Viimeisimpien viikkojen aikana unet ovat kadonneet jopa vuorokaudeksi. Viime yönä en nukkunut silmäystäkään. Aamulla sitten nukuin/nukun 3-4h pätkissä. Pakotan itseni ylös, että univelkaa jäisi illaksi ja unentulo helpottuisi, mutta turhilta on yritykset tähän saakka tuntuneet. Käytän melatoniinia 6mg ja aiemmin lisäksi Tenoxia 20mg/Imovanea 7,5mg. Unilääkkeet ovat menettäneet tehonsa, joten viime yönä en ottanut ollenkaan.
Tuntuu koko kropassa tänä univelka ja valvominen: päätä särkee, hartiat jumissa, ihme kipuja mm. vatsassa ja nivelissä varsinkin yöaikaan, muisti ei pelaa, hermostun pienestä, kaikki vaatii ponnisteluja, itseluottamus nollissa, huumorintaju ja ilo ovat kadonneet…
Tässäkin meni tuhottomasti aikaa, että sain luotua tämän käyttäjätunnuksen tänne. En meinannut millään keksiä nimimerkkiä. Olin jo luovuttaa koko homman, kun tuntui, että pää lyö tyhjää, enkä osaa päättää.
Tämä unettomuus on nyt johtanut siihen pisteeseen, että voimavarat on kulutettu melko loppuun. Minulla on diagnosoitu toistuva masennus ja elpymävaiheessa olen ollut kolmatta vuotta. Kuntoutustuella olen ollut jo 7 vuotta. Vasta viime keväänä pystyin aloittamaan kontoutuskurssin. Kävin töissä haluamani alan firmassa kuukauden. Keväällä hain myös opiskelemaan ja sain paikan. Pidin lomaa ennen koulun alkua kuukauden.
Ekan koulupäivän odottaminen oli jo tosi stressaavaa ja kyseisenä aamuna oli niin kurja olo epävarmuuden, pelon ja stressin takia, että tuntui etten pysty menemään mitenkään sinne. Puoliso kannusti ja melkein pakotti lähtemään. Niinpä minä läksin.
Päivä oli kuitenkin lopulta mukava ja sen jälkeen aloin pikku hiljaa odottaa kouluun pääsyä aamuisin. Joskus jopa niin, että yöllä ei meinannut uni tulla. Mainittakoon sen verran, että olin pystynyt lopettamaan kaikki lääkkeet (kaksi mielialalääkettä, unilääke ja rauhoittava) kevään ja kesän aikana. Tuntui, että näin virkeä en ole ollut aikoihin ja ihmettelin, miten vaivattomasti aamuisin voi nousta ylös sängystä ja hyvillä mielin.
Nukuin öisin 8h-4h vaihtelevasti. Ennen ekaa työharjoittelua oli kokeiden suma, jonka takia stressasin sekä stressasin itse harjoittelun vuoksikin niin etten nukkunut useaan yöhön juuri silmäystäkään. Sitten piti pyytää lääkäri kirjoittamaan Tenoxia, että saan nukuttua harjoittelun aikana.
Sain nukuttua hyvin unilääkkeen avulla, mutta stressasin jo illalla seuraavaa päivää ja aamulla piti taistella ajatuksia vastaan, että pystyin suht hyvillä mielin lähtemään töihin. Työpäivien aikana kiinnitin huomioni lähinnä omiin puutteisiini ja kritisoin itseäni. Stressasin jatkuvasti tekemisiäni, onko ne oikein.
Opintoni ovat näyttötutkintomuotoiset, joten viimeinen viikko harjoittelusta oli ammatillisen osaamisen näyttöä koko työpäivän viisi päivää. Tuntui, että en osaa mitään tai ainakaan kiitettävän arvoisesti, vaikka olin stressannut kaikkea siihen malliin, että voisi kuvitella kolmosen napsahtavan helposti. Siihen päälle vielä tutkintotilaisuudensuunnitelman teko harkan aikana ja tutkintotilaisuuden arviointilomakkeen täyttö tutkintotilaisuusviikon aikana. Sain niiden tekoon kulumaan yhteensä vuorokauden. Voitte vaan arvata, miten väsynyt olin kuukauden harjoittelun jälkeen.
Koulun penkille meno tuntui taas mukavalle. Alkuun en niin stressannut, mutta joulukuussa aloin jo kalenterista laskea, milloin alkaa seuraava harjoittelu. Stressasin kokeita ja tehtäviä ihan liikaa. Tein illat kouluhommia. En edes salille raaskinut lähteä, kun ajattelin, että en ehdi tehdä tehtäviä valmiiksi/lukea kokeisiin tarpeeksi. Tenoxin teho alkoi hiipua, vaikka viikonloppusin käytin Ataraxia. Viikolla en sitä olisi voinut käyttää kauhean päiväväsymyksen takia. Kolmisen viikkoa ennen joululomaa alkoi närästää joka päivä illasta ja se paheni pikku hiljaa. Sitten ostin 7vrk Losec -kuurin. Vikana koulupäivänä olisi ollut koe, johon olin jo lukenut monta iltaa, mutta tuntui etten osaa vielä tarpeeksi. Olin lisäksi aivan poikki sekä kipeä olo, joten sen perjantain olin vaan kotona.
Jouluaattona alkoi palelu ja joulupäivänä olin flunssassa. Käytin tulehduskipulääkkeitä lähinnä yöaikaan kauhean kurkkukivun vuoksi. Aloitin taas uuden Losec -kuurin, kun oireita alkoi tulla. Välillä tuntui, että pahat flunssan helpottivat päivän mittaan ja uskaltauduin käymään kaupassa/kaupungilla. Illalla oli taas hirveä olo ja yö yhtä tuskaa. Sitten lepäsin monta päivää tekemättä mitään, silti yöt tuskaisia. Kolmannen päivän iltana läksin kaupassa käymään ja taas ilta ja yö oli tuskaa. Lopulta ennen koulun alkua, minulla oli ainoastaan kurkku kipeä öisin. Oli siihen mennessä kestänyt jo 18 vrk. Unet oli menetetty ja olin väsyneempi kuin ennen loman alkua.
Yritin päästä lääkäriin. En päässyt. Tk-lääkäri (unettomuuden hoitava lääkäri, koskaan en ole näissä merkeissä häntä tavannut) hoitajan välityksellä viestitti, että Ataraxia voin käyttää ihan hyvin edelleen. Epäilin loman aikana, että se aiheuitti minulle useamman kerran nokkosihottumaa, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Lääkärin mielestä se on niin harvinaista, että ei ole mahdollista että minulla se olisi Ataraxista johtunut. Olisin muutenkin halunnut jutella asioista.
Hoitaja otti nieluviljelyn. Tulos oli negatiivinen. Nielussa ei peitteitä, eikä punoitusta. Kurkkukivun syyksi esitti, että yskin niin paljon ja että hengitän yöllä suun kautta. Ei auttanut kuin varata aika yksityiselle. Siellä todettiin refluksisairaus ja ruokatorventulehdus. Siihen sain kk-kuurin esomepratsolia vahvempaa mallia. Lisäksi määräsi Imovanea väliaikaisesti unettomuuteen.
Isäkin on ollut hyvin sairas viime vuodet. Huoli ollut hänestäkin. Yhteydenpito on jäänyt todella harvaksi. Mietin usein häntä, miten hän pärjää ja jaksaa. Yritin olla kuitenkin liikaa miettimättä, koska sieltä tulee myös pahoja muistoja. Kuulin siskoltani viime viikolla, että isä on ambulanssilla viety sairaalaan päivällä. Hänelle annettiin illalla liuotushoito. Pelkäsin sen koko yön, että entä jos isä kuolee. Minulla ei ole ollut äitiä ekaluokasta lähtien. Onneksi isä oli jo virkeämpi iltapäivällä, mutta edelleen mietin, miten pitkään hänen kroppansa kestää sitä sairauksien määrää.
Koulua en siis loman jälkeen pystynyt aloittamaan. Imovanella sain nukuttua pikkuisen, mutta nyt sekään ei tehoa. Kävin kouluterkan päivystyksessä ja sain lääkäriajan kolmen päivän päähän. Siellä kävin, niin lähete eteenpäin psykiatrian puolelle (hoitosuhde lopetettiin syksyllä omasta halustani, kun psykiatri sitä kyseli). Viime viikolla luulin vielä pärjääväni nykyisten unilääkkeiden kanssa, mutta viimeiset yöt olen valvonut ja aamusta/aamupäivästä nukkunut sen 3-4h pätkissä.
