Hyvin mennyt talvi näyttää painuvan kevään koittaessa miinukselle…vanhat huolenaiheet palaavat kummittelemaan ja elämäntilanne rassaa jotenkin, vaikka periaatteessa kaiken kai pitäisi olla hyvin; Kutakuinkin normaali perhe, isä, äiti, pari ala-asteikäistä lasta, leipää ja lämmintä on vielä riittänyt.
Parina menneenä keväänä olen joutunut nöyrtymään ja puhumaan omalle lääkärille masentuneisuudestani, johon ssri puolivuotiset nautittu ja olo tasaantunut sillä, kuitenkin sivuvaikutukset (lopetettaessa ”sähköiskutuntemuksia” useita viikkoja raajoissa ja niska-hartiaseudulla) eivät enää saa tuota lääkitystä haluamaan vaikka saatan apua kohta tarvitakin jos tästä vielä alaspäin mennään.
Vaimo vasta keski-ikään tulossa lähivuosina, itse 10v. vanhempi ja työkyvyttömyyseläkkeellä kipuineen + huonontuvine liikkumiskykyineen, huoli talousasioista ja ajoittain harmitus puolison erilaisista suhtautumisista tiettyihin menoihin, ym…, tunnen olevan vähintäänkin dinosaurus arvoiltani jne., tässä jotakin aluksi…
Tuli sitten lääkarissäkäynnin yhteydessä mainittua alkavasta alakulosta. Resepti on nyt valmiina jos siltä alkaa tuntua.
Edessä viikonloppu lasten kanssa, vaimo reissussa, jotenkin tulee surullinen olo kun palaa mieleen harmitus erilaisuudestamme suhteessa tiettyihin asioihin ja näkemyserot siitä mikä on naimisissa olevalle ihmiselle sopivaa, huoli tulevaisuudesta taloudellisessa mielessä ei sekään helpota asiaa.
Tuo ei välttämättä ole pointti tähän alakuloon kun nämä asiat on joutunut jo kauan sitten "nielemään" ja toteamaan että olemme vain erilaisia niin perusteellisesti.
Niinhän ihmisten kai kuuluu ollakin, minä vain olen saanut siipeeni niin paljon entisessä elämässäni että se kai vaikuttaa vaikken ihan tahtoisi myöntääkään, kipukynnys ylittyy henkisellä puolella iän myötä herkemmin kun fyysinen terveyskin alkaa rajoittaa omaa toimintakykyä huomaamatta vuosi vuodelta enemmän.
Kodin ulkopuolisen sosiaalisen verkon täydellinen puuttuminen tuntemattomalle seudulle muuton jälkeen vaikuttaa myös, lapsilla omat kuvionsa kun olivat niin pieniä kun muutettiin mutta minä jäin kuin se kuuluisa nalli kalliolle.
Kirjoitustani lukiessa huomaan että taidan tallata vaan vanhaa ympyrää, väsyneempänä vain kuin ennen, riitelemättä, hiljaa huolissani tulevaisuudesta.
Hmm...olen kai aika riippuvainen vaimostani joka on suurinpiirtein ainoa aikuiskontakti kaupan kassojen "12,75 kiitos" lisäksi!
Silloin kun menee "hyvin", tuntuu välillä että jos lapsia ei olisi, parasta olisi kummallekin elää lopun elämansä omilla tahoillaan, niin erilaiseksi koen itseni.
Kun taas huolet painaa ja ahdistaa, tuntuu siltä että puolison menettäminen olisi todella maailmanloppu, ja kerronkin sen hänelle kuinka tärkeältä hän minusta tuntuu.
Yhteistä taivalta kohta parikymmentä vuotta takana, yhteiset lapset ja velat. 10 vuotta kun vielä järki pysyisi edes suunnilleen päässä niin nuorinkin lapsista olisi täysi-ikäinen, siihen asti olisi jaksettava, lapsille en sellaista sekasortoa haluaisi että perhe hajoaa, olen hoitanut heidät syntymästä saakka kotona ja he ovat minulle todella tärkeitä.