Alakuloinen olo jatkuu.

Eilen sain paniikkikohtauksen. Ensimmäinen kunnon kohtaus uloskirjoituksen jälkeen. Ehdin jo ajatellla niiden harvenevan kotona, mutta ilmeisesti ei. Loppuviikosta oli ainakin yksi alkava paniikki, jonka sain lääkkein estettyä. Eilinen jyräsi heti voimalla. Lääkitsin itseäni vanhoin tavoin eli pajon. Pelkäsin, taas, ettei mene tällä kertaa ohi. Mutta jo tunnissa helpotti. Ei niistä kärsiminen ole kotona yhtään helpompaa kuin sairaalassa, vaikka niin kuvittelin. Pelkään jo seuraavaa kohtausta. Ensimmäinen päivä kohtauksen jälkeen on pelolle pahin. Sitten sen kohtauksen jo vähän unohtaa.

Onko normaalia, että paniikkikohtaus kestää tunteja? Jopa 5-6 tuntia?

Yöllä nukuin hyvin. Heräsin vain kerran ja nousin ylös puoli seitsemän. Luultavasti illalla otettu unilääke auttoi. Pitää seurailla tilannetta. En mielelllään käyttäisi unilääkettä jatkuvasti, jos lääkäri sitä edes kirjoittaisi...

Teen rentoutusharjoitukset tuossa hetken kuluttua kahvin jälkeen.

Tekee mieli jo ompelemaan. Olen siis toipumassa. En ole voisut kuvitellakaan ompelevani tätä ennen. Ja että saan siitä vielä vähän nautintoakin... Odotan, että kello tulee yli kahdeksan ennen kuin alan naapureita herättelemään...

Toivon paniikitonta päivää.

Olet ilmeisesti päässy kotiin. Miten on tuntunut oma koti?

Anteeksi etten jaksa enempää kirjoittaa, yritän kirjoittaa omalle puolelle jotain.

Hei, Saloka! Joo, kotona ollaan. Ei tämä ole niin pahaa kuin pelkäsin. Pari kertaa olen "ongelmakäyttäytynyt" enemmän, mutta säännöllisesti pienempää oireilua... Tuntuu, että jaksan jo aika hyvin asioita, mutta kyllä mä uuvun, jos on parikin juttua päivässä.

Eilenkin uhkasi paniikkikohtaus. Otin siihen lääkkeet. Pelkään niin kovin tuon toissapäivän paniikin uudelleen iskemistä.

Tänään menen hierojalle. Otan nyt tilanteen niin, kuin mulle suositeltiin. Kroppa on edelleen jumissa ahdistuksen jäljiltä, että yritän tehdä sille jotain. Menen hierojakouluun hierottavaksi, niin selviän halvemmalla. Toivottavasti osui hyvä tyyppi hierojaksi. Vähän tuota jännään...

Tunnen taas itseni vähän alakuloiseksi. Ehkä se on sitä toipumista, kun alkaa edes joltain muultakin tuntua kuin vain pelolta.

En jaksaisi lähteä liikkeelle. Haluaisin vain jäädä kotiin...

Heräsin taas puoli viideltä. En jaksanut jäädä sänkyyn kokeilemaan, olisinko nukahtanut uudelleen...

Selvisin eilisestä päivästä. Jaksoin sen, mikä oli pakko. Mutta kotiin päästyä olin ihan uupunut. Tänäään on vain terapia. Ja mies tulee mun luo pitkästä aikaa, kuukausiin.

Nyt uuvuttaa. Mutta nukkumaan en mene. Päivä tuntuu paljon pitemmältä, kun nousee ajoissa. Ehtii tekemään jotain, ennen kuin tarvitsee lähteä liikkeelle. Samalla se tarkoittaa lyhyempiä iltavalvomisia, mutta se ei juurikaan mua haittaa. Osaa mieskin mennä nukkumaan itse...

Voisipa jo käydä ompelemaan, mutta en herätä naapureita vielä kuudelta. Ihan kiva, kun olen tuon ompelun taas löytänyt! On jotain, mistä saan jälleen nautintoa. Olen pinterestiin keräillyt ompelu-ideoita. Niitä on jo paljon. Tekisi mieli tehdä niin paljon juttuja. Nyt kun piakkoin masennuksen päivitäinen hoito loppuu kaupungissa, mulle jää enemmän aikaa itselleni. En tiedä vielä, miltä tuo tuntuu. Mutta ainakin on mahdollista ommella enemmän!

Mulla on kaikesta hyvästäkin huolimatta kova halu ongelmakäyttäytyä...