Puolisokin on neuvoton, minä olen neuvoton. En tiedä, kauanko joudun odottamaan, että pääsisin psykiatrille. Syksyn olin tosi iloinen ja nauravainen. Juttelin paljon ja huumori kukoisti. Nyt olen taas ihan maassa. Tämä loputon unettomuus ahdistaa. Viime yönäkin klo 24-3 välisenä aikana olin tosi tosi väsynyt. Yritin nukkua, kun silmät luppasi, mutta aivot ei nollaa ajatustoimintaa. Jotenkin ylikierroksilla käyn.
Harmittaa kaikki työ, minkä olen tehnyt sen eteen, että saisin uuden ammatin ja pääsisin työelämään takaisin. Nyt on mennyt kyllä usko omiin kykyihin ja voimavaroihin. Tuntuu, että ois helpointa jättä koulu kesken. En vaan jaksa. Stressaa jo ajatuskin siitä, että joudun taas työharjoitteluun arvioitavaksi, kun tuntuu etten osaa mitään, enkä opi. Stressaa sekin, että en pystynyt kovasta yrityksestä huolimatta pysymään muiden mukana ja että jään jälkeen. Haluaisin pitää loman kesällä (tän stressaamisen takia), mut ilmeisesti silloin sit suorittaisin näitä rästiopintoja.
Tulee välillä niin toivoton tunne, että tunnen pilaavani vain muiden elämät ja että puolisonkin ois parempi jättää minut, koska lopulta hänkin tulee kärsimään mun takia. Ajatuksiin tulee usein niinkin kauhea ajatus, että eipä sillä olisi väliä, vaikka olisin kuolemansairas. Pääsisin ainakin pois tästä liiasta miettimisestä, stressaamisesta, unettomuudesta, osaamattomuudesta jne.
Olen kertonut monille läheisilleni tästä, mut silti kaikki painaa mieltä. Olen itkenyt ja raivostunut, maannut sängyssä ja liikkunut ulkona. Se on ero entiseen, että olen avoin nyt. Aiemmin olen ollut niin sulkeutunut ja pelännyt näyttää tunteita, että olen ollut ihan lukossa. Nyt pystyn näkemään, mistä tämä lumipalloefekti alkoi. Ja tarvitsisin ehdottomasti apua stressin hallintaan, oman itseluottamuksen rakentamiseen ja itsensä hyväksymiseen. Haluaisin psykoterapiaan. Haluan takaisin sen syksyn ilon, jota en ole moniin vuosiin kokenut.
Kaikki nämä mielenterveysongelmat ovat lähtöisin lapsuudesta/nuoruudesta. Sitä on lääkärit ja hoitajatkin ihmetelleet, että miten olen näinkin kaidalla polulla pysynyt ja selvinnyt. Yksi turvallinen henkilö riitti antamaan ohjeita elämään ja kasvattamaan lomien aikaan. Sinne oli aina mukava mennä ja harmitti sieltä lähteä. Siellä uskalsin olla lapsi, enkä pelännyt.
Tulipas pitkä selostus! Tämä kirjoittaminen jäsentää asioita mielessä. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja osaisi antaa vinkkejä mm. unettomuuteen ja stressinhallintaan. Ja onko täällä henkilöitä, jotka ovat pitkän kuntoutustukijakson jälkeen pääseet jaloilleen ja työelämään kiinni?
Lääkkeistä sen verran, että väsyttävät neuroleptit saavat minut uneen. Sitten nukkuisin 12h yöunet ja pidempäänkin, mutta pakkohan se on nousta ylös sängystä. Päiväunet (2-3h) on pakko nukkua, kun olen kokoajan niin väsynyt. Kylästä/kaupungilta piti usein lähteä kesken pois kotiin nukkumaan tai nukkua päikyt kylässä. Ruoka maistuu liiankin hyvin. Lääkkeen ottamisen jälkeen, jos en heti nukahda, niin tulen erittäin nälkäiseksi. Puoliunessa sitten tyhjennän kaapit ruoasta. Söin viimeksi Ketipinoria käyttäessä sokeripaloja (kerralla toistakymmentä palaa), sokeria ja hunajaa pelkilteen! Aamulla en edes välttämättä muistanut mitään ennen kuin näin sen siivon, jonka olin yöllä jättänyt jälkeeni.
Silloin en ollut onnellinen! Olin kokoajan pöhnässä ja en tajunnut mitään, enkä jaksanut tehdä mitään. Muuten voisin käyttää hyvinkin sitä lääkettä, mutta koen, että elämänlaatu kärsii hyvin voimakkaasti sivuoireista. Tuntuu, että lääkäreiden mielestä olen vaikea potilas, koska minua sivuoireet häiritsevät niin paljon. Itsestänikin tuntuu, että monet lääkkeet aiheuttavat helposti sivuoireita minulle. Ehkä se johtuu siitä, että annokset joilla toivottu vaikutus saadaan eli esim. nukuttava väsymys Ketipinorilla, ovat niin isoja (75-100mg).
Ärsyttää sekin, kun koululääkäri puhui siihen malliin, että eikös se Ketipinorin aiheuttama päiväväsymys ole pienempi paha kuin unettomuus.. Tietäisi ja tuntisi itse sen väsymyksen laadun ja määrän, niin ei epäilisi puheitani ja kokemuksiani. Remeroniakin on kahteen eri otteeseen kokeiltu, niin siitäkin kauhea tivaaminen, että miksi ei sopinut. Sitten tulee epäluuloisia ilmeitä, kun sanoin olevani erittäin vihainen/ärtynyt sitä käyttäessäni (silloinen puolisokin huomasi ison muutoksen minussa) ja ruokahalukin nousee huomattavasti.
Siksi tulen itsekin epätoivoiseksi tämän ongelman kanssa, kun en tiedä yhtään, mikä olisi paras ratkaisu. Lääkkeetkin on yhtä arpapeliä, että mikä sopii ja mikä ei ja saako niillä toivottua hyötyä. Aiemmissakin lähetteissä lukee, että lääkehoito on antanut aina huonosti vastetta. En muista sanamuotoa.
Koululääkäri pyysi lääkitystäni koskien konsultaatioapua paikkaan, jonne lähetteen laittoi. Sanoi, että kyllä ne siellä tietävät, mitä olen käyttänyt ja mitä en ja mikä sopisi parhaiten. Eivätpä kyllä tiedä. Viimeisessä hoitoneuvottelussa keskusteltiin unettomuuteni lääkityksestä ja psykiatri ehdotti juuri em. lääkkeitä, eikä tiennyt yhtään, että olin niitä jo käyttänyt aiemmin ja mitä sivuoireita ne minulle aiheuttavat.
Minusta ei ole viisasta aloittaa mitään lääkitystä näkemättä potilasta ja keskustelematta henkilökohtaisesti hänen kanssaan.
Koululääkärille puhuin, että tiedän nyt, mistä tämä kaikki lähtee liikkeelle ja haluaisin niihin ongelmiin apua. Sanoin, että pilleri voi ehkä tuoda avun ja työntää ongelmia syrjään. Haluaisin vielä lapsia ja mainitsin siitä, että entä sitten jos vointini on hyvä pillerien voimalla pitkän aikaa ja päätämme puolisoni kanssa alkaa yrittää lasta. Jätän pillerit pois ja tadaa, samat ongelmat taas edessä. Että eihän se voi olla ratkaisu. Koululääkäri vaan ilmeettömästi minulle tokaisi, että kannattaakin miettiä tarkkaan, onko niitä lapsia järkevää koskaan tehdä. Siinä sitten pitkä hiljaisuus ja tuijotin häntä. Sitten hän korjasi, että onhan sulla vielä aikaa ja hymyili tietokoneen näyttöä päin.
