikka suoraan lukion jälkeen.

Sätin myös itseäni tuosta menneisyyden virhevalinnasta eikä mene päivääkään, ettenkö nieleskeli töissä itkua tuon asian takia. Kuinka helppoa olisikaan ollut vaihtaa pääainetta opintojen aikana ja valmistua johonkin järkevämpään. En vaan silloin ymmärtänyt typeryyttäni - tai itse asiassa kun aloitin opinnot, alalla oli paremmat työnäkymätkin.

Olen jo aika vaikeasti masentunut, sain opintotukeenkin aikanaan jatkoaikaa masennukseni vuoksi. Työkyky alkoi heiketä tuossa pari vuotta sitten ja pääsin KELAn korvaamaan terapiaan. Ensimmäinen terapeutti oli väärä valinta ja ongelmani pahenivat. Juuri vastikään luin, että estyneelle persoonallisuudelle vaitelias terapeutti voi olla tuhoisa, ja meninkin vuodessa selkeästi huonompaan kuntoon. Nyt käyn aivan erityyppisessä terapiassa ja toivon suuresti saavani tästä apua. Takanani on tuore ero 14 vuoden suhteesta, avomies väsyi katselemaan masentuneisuuttani ja löysi uuden. Nyt asustelen yksin ja koetan jotenkin raahautua päivästä toiseen.

Mitenhän meidät saisi elämään tässä ja nyt ja lopettamaan tuon menneisyyden märehtimisen ja tulevaisuudesta huolehtimisen? Siinä tuhannen taalan kysymys. Kun siellä sinnittelet oman jaksamisesi kanssa, niin muista, että olen hengessä mukana!

Hei arka!

En ole vieraillut tällä foorumilla pitkään aikaan enkä tiedä Sinun nykyvaiheistasi juuri mitään, mutta siitä huolimatta haluan rukoilla ja toivottaa Sinulle valoisampaa tulevaisuutta.

Haluan rohkaista sinua Raamatun sanoin: "Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä."

Lämpimin ajatuksin

Vaeltaja-ihmettelijä

Hei jälleen, arka!

Kyllä Jumala näkee ja tietää, millaisessa maastossa sinä nytkin kuljet. Et ole Häneltä hukassa, vaikka siltä tuntuisikin. Me ihmiset emme vain useinkaan ymmärrä, miksi Jumala tuntuu vaikenevan ja pakenevan silloin, kun ahdistus painaa mieltämme ja sydäntämme. Tämä on se meidän osamme: suostua kulkemaan tätä kivikkoista polkua.

En sano tätä kevyesti enkä halua lyödä sinua näillä lauseilla. Mutta joskus osamme on vain suostuminen siihen, mitä Jumala sallii elämäämme. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettemme saisi hakea apua itsellemme. Ei todellakaan, vaan me saamme hakea apua hätäämme ja tuskaamme, jos sitä apua on saatavilla.

Keskeneräiset opinnot ovat kyllä todellinen taakka kannettavaksi. Sen tähden kehotan sinua vielä kerran miettimään sitä, mitä asialle voi tehdä. Siinä asiassa voisi parhaiten auttaa jo aikaisemmin mainitsemani ammatinvalinnanohjaaja / ammatinvalintapsykologi.

Kerrot, että olet ulkoisesti rauhallinen. Luulenpa kuitenkin, että perheesi kyllä aavistaa, että sinulla on paha olo, ja näin koko perheesi elää jollakin tavalla sinun kipusi kanssa.

Rukoilen, että Hyvä Jumala vahvistaisi sinua tällä kivikkoisella polullasi.

Vaeltaja-ihmettelijä