Tänään nukuin pari tuntia pitemtään kuin eilen eli nousin vasta puoli seitsemän. Valitettavasti mieskin sitten herää samalla, kun mä nousen ylös, mutta yritän olla ottamatta siitä syytä itselleni. Ei ole mun nukkumiseni ja mun vastuullani, jos aikuinen ihminen herää toisen noustessa. Vai mitä mieltä olette? Olen niin "hyvä" ottamaan syyllisyyden asioista itselleni. Koen olevani vastuullinen toisten oloista ja tunteista...

Mulla on hirveä hinku ommella. Käsitöitä, vaatteita, ihan kaikkea... Mutta en vain jaksa ja ehdi... Se harmittaa. Mutta halua sentään jo on, tältä masennukselta. Se ilahduttaa. Vaikka samalla pelkään hylätyksi tulemista, jos voin "liian hyvin". Tämä on se mun perusongelmani. Ja tulee esiin tässäkin asiassa. Kuka edes ihmeemmin kuulostelisi sitä ompelenko kaksi minuuttia vai kaksi tuntia. Paremmin voin, mutta väliäkö sillä... Vaan on sillä väliä sitten kuitenkin... Äyks!

Hemmetti kun en pidä itsestäni. Paino on yksi asia, mikä mua kiukuttaa. Ja oon ruma, ja vanha, ja ikävän näköinen, en osaa ja viitsi itseäni laittaa... Eli perustaltaan olen huono. Inhoan ja ehkä viihaankin itseäni.😝

Tänään on vielä hoitokäynti kaupungissa. Josko sitten saataisiin miehen kanssa käytyä jossain. Tyttö tulee huomenna yöksi. Ei ollakan nähty taas pariin viikkoon. Kiva kun tulee.

Moni asia mun elämässsä on ihan hyvin, mutta ei vain kelpaa mulle. Haluan katsoa mielummin pimeään. Kehno, mikä kehno!

On ollut ihan mukava päivä miehen kanssa. Siitä olen iloinen.

Silloin joulu-tammikuulla, kun mies oli täällä viimeksi, olin ihan kireänä koko ajan. Ärtyneisyyshän on yksi masennuksen mahdollinen oire. Eli kyllä mä silloin jo masennuksesta kärsin. Nyt on ollut paljon mukavampaa...

Saan viljelypalstan kesäksi! En tiedä, miten jaksan siitä huolehtia. Toivottavasti tulee sopivan sateinen kesä.😉 Pääsen miettimään, mitä - helppoa - laitan kasvamaan. Ehkä mulla riittää voimat tuohon jo kesällä. Pitäähän tuota maata kääntää ja penkkiä perustaa. En ole vielä palstaani nähnyt, voihan se olla hyvässäkin kunnossa. Vähän jännittää.

Voi tehdä hyvääkin, kun pääsee/joutuu tekemään fyysistä työtä. Muistan joidenkin vuosien takaa, miten keväällä teki hyvää, kun pääsi istuttamaan kukkia isompiin ruukkuihin, sai sormet multaan. Se tunne on uskomaton. Pitäisiköhän ostaa multaa tuohon tarkoitukseen?! Kohta, kun olen hankkinut siemenet, pääsen istuttamaan palstalle tulevia kasveja turveruukkuihin. Sekin on kivaa.

Haluan ompelemaan. Se tekee mulle hyvää. Olen valmis edes johonkin hyvään itseni suhteen. On niin vaikea suoda itselleen mitään hyvää silloin kun on masentuntu. Ja muutenkin. Olen aika ankara itselleni. Tiedän sen, mutta unohdan. Vaadin itseltäni paljon. Pitäisi olla täydellinen ja siihen en tosiaan pysty. Ja tuo paino-asiakin. En tykkää itsestäni tällaisena, en tosiaankaan.

On monta hyvää asiaa mun elämässä, mutta paljon asioita joista en tykkää. Elämä on aika hankalaa.

Tänään nukuin jopa puoli seitsemään. En ole pariin yöhön ottanut unilääkettä, ja olen nukkunut silti ihan kohtuullisesti. Yritän nyt selvitä ilman.

Eilen ahdisti oikeastaan vain yhteen otteeseen. Paniikkia ei kuitenkaan ollut. Pelkään paniikkikohtauksia. Niitä tulee edelleen pari viikossa. Ja kun eivät mene ohi ilman lääkkeitä. Ja kestävät usein tunteja.

Jos saat paniikkikohtauksia, kuinka usein niitä tulee, minkälaisia ne ovat, kauanko ne yleensä sinulla kestävät, ja miten ne menevät ohi? Otatko lääkkeitä vai teetkö jotain muuta? Ja onko sinulla estolääkitys? Minua kiinnostaisi tosi paljon, miten tämä asia on muilla...