Minua niin ärsyttää, että kun olen tällainen, niin automaattisesti en pystyisi joitakin asioita tekemään ja että asioita voi vaan korjata lääkkeillä. Oikeastaan ekan kerran tämän 8 vuoden aikana pystyin suoriutumaan työstä ja koulusta pidempiaikaisesti ilman lääkitystä. Tai yleensäkään aloittamaan tämmöisen urakan. Ja tämän sairastelun aikana ekaa kertaa sain kosketuksen omaan itseeni, kun en ole lamattu vahvoilla lääkkeillä ja niiden sivuoirella. Aina on ollut käytössä vähintään 2-3 mielialaan ja samalla uniin vaikuttavaa lääkettä sekä lisäksi unilääke ja rauhoittava lääke. Kuka siinä pöhnässä enää mitään tekee. Ja kuka tietää, milloin aletaan lääkkeiden sivuvaikutuksia "parantaa" toisella lääkkeellä.
Anteeksi tämä purkautuminen! En todellakaan tarkoita muita kuin itseäni näissä lääkeasioissa! Toisille ne tuovat avun ja vaikuttavat eri tavalla, olemmehan yksilöitä!
Sekin pelottaa, että oikeasti menen niin huonoon kuntoon, että olen osastohoidossa!
Minulla on lukemattomia itsetuhoyrityksiä takana ja niiden myötä osastojaksoja. Pisimmillään olen ollut 6 kk psykiatrisella osastolla vakavan masennuksen vuoksi, joka ei meinannut millään hellittää.
Olen voinut nyt kolmisen vuotta kokoajan tasaisemmin, eikä itsetuhoyrityksiä ole ollut tai osastojaksoja. Nyt sitten stressinhallintaongelman kera huonon itseluottamuksen ajauduin taas tähän pisteeseen, kun oikeasti tartuin toimeen, jotta voisin elää kuin ihmiset yleensä.
Alkaa tuntua sille, että ihmiselle muiden silmissä arvoa antama elämä (opiskelu ja työ) eivät ole minua varten. Niin paljon kuin se omaa arvoani omassa mielessäni nostaisi, en taida vaan pystyä. Olen tosi pettynyt itseeni. Ei minun elämän ole näin pitänyt mennä! Haluaisin olla jotakin muuta kuin mielenteysongelmani määrittävät. Syksyllä tuntui hyvältä jutella ihmisten kanssa, kun pystyin ylpeänä sanomaan, että en ole töissä, koska opiskelen! Nyt taas tuntuu, että puolison läheisten luo en uskalla mennä, kun joutuisin kertomaan olevani sairaslomalla...
Huh, onpa sinulla nyt rankkaa. Valitettavasti en osaa sanoa vinkkejä stressinhallintaan tai masennuksesta selviämiseen, koska itsekin olen ihan ulalla noiden kanssa. Olen ollut nyt 2,5v kokonaan kuntoutustuella ja sitä ennen pari vuotta osakuntoutustuella eli puolikkaana töissä. Maaliskuussa alkaa työkokeilu, mutta en oikein usko, että siihen kykenen kovin pitkään, koska uupumus ja masennus jylläävät pahoina edelleen. Itse olen miettinyt, että entä jos en koskaan toivukaan kokonaan? Pitääkö sitten vain todeta, että masennus on kroonistunut vaikka välillä onkin vähän parempia vaiheita? Pitääkö sitten vain täyttää elämänsä vaikka vapaaehtoistyöllä lasten- ja kodinhoidon lisäksi? Pitääkö sitten vain tyytyä siihen, että minä olen tällainen ja voimani eivät työntekoon riitä? Näin voi hyvinkin olla. Työkokeiluhan sen näyttää. Ei kai tässä muu auta kuin elää hetken ja päivän kerrallaan ja tehdä asioita omien voimien mukaan. Hurjasti tsemppiä toivon sinulle kuitenkin ja toivottavasti pääset pian psyk.polille.
Hei Viallinen🙂🌻
Luin läpi, mitä kirjoitit. Siellä olisi paljonkin, mihin voisi ottaa kantaa. Kuitenkin, ajattelin pitäytyä tällä kertaa näissä lääkeasioissa, mistä kirjoitit. Tuntui niin hyvin sopivan minunkin kokemuksiini. Olen omassa ketjussani näistä kirjoitellut myös. Eli lyhyesti minun "ongelmani" sekamuotoinen persoonallisuushäiriö (epävakaa jne.), psykoottinen masennus v.2009 ja toistuvan masennuksen vakava-asteinen masennusjakso, psykoottistasoinen häiriö 2013, josta nyt siis olen toipumassa. Näin siis paperini sanovat.
No, olen aina ollut erittäin epäluuloinen masennus ym. mielialalääkkeitä kohtaan. Niitä on moneen otteeseen määrätty ja olen aikaisemmin niitä käyttänyt korkeintaan puoli vuotta yhtäjaksoisesti eli 2009 vuonna. Tänä syksynä jouduin 2 viikon osastohoitoon masennuksen vuoksi ja siellä sitten "syötettiin" ja testailtiin kourakaupalla erilaisia lääkkeitä. Kokemus Ketipinorista: Aivan hirveää shittiä😋 Kyllä sillä nukkui eli taju lähti kankaalle ja ennen sitä juurikin tuo pakonomainen, sairaalloinen syöminen, sekavassa tilassa söin hirveät määrät karkkeja, suklaata, sipsejä, täysin itseäni hallitsematta, kuin transsissa ennenkuin nukahdin. Seuraava aamu: Täydellisen sekava olo psyykkisesti ja fyysisesti, enkä selvinnyt kunnolla koko seuraavana päivänä. Olo oli kuin huumatulla. Aivan, kuin olisi kännissä ollut ja samalla krapulassa. Sanoin 2 viikon jälkeen, että tätä en enää ota. Minut haukuttiin hoidonvastaiseksi jne. Kieltäydyin myöskää enää ottamasta Ketipinorin lisäksi suurta annosta muita lääkkeitä, joista meni "pönttö sekaisin". Olo oli hirveä. Hoitajat haukkuivat minua ja komensivat "ylös sängynpohjalta ja ulos lenkkeilemään". Joo, siinä kunnossa en pystynyt edes sängystä nousemaan.
Lopulta sanoin itse, että lopetan ne lääkkeet ja lähden kotiin. Lääkäri sanoi, että parempi onkin, että lähden kotiin, kun en kerran "sovellu" osastohoitoon ja niskoittelen vastaan kaikessa. Minä vain yritin sanoa heille, kuinka huono ja totaalityrmätty olo niistä lääkkeistä tulee. Osastolla oli muitakin, jotka olivat syöneet kyseisiä lääkkeitä vuosikaupalla ja olivat ihan pihalla ja sitten vielä ihmettelivät, että miten on koko ajan niin huono olo..
Kotia päästyä meni pitkän aikaa, että pääni selkeni niistä osastolla syötetyistä lääkkeistä. Koska nukkuminen oli huonoa ja olin edelleen masentunut suostuin ottamaan illalla 15mg Mirtatsapiini (eli Remeron). Tästäkin tuli aluksi aika hirveä olo aamuisin ja väsymys. Olen nyt pudottanut sen 7,5mg ja olo on parantunut. En ole enää niin masentunut ja aion pikkuhiljaa vähentää ja lopettaa tuon lääkkeen. Minulle on koko ajan tarjottu lisääkin lääkkeitä, mutta en todellakaan ole halunnut niitä, kun muistan sen karmean olon silloin osastolla. Tuosta käyttämästäni Mirtatsapiinistakin olen lihonut ja kokenut sitä "pakkosyömistä" lääkkeen oton jälkeen, mutta en enää niin dramaattisesti, kuin alkuun.
Pointti kuitenkin se, että KUKAAN ei ole minua uskonut tai halunnut uskoa, kun olen sanonut, että minulle tulee niin huono olo niistä lääkkeistä. Minua on pidetty hysteerisenä ja ylireagoivana "pieniin" sivuoireisiin. Hoitajatkin osastolla nauroivat, että kuvittelen vain, eikä kyseiset lääkkeet voi aiheuttaa sellaisia oireita. Tuntuu, että kaikki pitävät minua jonain kummajaisena, kun kerron niistä oireista. Usein tosiaan sanotaan, että lääke ei voi auheuttaa sellaista (vaikka lukeehan ne oireet jo lääkepakkauksessakin). Ajatellaan, että liioittelen tai kuvittelen kaiken. Minulla on mennyt luottamus niin hoitajiin, kuin lääkäreihinkin, koska he alkavat tylyksi heti jos alkaa kritisoimaan kyseisiä lääkkeitä ja haukkuvat juurikin yliherkäksi jne. Eipä se masentuneen mieltä paljon paranna sellainen.
