Moi. Kerron tähän aluksi vähän itsestäni. Olen perheellinen nainen ja aina ollut herkkä,jopa yliherkkä.Välillä se on siunaus ja välillä kirous.Nyt on taas kirouksen vuoro. Olen aina ollut masentuvaa ja ahdistuvaa tyyppiä ja ekan lapsen jälkeen sain lääkityksen ja jotenkin olen räpiköinyt tänne asti.Kärsin myös sosiaalisten tilanteiden pelosta ja kaikki työkkärit tai työhaastattelut ovat painajaista. No, äskettäin alotin uudessa paikassa ja heti aluksi kaikki takkusi ja nyt olen siinä pisteessä että olen varannut ajan lääkäriin kun en kykene töihin. Olen aivan paniikissa,työ on raskasta,koko päivä jaloilla,kuuma ja vain yksi tauko ja pomon kanssa en tule toimeen,suorastaan pelkään sitä. Toivon että lääkäri ottaa minut tosissaan ja kuuntelee ja saisin kasattua itseni. En ole koskaan rohjennut mennä mielenterkkaan vaikka välillä haluisin,en tiedä olisiko siitä apua. Jos jollakin on vähänkin tän suuntaisia kokemuksia niin kirjoittakaa miten ootte selvinny. Mä lopetan ton työn, kunhan vain uskaltaisin kertoa siitä työnantajalle. Olen vielä koeajalla,onneksi.😯🗯️
Hei h!
Onko sinun oikeasti niin helppo vain lopettaa työ? Löydätkö uuden helposti vai etkö tarvitse työtä? - Anteeksi, jo skysyn tyhmiä. - Miksi et voi mennä 'mielenterkkaan'? Menetkö työterveyshuoltoon vai mihin?
Itse olen ollut maaliskuun alusta kokopäivätyössä etsittyäni viisi vuotta työtä, välillä tosi masentuneena ja välillä taas ahdistuneena. Vaikka työ ei vastaa koulutustani ja siellä on paljon minua vaivaavia (turhauttavia, ahdistavia, masentavia, ym) juttuja, haluan pitää työn ja tehdä kaikkeni, että viihdyn työpaikalla. Se kyllä vaatii työtä (erityisesti itseni ja ahdistukseni kanssa). Olen siihen motivoitunut. Ilse olen ollut niin pitkään huonostivoivana kotona (työttömänä tai sairauspäivärahalla) tai erilaisilla työvoimapoliittisilla kursseilla ym. ilman työtä, etten millään voi sitä suositella.
Toivon sinun saavan avun pahoinvointiisi.
Hei H!
Ymmärrän hyvin missä tilanteessa olet. Olen joskus olllut itsekin, mutta en moneen vuoteen. Osaan vältellä noita tilanteita ja olessani itseni pomo ei tarvitse sinun tavalla, joutua pomon eteen. Kun lapseni syntyi ja vein häntä päivähoitoon, jännitin niin, että kahvin juonti ei onnistunut kuin kahdella kädellä, jos sitenkään. Olin erakoitunut niin paljon lapsen saannin aikaan. Meillähän ei ole sukulaisia lähimpään 200 kilometriin, joten emme käyneet missään kylässä. Eikä meillä ollut apua sukulaisista lastenhoitoon. Sain kaupan kassalla kerran pahan paniikikohtauksen ja jouduin kirjoittamaan pankkikorttin allekirjoituksen kahdella kädellä.
Minua on auttanut paljon oma sairaanhoitaja mielenterveystoimistossa. Mutta sekin on sattuman kauppaa kenet sieltä sattuu saamaan, joten natsaako yhteen. Myös lääkkeet auttaa ja mielenterveystoimistossa osaavat nämä lääkkeet suunnitella paremmin kuin TK-lääkäri. Toki voihan se sattua sopiva sielläkin, mutta ne eivät uskalla kirjoittaa isoja annoksia.
Toivon sinulle voimia hakea apua. Ilman lääkkeitä ja terapiaa, en olisi tässä. ☺️❤️
Hei!
Rohkaisehan mielesi, ja pyydä lähete
mielenterv.toimistoon vastaanotolle.
Ja pomollekin rohkeasti voi kertoa omasta jaksamisesta.
Ne on vaan ihmisiä, samanlaisia kuin sinä tai minä.
Käyvät pytyllä, niinkuin muutkin 😀
Maailma ei siihen kaatuisi, ja jos työsuhteesi loppuu,
esim sairasloman takia, tai koeajan jälkeen ei jatku
niin on olemassa toisia paikkoja, esim määrä-aikaisia
ja jos sinulla käytettävänä kk-palkkatuki,
niin varmasti vähintään osa-aikatyö löytyy.
Ehkä jaksaisit etsiä sitten rauhallisemman
ja sinulle sopivamman työn.
Uskon, että tilanteesi tästä vielä helpottuu, Voimia ja sitä rohkeutta!☺️❤️
Hei ja kiitos teille vastanneille. Ihan ekaks, voin todellakin lopettaa työni,mun maailma ei kaadu siitä mihinkään vaan helpottuu. Kun aloin jo fyysisetikkin reagoida tilanteeseen niin en näe mitään syytä jatkaa sitä. Ja kyllä elämä taas kantaa eteen jotain uutta, mut jokainen on oman onnensa seppä. Oli vaan aika raskasta löytää omat rajat ja vaikea hyväksyä vajavaisuutensa mut näillä nyt mennään.
Mäkin olen saanu käsien tärinäkohtauksia. Muistan ikuisesti ekan kerran. Olin takaamassa siskon lainaa ja siinähän nimmari piti tehä monta kertaa. Käsi tärisi ja virkailija tuijotti et mikä sille nyt tuli, teki tuskaa selvitä tilanteesta. Ja siitä se käsien tärinä "laajeni." Kahvin juonti ja syönti ovat kammoni, niin, ja se työkkärissä käynti. Mut onneks mulla on "paniikki nappula" sitä varten.
Lekuri anto mulle neljä viikkoa sairaslomaa,(kävin yksityisellä että saisin ajan heti enkä päivien päästä) ja näin pääsen lepäämään ja rauhottumaan. Kait mun pitäs vaan astua kynnyksen yli ja varata aika mienlenterkkaan,ehkä siitä on apua.
Jos nyt kolikon toista puolta katsoo niin ainakin nää kokemukset on opettanu mulle et mikä on mulle tärkeetä, ei se ole työ tai ura, vaan perhe ja koti ja oma hyvinvointi.
Olisi kiva enemmänki vaihtaa ajatuksia teidän muiden kanssa. Mä oon ihan uusi näillä sivuilla, vasta toissapäivänä löysin tänne. ☺️