Tekee mieli ongelmakäyttäytyä.

Jardin Prive kirjoitti 10.4.2016 8:36
Jos saat paniikkikohtauksia, kuinka usein niitä tulee, minkälaisia ne ovat, kauanko ne yleensä sinulla kestävät, ja miten ne menevät ohi? Otatko lääkkeitä vai teetkö jotain muuta? Ja onko sinulla estolääkitys? Minua kiinnostaisi tosi paljon, miten tämä asia on muilla...

Minulla on paniikkikohtauksia epäsäännöllisesti. Välillä on kausia, jolloin niitä on enemmän, välillä kausia jolloin vähemmän. Silloin kun niitä on enemmän, voi kohtauksia olla useampi viikossa. Silloin kun on vähemmän, voi mennä kuukausi parikin ilman yhtään kohtausta. Kohtauksia on myös voimakkaampina ja lievempinä. Voimakkaammat kohtaukset kestävät yleensä 10-30 minuuttia, mutta niistä kokonaan rauhoittuminen vie useamman tunnin. Lievemmät kohtaukset ovat lyhytkestoisempia. Minulla on myös sellaisia liki ohimeneviä paniikkituntemuksia, jotka saan ajatuksillani kuriin etenkin jos olen turvallisessa paikassa (esim. kotona) tai turvallisessa seurassa. Yritän aina saada kohtauksia kuriin ajatuksillani eli ns. puhumalla itselleni järkeä ("et tule hulluksi", "ennenkään et ole pyörtynyt", "kukaan ei huomaa paniikkiasi" jne.). Joskus otan lääkettä ja kannankin rauhoittavia lääkkeitä mukanani, mutta useimmiten en lääkkeitä ota. Joskus paniikin tullen poistun paikalta johonkin rauhallisempaan paikkaan. Joskus seurassa totean huonon olon tai esimerkiksi päänsäryn iskeneen. Usein pyrin keskittämään ajatukseni johonkin arkisen tylsiin asioihin (esim. kaupassa vihanneksiin, kilohintoihin, pakkausselosteisiin).

Mulla ei sellai ole paniikkia. Joten en voi vastata.

Ulkona on kaunis auringonpaiste ja mun mieli on synkempi kun musta multa. Onneksi saan nyt olla hiuknan aikaa. Tosin äiti jo huusi puhelimessa mulle ja täälläkin huusi. Tyttö otti ja lähti muualle. TUntuu va etten ikinä tee mitään oikein.

Lukossa kirjoitti 10.4.2016 11:30

Minulla on paniikkikohtauksia epäsäännöllisesti. Välillä on kausia, jolloin niitä on enemmän, välillä kausia jolloin vähemmän. Silloin kun niitä on enemmän, voi kohtauksia olla useampi viikossa. Silloin kun on vähemmän, voi mennä kuukausi parikin ilman yhtään kohtausta. Kohtauksia on myös voimakkaampina ja lievempinä. Voimakkaammat kohtaukset kestävät yleensä 10-30 minuuttia, mutta niistä kokonaan rauhoittuminen vie useamman tunnin. Lievemmät kohtaukset ovat lyhytkestoisempia. Minulla on myös sellaisia liki ohimeneviä paniikkituntemuksia, jotka saan ajatuksillani kuriin etenkin jos olen turvallisessa paikassa (esim. kotona) tai turvallisessa seurassa. Yritän aina saada kohtauksia kuriin ajatuksillani eli ns. puhumalla itselleni järkeä ("et tule hulluksi", "ennenkään et ole pyörtynyt", "kukaan ei huomaa paniikkiasi" jne.). Joskus otan lääkettä ja kannankin rauhoittavia lääkkeitä mukanani, mutta useimmiten en lääkkeitä ota. Joskus paniikin tullen poistun paikalta johonkin rauhallisempaan paikkaan. Joskus seurassa totean huonon olon tai esimerkiksi päänsäryn iskeneen. Usein pyrin keskittämään ajatukseni johonkin arkisen tylsiin asioihin (esim. kaupassa vihanneksiin, kilohintoihin, pakkausselosteisiin).

Kiitos, Lukossa, että kerroit omista kohtauksistasi. Mulla tuli tänään päivällä taas paniikkikohtaus. Otin siihen paljon lääkkeitä, kun piti tunnissa olla taas kunnossa. Meni niillä aika nopeasti ohi. Yritin tehdä jotain niin mielenkiintoista tai tylsää kuin tiskata astioita ja pyyhkiä pöytää... Mulla ei paniikit mene ohi ilman lääkkeitä. Se on harmi. Ja minäkin kannan aina mukanani lääkkeitä... Eli sama juttu.