Minulle on aivan sama. Itse tiedän, mitä tunnen. Lääkkeitä otan vain ihan sen pakollisen, minkä tarvin, enkä aio tosiaankaan loppuikääni käyttää, kuten eräs hoitaja uhkasi.
Sanon vielä, että tämä on vain MINUN kokemus ja mielipide, enkä yllytä ketään muuta olemaan lääkkeitä vastaan. Jotain muuta ne voivat hyvinkin auttaa ja minuakin tuo pieni annos Mirtaa on auttanut pahimman yli jne.
Tuli pitkä sepustus, mutta halusin tämän kirjoittaa.
Kaikkea Hyvää Sinulle🙂!
Aika mielenkiintoisia kirjoituksia. Olen itse taistellut välillä unettomuuden kanssa, ja pari kertaa pyytänyt siihen lääkitystä, mutta lääkäri ei ole suostunut. Perusteluna on ollut juuri tuo, mistä te noissa kirjoituksissanne kerrotte. Masentuneisuuden aikana vuorokausirytmi oli välillä ihan päälaellaan, mutta se ei ollut niin suuri haitta, se kun kiersi itsestään kohdalleen. Eli kun nukkumaan menoaika joka päivä muuttui, sen mukaan missä vaiheessa tunsi itsensä niin väsyneeksi, että oli pakko mennä nukkumaan, se lopulta palautui iltaan. Tai siis puolille öin, se on minulle normaalia. Hölmöä, mutta totta. Tuota tarinaa ei kannata ottaa opettavaisena, en alkuunkaan usko, että se on jotenkin tyypillistä näissä asioissa. Minulla se vain meni noin.
Ongelma sen sijaan oli, että sitten uni alkoi jäädä lyhyeksi ja heräsin aamulla todella aikaisin. Se jos mikä on minun mielestäni ollut aina sairaan ihmisen merkki 🙂 Minä olen niitä, joiden mielestä aamu on nukkumista varten, koska silloin nukuttaa ja illalla valvotaan, koska silloin on pimeää ja hiljaista ja voi oikein kunnolla syventyä lukemaansa, tai vaikkapa tiirailla tähtiä. Jos en nuku kunnolla juuri aamuyötä, on olo päivällä tokkurainen ja iltapäivällä saattaa alkaa nukuttamaan aivan armottomasti. Mainitsin tästä lääkärille, mutta hän kertoi juuri tuon: nukahtamislääkkeet eivät auta unen pituuteen ja sitten jos laitetaan kovempaa ainetta, niin päiväkin menee tokkurassa. Ja että lääkkeellä uni ei ole niin "hyvää" kuin normaali. Niinpä hän oli sitä mieltä, että pitää yrittää vaan muuten saada se uni jatkumaan, omin konstein. Toivottomalle tuntui, pitkään sitä jatkui, mutta sitten se palautui, lähinnä kai siksi, että asumispaikan meluisuus väheni ja lakkasin herkistymästä sille niin, etten enää aamuisin havahtunut pieniinkin ääniin. Nykyisin voin nukkua jopa klo 9 saakka (hävettää vähän moinen ylellisyys, myönnän) enkä herää siihen jos käytävässä joku kolistelee mennessään. Eli se asia on nyt kunnossa ja tunnen, että henkinen suorituskykyni on päivisin minulle itselleni normaalilla tasolla.
Olen oikeastaan kiitollinen lääkärille, ettei hän suostunut pyyntööni. Minulle on muodostunut sellainen kuva, että ainakin täälläpäin varsinkin nuoret lääkärit ovat hyvin varovaisia kaikenlaisten keskushermostoon vaikuttavien lääkkeiden kanssa. Se Xanor-juttu, josta kerroin ja joka tapahtui parikymmentä vuotta sitten, kertoi sekin samaa. En osannut sitä lääkettä pyytää, mutta valitin oireita, joita oli monenlaisia ja osa niistä selvästi epätietoisuudesta ja ihan kivun sietämisestäkin johtunutta ahdistusta, hän sitten sanoi, että kokeillaan Xanoria. Kun sitten kerroin, että muuten auttoi mutta kipu tuntui edelleen (se tuntui jotenkin tosi oudolle, ikään kuin mitätön pikku jomotus, sen koko ajan tunsi olevan olemassa mutta muuten tuntui niin onnelliselle, ettei se tuntunut haittaavan, ja tosiaan, joskus kun jomotus tuntui kunnolla, korvassa surisi, juuri sillä puolella, jossa jomotus tuntui) lääkäri totesi, ettei kannata jatkaa vaan käyttää jatkossa särkylääkettä ja opetella sietämään sitä oloa muuten. Hän varoitti juuri siitä, että koska Xanor saa olon tuntumaan niin hyvältä, niin siitä ei sitten pääsekään irti. Hän piti kipua hermosärkynä. En ole kuitenkaan koskaan ottanut siihen särkylääkettä, vaan silloin vaihdoin lääkäriä. Mielipiteeni kun on, että särkylääke ei ole hoitoa eikä varsinkaan ehkäise mitään pitkäaikaisvaikutuksia, joita elimellinen vika voi aiheuttaa. Uusi lääkäri, yksityinen, kokeili lyhyttä kortisonikuuria ja se tehosi kuin taikasauva, mutta kun sitäkään ei voi jatkuvasti käyttää, sekin jäi siihen eikä sitä sitten enempää edes tutkittu, ei ollut varaa kovin montaa käyntiä tehdä yksityiselle. Käytännössä aloin varoa käden käyttämistä ja aikaa myöten kipu katosi kokonaan. Nyt tässä alkoi taas vaivaamaan ja se johtui selkeästi asennosta, jossa työskentelin tietokoneella. Soitin terkkarilla ja hoitajalla oli jo hyviä ideoita siitä, mikä voisi olla vikana, jotain sellaista, jota tk-lääkäri ei edes tutkinut silloin parikymmentä vuotta sitten! Niinpä päätin, että kunhan heillä on aikoja tarjolla, niin tutkitutan tuon uudelleen, eikö tosiaan löydy ihan selkeää syytä. En haluaisi kivun taas jossain ihmeellisessä tilanteessa yllättävän.
Mutta tietenkin se on niin, että jos mitään muuta keinoa ei ole, niin sitten unilääkettä on käytettävä vaikka siitä aiheutuu sivuvaikutuksia. Minun tilanteeni ei ollut ollenkaan niin vakava, että sivuvaikutusten riskejä olisikaan kannattanut ottaa, niin turhauttavalle kun tilanne tuntuikin, kun mikään ei tuntunut auttavan.
Minusta jotenkin tuntuu, että tänä päivänä olisi kovastikin tilausta jollekin sellaiselle, mitä ei enää oikein ole: hermoparantoloille. Kauniissa, rauhallisessa ympäristössä oleville jonkin sortin täyshoitoloille, joissa puhkipalaneet ihmiset voisivat levätä puoli vuotta tai vuoden. Niin että varmasit kaikki kiire ja stressi katoaa. Ei niiden tarvitsisi olla täysihoitoloita sanan varsinaisessa merkityksessä. Joka jaksaisi osallistua, voisi sen tehdä. Oleellista kuitenkin, että arjen rutiinit eivät olisi painostavana niskassa ja olisi piilossa sellaisilta ihmisiltä, jotka kokee itseään painostaviksi. Jostain syystä vain monet palvelut ovat enemmänkin tehdasmaisia kuin sellaisia, mitä tulee mieleen kun ajattelee sanoja vaurastuva ja keskiluokkaistuva maa.
Kiitos teille kaikille kokemustenne ja mielipiteidenne jakamisesta! 🌻🙂🌻
Aamulla heti seitsemän aikaan olin jo täällä tukinetissä kirjoittamassa parista viime vuorokaudesta. Loppusilausta vaille oli minun teksti, niin esikatselutilanteessa meinasin alkaa muokata tekstiä. Painoin jotain näppäintä ja kas, koko teksti hävisi! Kyllä muuten ketutti ihan jonkin verran, kun sitä tekstiä loihdin kuitenkin yli puolituntia. Niinpä sitten jätin koko homman useammaksi tunniksi.
Tiedättekös?! Minä nukuin toissa yönä ihan yli 8 h unet! Ihme ja kumma! Se päivähän oli, jolloin purin ajatuksiani täällä oikein antaumuksella juurta jaksain. Iltapäivällä ja illalla puolisoni jutteli lisäksi kanssani tuolloin mieltäni painavista asioista. Hän lisäksi yritti ja onnistuikin piristämään minua siinä määrin, että olin ennen nukkumaan menoa iloinen ja vitsailinkin jopa!
Hän houkutteli minut mukaansa ruokakauppaan, vaikka itsestäni tuntui, että olen jostakin hidastetusta elokuvasta varsinkin motorisesti. Siellä laahustin zombina, mutta kotiin päästyämme olo oli jo piristynyt hiukan. Sitten juttelimme, saunoimme ja dippasimme porkkanoita. (Enkä muuten osannut käyttää tallentavan digiboximme kaukosäädintä tuona iltana, vaikka yli kaksi vuotta sitä olen päivittäin käyttänyt!) Niin ja tietty olimme toistemme lähellä. Puolisoni pyysi minua, että olisin aivan hänen lähellään nukkumaan käydessä. Siinä minä sitten odotin unta levollisena ja pystyin kääntämään ajatusvirran pois. Parin tunnin odottelun jälkeen simahdin. Heräilin yöllä monesti, mutta sain pienen odottelun jälkeen unen päästä uudelleen kiinni.
Aamulla heräsin klo 8 jälkeen. Olin vielä uninen, mutta ajattelin olevan parempi nousta ajoissa. Nousin aamutoimille ja siinä virotessa, ai että olin muuten virkeä! Enhän minä edes univelkaa kuronut kiinni, en lähellekään, mutta akut tuntuivat latautuneen siihen malliin, että masennusolo oli tipotiessään! Jaksoin heti aamusta tehdä kotiaskareita innolla ja soittaa ystävälleni, joka edellisenä "zombipäivänä" oli yrittänyt tavoittaa, mutten silloin jaksanut vastata. Tapasin hänet kaupungilla. Kiertelin hänen kanssaan kaupoissa ja kävimme syömässä lounaan. Jäin vielä yksikseni kaupungille, kun hänen piti lähteä. Olin puhelias, valpas ja iloinen. Kaupungilla olin kaikkiaan lähes 5 tuntia.
Illalla oli hyvä mieli, mutta nukkumaanmenoajan lähestyessä tuntui taas, että uniolo kaikoaa. Ajattelin, että koska viime yönä nukuin, niin miksen tänäkin yönä! Taas kävin puolisoni lähelle ja aloin odottaa unentuloa... Kaksi tuntia kulunut, ei nukuta! Tunti lisää, toinen ja kolmaskin! Nousin ylös ja menin olohuoneen sohvalle lukemaan uutisia klo 3 aamulla. Klo 4 jälkeen söin puolison kanssa aamupalan ja ajattelin, josko pieni määrä hiilihydraatteja antaisi unen. Eipä antanut! Tai kyllä minua väsytti todenteolla, mutta ajatukset häiritsivät siihen malliin, että olin hyvin levoton.
Siinä aamulla yrittäessäni nukkua nousin puolen tunnin välein istumaan ihan kunnolla, että saisin ajatuksilta rauhan. Mietin niitä ajatuksia. Ne ovat hyvin negatiivisia ja koskettavat minun omaa toimintaa erilaisissa tilanteissa. Oikeastaan ne ovat itsesyytöksiä ja häpeää asioista ja tapahtumista, jotka moni muu ohittaisi olankohautuksella. Tavallisia arjen tilanteita, jotka olen jo silloin tilanteen sattuessa kokenut hyvin noloiksi ja häpeällisiksi. Syyllisyys ja häpeä ovat sitä luokkaa kuin olisin isonkin rikoksen tehnyt. Niiden yksitäisten mieleen painuneiden ja nyt pintaan nousevien muistojen vuoksi en saa unta. Alitajuntani syyttää minua, enkä osaa lopettaa sitä.
Nousin ylös aamulla seitsemän aikaan. Ajattelin, että kokeillaanpa väsytystaktiikkaa tänään. Jos valvon 36h, niin luulisi unen maittavan! Jos ei, niin voihan se olla että huomis aamuna minulla on seuranani täällä pikku ukkoja. Toivon kyllä todella, että se uni tulisi.
Yllättävän virkeä olo on, vaikka olen valvonut lähes 28h yhtäjaksoisesti. Oikeastaan tuntuu kuin olisin nukkunut useamman tunnin. Pään jomotus paljastaa kuitenkin univelan ja siitä kielivät myös tummat rinkulat silmieni ympärillä. Näytän aika sairaalle ilman meikkiä, kun olen iholtani muutenkin hyvin vaalea.
Alusta asti olen ollut sitä mieltä, että tällä erää tämä hirvittävä unettomuus ja univelka saavat minun mielialat heittelemään! Ja sitä unettomuutta ruokkii minun yletön stressaaminen ja huono itseluottamus. Ja väsyneenä mielialojen heitellessä saa pienikin stressaaminen liian suuret mittakaavat ja huono itseluottamus tukee älyttömien asioiden stressaamista. Ilmaisinko itseäni tarpeeksi sekavasti!?
Koululääkäri puhui viimeksi masennuslääkkeen aloittamisesta. En kyllä eilen tuntenut itseäni lainkaan masentuneeksi! Ja tänäänkään ei ole ainakaan vielä tullut samanlaista oloa kuin viimeksi tänne kirjoittaessani. Että mikä lie mua sitten riivaa ja miten se korjataan!
Minun on ollut pakko koulussa jaksamisen vuoksi käyttää unilääkkeitä. Ne eivät kuitenkaan väsytä samalla tapaa kuin esim. Ketipinori annoksella, joka antaa minulle unen. Niin kuin kerroin, sillä lääkkeellä nukkuisin vuorokauden ympäri. Ja itseasiassa psykiatri itse myönsi viimeisessä hoitoneuvottelussa, että sen tyyppiset lääkkeet vaikuttavat paljon kognitiivisiin alueisiin ihmisessä. Varmasti myös nukahtamislääkkeet vaikuttavat jonkin verran, mutta ne eivät sentään lamaa oikein käytettynä kuin (suurimmaksi) vaikutusajaksi eli 7-8 tunniksi. Kyllähän sitä päivällä normaalia enemmän haukottelee, mutta ei ole mitään mielihaluja nukkua päiväunia ja oppikin menee perille.
Muttapa mutta, eipä ole Tenoxista ja Imovanesta apua tässä tilanteessa minulle, joten ilman olen mennyt. Mitäpä turhaan lisätä niiden tehottomuutta entisestään käyttämällä niitä nyt tässä tilanteessa.
Ja kyllä se paljon laittaa miettimään, että jos opiskelut eivät tästä enää kunnolla etene, niin olenko minä kohta oikeasti ihan oikeasti eläkkeellä!? Yritän kuitenkin vielä päästä Kelan tukemana psykoterapiaan. Ilman tukea siellä ei ole mitään mahdollisuuksia käydä. Jos muutamassa vuodessa ei sitä kautta löydy keinoja helpottaa näitä minun ongelmia, niin sitten en kyllä tiedä, mitä pitäisi tehdä!
Lopputulema on kuitenkin sama, jos käytän esim. juuri Ketipinoria. En pysty käymään koulua tai suorittamaan työharjotteluita sen väsymyksen takia. Olisiko se elämää nukkua 12h, olla väsynyt, yrittää sinnitellä koulupäivä, tulla kotiin ja käydä nukkumaan samantien. Nukkuisin varmasti oppitunneilla. Että työkyvytön olisin siinäkin tilanteessa.
Tuli sekin mieleeni, että lääkärit usein väittivät sen hirvittävän väsymyksen johtuvan masennuksesta. Niinpä niin!
Huh huh! Mulla on verenpainemittari kotona ja oon nyt syksyn aikana seuraillut paineita. Tänään sitten ajattelin tarkistaa, miten tämä toista vuorokautta putkeen valvominen vaikuttaa paineisiin.