Kiitos, Saloka, kun sinäkin vastasit, vaikkei sinulla olekaan paniikkioireita.

Voimia teille molemmillle!

Käytiin miehen kanssa aloittelemassa maatyöt viljelypalstalla. Nyt on jo kroppa kipeä. Ja vasta ihan vähän aloittelin... Täsähän tulee kuntoon...

Onko muita, jotka kertoisivat paniikkikohtauksistaan? Kaipaan tietoa ja tukea!

Kävin eilen kaupungissa hoidossa. Se alkaa olla lopussa. Jää enemmän aikaa päiviin, kun ei tarvtse varata siihen aikaa. Voi kyllä tuntua oudolta, kun ei olekaan ko. projektia päivässä. Tänään menen käymään hierojalla. Ja palstalla pitää käydä vähän hommissa. Ja kasata tuo IKEAsta ostettu lipasto. Jonnekin tuo vanha kaappi pitäisi saada pois. Siinä määrin huonossa kunnossa, ettei mikään kierrätys ota sitä vastaan. Ei kukaan sitä ostaisi.

Nyt heräsin kuuden jälkeen. Mieskin valitettavasti herää edelleen samalla. En kuitenkaan ota kovin paljon syytä siitä itselleni. Hän on vain niin herkästi heräävä. Tai kyllä minä syyllistän itseäni siitä. En kuitenkaan jää pyörimään sänkyyn. Tekee sen verran kovasti jo mieli ylös, että päivä tuntuu pitemmälttä.

Seuraan verenpainetta ja pulssia. Ovat aika alhaiset. Beetasalpaajat vaikuttaa. Pitää kysyä terveydenhoitajalta kuun vaihteessa, ovatko arvot liiankin alhaiset.

Mies lähti kotiinsa. Olo vähän tyhjä. Nyt oli ihan mukava ola. Se edellinen tapaaminen meni jo mun masentumiseni kanssa. Olin silloin niin tosi ärtynyt koko ajan. Ja nyt ei ollut ärtymyksestä tietoakaan.

Eilen oli taas paniikkikohtaus. Se tuli viljelypalstalla melkein heti mentyä. Eikä mulla ollut lääkkeitä mukana. Palattiin kotiin kiireellä. Mulla oli hätä, kun mulla piti olla hieroja parin tunnin kuluttua. En tiennyt, pystynkö sinne menemään. Maksamaan käynnin olisin kuitenkin joutunut. Mutta lääkkeiden otto helpotti...

Suunnittelen liinan ompelua. Tai oikeastaan kahden. Ensimmäinen suunnitelma ei toteudu, ei toimi, mutta toista versiota aloin heti perään suunnitella. Pitäisi saada ompeluopöytä taas näkyviin. Päällä on kasa kankaita ja kansioita, ja mitä lie... Olen iloinen, että olen taas löytänyt ompelun.

Mutta mitä on käynyt sille tunteelle masennuksen ajalta, että asiat eivät merkitse mitään? Että olemme kuin marionetteja, jotka roikkuvat naruissaan? Olen nuo unohtanut. Palannut vanhaan. Ja sitä juuri en halunnut.

Taas tuo kaikki vanha on takaisin. Mies, käsityöt, lapsi, sukulaiset ja esim tuo vieljely...

Tunnen pettäneeni itseni.

Tämä saa mut masentumaan. Ehkä se on ihan sitä, että mulla nousee mieleen masennuksen ajatukset. Masentuneet ajatukset. En halunnut olla enää marionetti. - Mua itkettää. - En halunnut tätä enää! Olen pettänyt itseni ja palannut vanhaan!😭

Mulla menee lääkityksessä Levozinia, ja se aiheuttaa nytkin (olen kerran käytänyt kesällä ko. lääkettä) valoyliherkkyyttä auringossa olessa. Päänahkaa ja kasvoja polttaa. Pitää hankkia kunnon auringonsuojavoide. Kesähatut jo etsinkin esiin. Lääkkeestä en voi luopua, joten on sopeduttava aurinkoon.

Hoidot kaupungissa on loppu. Tänään oli viimeinen kerta. Nyt jää enemmän aikaa muuhun. Kävin illasta viljelypalstalla kuokkimassa multaa... Masentaa ja ahdistaa. Mulle tulee huomenna vieraita. Pitäisi vähän järjestää paikkoja. En vain taida jaksaa. Tulee mieleen itsetuhoisia ajatuksia. En tiedä, mitä tehdä niiden suhteen. Nyt kyllä masentaa taas ihan oikeasti. Haluan vain kuolla. Miksi tekisin mitään?! Miksi siivoaisin?! Ei millään ole mitään väliä...😞