Kaksoismittauksen keskiarvoksi sain 138/90!! Kesällä kun en ollut töissä, paineet olivat 125/70 luokkaa ja allekin. Syksyllä kun koulu alkoi, niin pompsahti paineetkin ylöspäin. Ja tämä valvominen on nostanut alapainettakin n. 10 yksikköä ja kesästä alapaine on noussut n. 20 yksikköä!
Aika pelottavaa!! En polta ja alkoakaan en ole melkein kolmeen viikkoon käyttänyt lainkaan. Tänään en ole tehnyt kerrassa mitään fyysisesti rasittavaa ja henkiseltä puolelta en ole juurikaan murehtinut asioita. Ennen mittausta en ollut syönyt, enkä juonut useaan tuntiin.
Muistan kyllä monia vuosia sitten ollessani osastohoidossa tulomittauksissa verenpaineeni oli niinkin huikeissa lukemissa kuin 150/98. (Vaikka eihän tuo lukema ole mitään, sellaiseen verrattuna jolla on vaikea verenpainetauti.) Ilmeisesti stressi, ahdistus jne. sai paineet kohoamaan. Mutta onhan tämä, jos kotona saa mitattua tällaisia lukemia, eikä mitään sairauksia (pitäisi) olla. Onhan minulla kyllä "pieni" sukurasite sydän- ja verisuonisairauksiin...
Ilmaskos päässä kuuluu huminaa, kun liikkeelle lähtee... Huomasin myös mittarin muistia selatessa, että pulssi on yhdellä mittauskerralla olut 96. Ihme että en ole siihen silloin kiinnittänyt huomiota.
En sitten tiedä, miten minulla syksyllä todettu PCOS ja sen hoitoon käytettävä Primolut Nor vaikuttaa psyykkeeseen ja nukkumiseen!? Pitääpä etsiä tietoa!
Minä täällä yksin höpäjän, mut sallikaa se minulle! Päässäni on jo niin paljon ajatuksia, että hyvä välillä kirjoittaa niitä ulos. Tietysti ois mukava kuulla kommentteja, jos jollakulla on kokemusta/tietoa näistä jutuista! Tai kokemuksia tästä kamalasta unettomuudesta ja mielialojen vaihteluista. 🙂
Vosisiko joku auttaa? Yritän olla koko ajan töissä ja näyttää normaalilta vaikka sisältä murenen koko ajan kasaan. Olen paniikissa, pelkään menettäneeni elämäni tarkoituksen, sen ainoan ihmisen jonka takia olen olemassa. Tiedän ettei saisi olla niin riippuvainen muista mutta se on nyt myöhäistä. Ja poikaystäväni/avomieheni ei ole koko päivänä vastannut mihinkään viesteihini koska olin yön pois kotoa enkä kertonut ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Pelkää nettä oli viimeinen. Tuntuu siltä että hän on kääntänyt minulle selkänsä ja voin syyttää siitä vain itseäni. Vihaan itseäni, haluan kuolla jos pelkoni on totta. Ja se taitaa olla. Mutta pelkään kuiolemista ja sitä että se sattuu enkä osaa tehdä sitä. Ja toivoisin että olisi joku tapa jolla voisin jäädä henkiin ja selvitätästä vaikkei häntä enää olisi mutta en tiedä miten. Siksi olen tässä nyt, pyytämässä oljenkortta ja apua etten hukkuisi.
Moikka,
En lukenut ihan huolella tätä ketjua nyt läpi, mutta unettomuudesta on kyllä, valitettavasti, paljon kokemusta. Olen ollut aina huono nukkuja, ja etenkin aina kun elämässä vaikeita tilanteita, niin mulla lähtee ensimmäisenä unet. En saa unta kun ajatukset pyörii, ahdistun kokoajan vaan lisää, huomaan jossain vaiheessa jännittäväni kaikkia lihaksia ym. PAhinta on jos nukkuu jonkun vieressä niin, että kuulee kokoajan että se toinen kyllä nukkuu!
Mirta auttoi nukkumaan vuonna 2011, mutta lihoin 10kg, ei enää sitä kiitos minulle.. Viime kevät taas uudestaan tuli sellainen kausi, että en nukkunut käytännössä pitkään aikaan OLLENKAAN, alkoi tulla hirveitä muistihäiriöitä, rytmihäiriöitä, laihduin, en tiedä miten helvetissä selvisin edes niistä töistä mitä jouduin tekemään (huonosti, mutta sinnittelin siis jollain yliluonnollisella tavalla töissä, mitä en nyt voi käsittää!!!!!!!!!!paskastihan siellä meni kun aivot ei ihan totta toimineet enää ja itkeskelinkin siellä) se oli ihan hirveää aikaa. Olin kyllä tosi masentunutkin, mutten osaa sanoa kumpi on muna ja kumpi kana tässä asiassa.. Sain sitten mielialalääkityksen (venlafaksiini) kesäkuun alussa + melatoniinia olin koittanut jo silloin varmaan kuukauden ilman suurta apua, kesä- ja heinäkuu meni aivan kaivon pohjalla, olotila lähinnä vaan huononi, ainoa asia mistä sain lohtua oli ajatus, että kuolisinkin "tapaturmaisesti" ja pääsisin pois, sitten jossain vaiheessa lääkkeet ilmeisesti alkoi kuitenkin auttaa, koska syksy meni ihan ok:sti, tosin tasapaksun harmaissa sävyissä, ja tuntuu kummalta miettiä sitä nyt taaksepäin. Olen melkein lopettanut venlan mutta melatoniinia vedän edelleen iltaisin. Mulla se nukkuminen alkoi kääntyä enemmän normaaliksi jotenkin niin, että otin orjallisesti melatoniinin samaan aikaan aina iltaisin ja nukuin edes sen aikaa mitä sen avulla onnistuin saamaan nukutuksi. useimmiten se oli heräilyä ja sitten aamulla joskus 4-5 aikaan en enää pystynyt nukkumaan. Usein sitten nousin silloin. Minua auttoi kyllä se, että heinäkuun olin lomalla, niin silloin siitä nukkumisesta lähti sitä pakotusstressiä pois, ja pikkuhiljaa siitä on tullut taas ihan positiivinen asia. Äkkiä silloin huomasin, että pystyin nukkumaan vaikka 15h putkeen.. eli minulla se venlafaksiini alkoi toimia niin. ja se oli ihan tervetullutta. Halusin muutenkin pakoon tästä maailmasta. Se kyllä myös lisää painajaisia ilmeisesti. näen tosi paljon unia muutenkin, mutta monet on sanoneet, että Venla vaikuttaa siihen usein lisää. Minulle se on pienempi paha kuin se, että valvon kaikki yöt. Välillä toki on ollut sellaisia öitä, että meno menee unissa niin sairaaksi etten uskalla enää nukahtaa.
No, olikohan tässä tekstissä nyt mitään järkeä
. Piti siis sanomani, että ehkä jos vaan olet valmis koittamaan, niin voisit koittaa jotain muitakin mielialalääkkeitä, millä saisit ehkä sen negatiivisen asenteen ja pelon sitä nukkumista kohtaan voitettua taas hetkeksi ja siitä voisi tulla taas "normaali" tai jopa positiivinen asia siinä sivussa. Minulla se ainakin menee jotenkin niin, että alan pelkäämään nukkumista ja nukkumaanmenoa ja alkuillasta ja ahdistaa jo valmiiksi niin eihän siitä sitten tulekaan yhtään mitään ja siitä noidankehästä en ole varmaan kertaakaan päässyt sitten loppujen lopuksi eroon ilman lääkkeitä. Ja minulle ne on siis aina olleet nimenomaan mielialalääkkeet, valitettavasti. En minäkään niitä haluaisi koskaan syödä ja aina lopetankin sitten kun sopiva hetki..
Tsemppiä🙂👍
viallinen,
kuten kerroinkin, unettomuudesta on itselläni kokemusta, ja jotain tuttua on kertomuksessasi. Ymmärrän oikein hyvin, että olet joutunut käyttämään unilääkkeitä, tilanteesi on sellainen, ja luettuani tuon mitä kirjoitit, voisi olla parempi, että käyttäisit taas. Käyt aivan selvästi melkoisilla "ylikierroksilla" ja tuossa on kyllä jatkuessaan aika tavalla riskejä terveydellisiin ongelmiin.
Käsittääkseni noissa tilanteissa tapahtuu jotain sellaista, että ensin on jotain, joka huolestuttaa, ehkä useampikin asia. Se aiheuttaa stressiä, josta seuraa mm. unettomuutta, juurikin tuota verenpaineen kohoamista ja muita ongelmia, jotka saavat olon tuntumaan entistä hankalammalle. Ja se taas lisää huolestumista ja stressiä. Lopulta ahdistuneisuus on melkoista ja pahimmillaan voi varmaankin johtaa psykoottisuuteenkin. Minun mielestäni sinä olisit hermoloman tarpeessa, jonka aikana voisit palautua rauhassa tuosta paineellisesta tilanteesta. Voi olla, että stressaat koulua ja olet alkanut vielä huolestumaan tulevaisuudestasikin, joka varmasti nyt lisää kuormaasi. Siinä lomassa vain on se ongelma, että se luo tunteen ulkopuolelle jäämisestä ja tulevaisuus huolestuttaa sitten edelleen. Parasta siis olisi yhdistää siihen sopivaa terapiaa (tai terapeuttista tekemistä), mutta sellaista vaihtoehtoa ei käytännössä taida olla tarjolla. Joka tapauksessa se, että harkitset terapiaa, on hyvä. Kannattaa kokeilla, jos se auttaisi.
Oman kokemukseni mukaan tuohon stressikierteeseen liittyy toisenlainenkin kierre. Epämiellyttävä olo vetää esiin negatiivisia ajatuksia. Kun kärsin siitä kivusta, vaikka se ei ollut kovaa, enemmänkin piinaavaa kun se tuntui koko ajan, ei mieliala ollut huipussaan. En ole mitään kivunsietäjätyyppiä. Joskus se sitten herätti öisinkin ja silloin tapahtui tuo, mitä kuvasit, että kaikenlaiset epämiellyttävät muistot nousivat mieleeni. Se oli aivan hölmöä, sillä ne olivat asioita jotka eivät siinä mieleentullessaan tuntuneet enää kovin kummoisilta. Itse asiassa koko show tuntui vain äärimmäisen pitkästyttävälle. Tahaton valvominen saa aina ajan tuntumaan pitkälle, mutta kun siihen liitetään lievästi epämiellyttävien muistojen ajattelemista, niin sitten aika vasta hitaasti kuluukin. Yleensä oli pakko lähteä kävelemään välillä, jo se, että liikkui, vei huomion pois kivusta ja sitten yleensä aikani kuluksi aloin ajatella vaikkapa jotain yksinkertaista ja mitätöntä aritmeettista ongelmaa, jolla ei siis oikeasti ollut mitään merkitystä. Sillä tavoin vain aika kuitenkin kului nopeammin. Siinä käveleskellessä opin jo silloin, että hakemalla tietynlaisia asentoja kipu alkoi hiljalleen hellittää ja lopulta vaimeni sen verran, että siitä huolimatta saattoi nukahtaa.
Tuo kaikki tuntuu minusta hyvin luonnolliselta. Mielestäni looginen ajattelu ei ole juurikaan muuta kuin eräänlaista, useammalla eri tavalla, tapahtuvaa hahmon tunnistusta ja siihen perustuvaa assosiointia. Aivot toimivat siten myös tasolla, jota ei mielletä loogiseksi ajatteluksi, ja tästä kaikille tuttu ja usein asiasta puhuttaessa mainittu esimerkki on se, kuinka joku tietty tuoksu tuo mieleen muistoja. Hajuärsykkeet yhdistyvät muistikuviin tapahtumista, joiden yhteydessä on esiintynyt samoja ärsykkeitä. Sama luultavasti tapahtuu tunnetilojen kanssa. Epämiellyttävä olotila assosioi muistoihin samanlaisista olotiloista ja tuo ne mieleen. Tämä saattaa vahvistaa tunnetilan kokemista entisestäkin epämiellyttävämpänä ja luulisin, että naiset ovat hieman alttiimpia tällaiselle. Tuollainen mekanismi on eloonjäämistä suosiva, koska jos tilanteeseen liittyy voimakkaita muistijälkiä, se on ollut jotenkin eloonjäämisen kannalta tarpeellinen, ja siksi jos se tulee uudelleen mieleen, se voi auttaa toimimaan oikein samanlaisessa tilanteessa.
Kirjoituksestasi saa käsityksen, että koulu ja menestymispaineet stressaisivat sinua. Ne eivät ehkä ole koko tarina, mutta vaikuttaa kuin ne selvästi pahentaisivat tilannetta. Terapia voisi auttaa juuri niiden hallitsemisessa, samoin epämiellyttävien muistojen käsittelyssä. Joka tapauksessa hidasta tahtia. Jos miehellesi puhuminen tuntuu edes vähän auttavan, kerro siitä hänelle ja koittakaa jatkaa sitä. Sama juttu tänne kirjoittamisessa. Terapoi itseäsi aina kun voit
Kiitos taasen kommenteistanne!! 🌻🙂🌻
Minulla on tämän stressaamisen, huonon itseluottamuksen ja koulussa hyvin pärjäämisen taustalla hyvin rankkoja kokemuksia lapsuudesta. Vaikka olen jo/vasta, miten sen nyt kukin ottaa, 28 vuotias, niin edelleen ne kokemani asiat vaikuttavat toimintaani joka päiväisessä elämässä.
Vasta nyt tässä iässä olen alkanut hahmottaa paremmin, mikä on seurausta mistäkin, vaikka lähes koko elämäni olen olen itselleni yrittänyt selittää, miksi joku/jotkut ihmiset ovat toimineet kuten ovat toimineet. Oikeastaan pienenä lapsena jo pohdin iltaisin nukkumaan mennessä näitä asioita. Sieltä olen varmaan pikku hiljaa oppinut tämän tavan murehtia asioita sängyssä nukkumaan käydessä.
Ymmärrän nyt sen, että lapsuus ja nuoruus määrittävät aika pitkälle sen, millaisia meistä tulee aikuisena luonteeltamme ja persoonaltamme. Lapsuudessahan meille pitäisi syntyä se perusluottamus elämää ja siitä selviytymistä kohtaan. Jos siinä vaiheessa joku menee pieleen ja jatkossa myös lapsen/nuoren kehittyessä, niin tietäähän sen, että niitä ongelmia tulee eteen jossain vaiheessa. Toisilla on luonnostaan paremmat keinot selviytyä traumoista/ongelmista kuin toisilla ja siihen vaikuttaa monia asia, kuten temperamentti.
En toki tarkoita, että olisimme ikuisesti sellaisia, millaisiksi lapsuutemme ja nuoruutemme on meidät muokanneet, vaan kehitystä tapahtuu kokoajan. Aina on mahdollista oppia pois opituista malleista, mutta työtä se vaatii. Sen vuoksi haluaisin juuri sinne psykoterapiaan. Haluaisin oppia pois negatiivisista toiminta- ja ajatusmalleista ja löytää tilalle rakentavampia malleja. Vain sillä tavoin minun on mahdollista tervehtyä ja pystyä elämään ilman lääkkeitä. Lääkkeethän voivat auttaa, minun kohdallani se on ollut juuri tunteiden tasapaksuutta, mutta ne eivät vie itse ongelmaa pois. Sitten kun taas lopettaa lääkkeen voidessaan paremmin, palaavat oireet takaisin lumipalloefektin päästessä alkuun esim. stressin vuoksi. Ja kukapa tässä maailmassa stressiltä pääsisi karkuun, ellei ihmisellä ei ole jo valmiiksi toimivia toimintamalleja sellaisiin tilanteisiin.
Ja toisaalta, lääkkeet eivät ole koskaan auttaneet minua niin, että niiden avulla itsemurhayritykseni olisivat jääneet tekemättä! Koko sen vahvan lääkityksen ajan, jonka aikana kokeiltiin jos vaikka millaista nappia (kyse on useista vuosista), en tuntenut oloani hyväksi tai normaaliksi. Eräskin kolmen eri mielialalääkkeen yhdistelmä sai minut voimaan todella pahoin psyykkisesti. Oikeastaan ne hallitsemattomat sivuoireet saivat minut masentumaan entisestään. Niitä oireita oli todella monta ja lisäksi tuntui kuin olisin ollut oikeasti psykoosissa, mutta tajusin että ei tämä ole normaalia. Puhuin näistä oireista psykiatrille ja hoitajalle. Sanoin, että tämä kaikki alkoi siitä kun se lääkeyhdistelmä aloitettiin. Mutta tiedättehän, eihän meitä psyykkisesti sairastuneita oteta todesta! Sitkutin todella pitkään niiden oireiden kanssa, kunnes romahdin. En kerta kaikkiaan jaksanut enää sitä "elämää". Hoitajallenikin olin puhunut usein olotilastani ja sanonut, että on kyllä hyvin sietämätön olo. Otin yliannostuksen ja olin teholla. Sen jälkeen vasta lääkitystä muutettiin. Ja niinpä ne oireet jäivät sille tielleen, enkä niitä ole sen jälkeen kokenut!
Niin ja tällä hetkellä olen sairaslomalla. Koko joululoman (17vrk) sairastin ja jäin kotiin heti sen jälkeen. Harjoittelu olisi alkanut viime viikolla, mutta jouduin olemaan silloinkin poissa, kun unet eivät ottaneet korjaantuakseen. Viime viikon torstaina koululääkäri sitten kirjoitti sairaslomaa koko harjoittelun ajaksi. Odottelen milloin psykiatrian polilta otetaan yhteyttä.
Tosissaan, minulla on päivässä ohjelmaa ja tietyt iltarutiinit. Yleensä nyt hermolomani aikanakin laitan herätyksen viimeistään klo 9, vaikka en olisi nukkunut kunnolla/ollenkaan. Ja illalla menemme klo 21-22 välisenä aikana vuoteeseen. Jos olen nukahtanut vasta aamulla, niin nukun vain max 4h ja nousen, jotta saisin seuraavana iltana mahdollisimman hyvin unen. Päiväunia en nuku laisinkaan.
Tietenkin esim. eilen toista vuorokautta putkeen valvottuani en enää ollut oikein terässä ja jaksanut paljoakaan. Iltapäivällä käytiin kirpakassa pakkassäässä kävelemässä ihan hyvä lenkki ja illalla saunottiin. Koko päivänä ei oikeastaan nukuttanut, vaikka olin tosi uupunut ja "vähän" pihalla. Illalla vähän ennen yhdeksää jo kivuttiin unille ja tuntui, että voi p, ei nukuta ja ei uni varmasti tule. Mutta niinpä minä vain kuitenkin nukahdin! Ja nukuinkin yli 11 tuntia! On muuten taas ihan eri olo ja oikein iloisena heräsin! Uni tekee ihmeitä! 🙂 Vaikka ei minua eilenkään oikeastaan masentanut, olin vain uupunut.
Sekin on totta, että lääkkeitä käyttäessä näkee mitä ihmeellisimpiä unia ja oikeastaan joka aamu muistaa hyvinkin, mitä niissä tapahtui. Tenoxia käyttäessäni olen nähnyt hyvin paljon painajaisia. Liekkö yksin lääke syyllinen niihin uniin, vai vaikuttaako stressikin unien tapahtumiin?! Sekin on hassua, että huomaan usein näkeväni unta mummostani, joka oli hyvin läheinen minulle, äidin korvike. Nyt kun laskin, niin hänen kuolemastaan on jo 7 vuotta ja edelleen hän tulee voimakkaasti uniini. Joskus hyvin hyvin harvoin näen oman äitini unissani (hänkin on nukkunut pois jo 21 vuotta sitten). En edes muista hänen kasvojaan, enkä muista näenkö unissanikaan niitä. Mutta hänellä on aina jotain sanottavaa. Teini-iältä muistan unen, jossa yritin kiivetä ylös mäkeä ja se mäki muuttui tasaiseksi kuin pöydän pinta kulman jyrkentyessä. Ylös oli mahdotonta päästä, mutta äitini kiipesi edellä ylempänä ja yritti auttaa minua kohti huippua. Näin hänestä unta myös nyt syksyn aikana. En vain enää muista mitä. Nyt syksyn aikana uneeni tuli hyvin yllättäen ex-mieheni erittäin hyvä ystävä, joka ilmeisesti teki itsemurhan (tästäkin on jo ainakin 5-6 vuotta). En edes tuntenut häntä kunnolla ja tapasin vain muutamia kertoja. Uni oli hyvin outo. Loppuvaiheessa sitä, tämä mies tuli luokseni ja kuiskasi, että hänellä on kaikki hyvin. Aamulla oli aika spooky olo...😐 En tiedä, pitäisikö unesta kertoa exälle, vai pitää ihan omana tietona?!
Nyt lyö pää tyhjää!! Vaikka pää oli äsken vielä ajatuksia täynnä! Mutta tästä päivästä tulee hyvä päivä! Tekin olette vaikuttaneet paljon minun oloon positiivisesti! Siispä kiitos teille! 🌻🙂🌻 Tänään minun lapseni tulee luokseni viikonlopuksi ja siitäkin saan taas lisää virtaa! Hän on minulle niin rakas, että sydän pakahtuu! 😍 Olen onnekas, että minulla on oma lapsi ja kultainen mies sekä läheisiä! Sen olen huomannut, että joskus lohtua elämään tuo sen positiivisten asioiden muistaminen, kuten juuri rakkaiden.
Saatan kirjoittaa vielä lisää! (lue: kirjoitan vielä lisää) 😉
Niin ja sinä ihminen, en muista nimimerkkiä, joka kerroit tilanteestasi ja ongelmistasi tässä viestiketjussa. Haluan sinullekin sanoa jotain ja kirjoitankin, kunhan luen viestisi ajatuksella! Voimia sinulle!
laurush kirjoitti 23.1.2014 16:36
Vosisiko joku auttaa? Yritän olla koko ajan töissä ja näyttää normaalilta vaikka sisältä murenen koko ajan kasaan. Olen paniikissa, pelkään menettäneeni elämäni tarkoituksen, sen ainoan ihmisen jonka takia olen olemassa. Tiedän ettei saisi olla niin riippuvainen muista mutta se on nyt myöhäistä. Ja poikaystäväni/avomieheni ei ole koko päivänä vastannut mihinkään viesteihini koska olin yön pois kotoa enkä kertonut ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Pelkää nettä oli viimeinen. Tuntuu siltä että hän on kääntänyt minulle selkänsä ja voin syyttää siitä vain itseäni. Vihaan itseäni, haluan kuolla jos pelkoni on totta. Ja se taitaa olla. Mutta pelkään kuiolemista ja sitä että se sattuu enkä osaa tehdä sitä. Ja toivoisin että olisi joku tapa jolla voisin jäädä henkiin ja selvitätästä vaikkei häntä enää olisi mutta en tiedä miten. Siksi olen tässä nyt, pyytämässä oljenkortta ja apua etten hukkuisi.
Laurush, luin nyt viestisi ajatuksella läpi!
Olet siis itsesi mielestä läheisriippuvainen? Oletko miettinyt, mistä se johtuu? Oletko koskaan jutellut siitä kenenkään kanssa?
Mitä tarkoitat, että olit poissa yön kotoa? Olitko töissä vai oliko se jotain, mitä et saisi tehdä?
Jos tarkennat hiukan asioita, niin en sitten puhu puuta heinää ja pahimmassa tapauksessa loukkaa sinua!
Mutta sen verran voin sanoa, että kyllä asiat vielä hyväksi muuttuu, vaikka tällä hetkellä ei siltä tuntuisikaan! Tärkeintä on hakea apua ja hyvä, että olet tänne kirjoittanut! Mieleeni tulee, että sinun olisi hyvä hakeutua juttelemaan mielenterveyspuolen hoitajan kanssa esimerkiksi. Kannattaa katsoa esim. netistä oman kotikunnan sivuilta ohjeet, miten hakeudutaan mtt-puolen palveluihin tai soittaa suoraan terveyskeskukseen ja kysyä neuvoa. Ja jos olo tulee erittäin vaikeaksi ja pahat ajatukset valtaavat mielen, niin päivystykseen voi aina soittaa/mennä. Pääasia on että et jää yksin ongelmiesi kanssa, jos ne tuntuvat vaikeilta yksin selättää ja ne vaikuttavat mielialaan negatiivisesti!
Paljon jaksamista Sinulle!!