Hoitaja arveli, ettei kotiutusta tule vielä huomenna. En ole siihen tosiaan valmis. Eilen meni itkun puolelle. Nyt en taas pysty itkemään. Haluan vain satuttaa itseäni. Iltahoitaja on sitä mieltä, ettei mun ole hyvä mennä ulos. Mietin sen suhteen itsetuhoisia. Toisaalta en uskalla minnekään osastolta, toisaalta tahtoisin juuri itsetuhoisuuden takia lähteä. Oon jatkuvassa ristiriidassa. Mä kaipaan taas rauhoittavaa. Olo on hankala. Tarttisin hoitajan tukea koko ajan, mikä ei ole mahdollista. Pelottaa. Pelkään itseäni. Pelkään...

dahliakukka kirjoitti 19.1.2016 15:21

Tämä asia ei tietenkään minulle kuulu, mutta jumpparini aikoinaan takoi sen syvälle päähäni. Kysyn nyt sitä teiltäkin...eli miksi niin helposti lykätään lääkkeitä, jotka ei paranna vaan siirtää asioita. Pimentää hetkellisesti, mutta siellä se perinmäinen syy on yhä muhimassa, kun sitä ei ole selvitetgy, eikä sitä ole saatu poistettua. Ihmistä pitäisi hoitaa kokonaisuutena ei pistää vaan hiljaiseksi lääkkeillä. Onko sinulta Jardin kysytty miksi haluat kuolla tai viillellä itseäsi? Mikä sinulla laukaisi alunperin sen tunteen? Kyökkipsykka täällä taas paasaa. Ihan omalta kohdaltani tiedän, että noin se menee. Heti, kun uskallat sanoa on paha olla niin johan määrätään lääkettä. Tai kuten minulle koomassa ollessani aloitettiin toinen masennuslääke ja en tiedä millä perusteella. Ei minun olo ole mihinkään muuttunut lääkkeellä tai ei se muuta tosiasiaa, että olin koomassa. Toivottavasti tavoitat punaisen langan höpötyksestäni. Sekin asia muuten, että niin kauan, kun itse ei halua parantua niin ei sitä paranekkaan. Ainakin näin minä koen asian.
Älä Jardin luovuta, huomaatko kuinka monta meitä on täällä, joille olet tärkeä ja jotka toivovat sinulle parempaa huomista. Vilpittömästi, sydämestä.

Kiitos, Dahliakukka! Ehkä multa on jotenkin kysytty, miksi haluan kuolla. Tai olen siihen sivusta vastannut. Olen toivoton. Kaikki on merkityksetöntä. Haluan vain pois. On liian paha olla. Lääkettä on lisätty. Uusi masennuslääke Valdoxan ei ainakaan ensimmäisen tabletin jälkeen ole aiheuttanut haittavaikutuksia. Mulla menee Levozinia paljon ahdistukseen. Eli joo, lääkkeillä hoidetaan. Mulla on kovasti se olo, että mut halutaan mahdollisimman nopeasti pois sairaalasta. Nyt se uloskirjoitus kuitenkin siirtyi ensi viikkoon. Kotona pitäisi käydä. Päivälomalla ja yölomallakin. Epäilyttää onnistuminen... Nyt itsemurha ja kuolema ei ole ihan koko ajan ajatuksissa. Sen verran tämä sairaalassa olo on helpottanut. Mutta on en silti koko ajan läsnä jollain tavalla.

Tunnen itseni niin huonoksi, kehnoksi ja heikoksi. Välillä ajattelen jotain tulevaa melkein odottaen - en haluaisi sitä myöntää -, mutta nyt haluaisin vain pois, kuolla. Ja silti olen täällä sairaalassa vapaaehtoisesti. On kai kuitenkin joku osa minua, joka haluaa olla elossa. Elämisestä en tiedä... Olen masentunut. Huomenna on terapia, perjantaina yksi tapaaminen. Lomilla pitäisi käydä... Ei tunnu hyvältä. Nyt on tosi paha olla. Haluan satuttaa itseäni. Vihaan itseäni.

Kiitos teille, jotka olette lukeneet näitä mun viestejä! Ja kiitos niille, jotka ovat kirjoittaneet ajatuksiaan. Tuo on mulle nyt tosi tärkeää!

En osaa nyt vastata tuohon sairaanhoidon suureen lääkitsemistarpeeseen muuten kuin, että mut ensinnä yritetään pitää hengissä ja toiseksi saada ulos sairaalasta avohoitoon. Ei voida tai haluta pitää sairaalassa kovin pitkään.

Mulla menee Työväenopiston kursseja koko ajan ohi. Mietin sairaalassa oloa siltä kannalta. Mutta nyt mun on tärkeömpi olla täällä. Ompelemaan jo vähän haluaisin.

Ajatukset pomppii... Niin, sairaalasta vielä... Eihän sairaala nykymuodossaan paranna. Ehkä se parhaimmillaan mahdollistaa avohoidon... Mutta kun mä en haluaisi enää mitään... Toissa iltana itkin. Nyt haluaisin itke, mutten pysty. Ei tule itkua. On vain paha olla.

Voi Jardin, kuinka olit mielessäni, kun ostin kukkakaupasta pari nippua tulppaaneja. Toivoin niin kovasti, että olisin voinut laittaa pöydällesi hehkuvan keltaisia tulppaaneja ison kimpun. Niiden kauppaan ilmestyminen on aina merkki, että olemme menossa kohti kevättä. taivaallakin näkyi muutaman hetken aurinko, huolimatta hyytävästä pakkasesta. Jospa aurinko etsi sinua ja olisi halunnut lämmittää mieltäsi ja sydäntäsi. Antaa toivoa, että sinä löydät vielä voiman nousta ja halun elää. Vaikka se tuntuisi kuinka pieneltä asialta. Vaikka, että koittaisit jaksaa nähdäksesi perhosen kesällä luonnossa. Ne ovat niin kauniita. Tuntuuko ihan vaan höpinältä? Tälläisillä ihan pienillä asioilla minä koitan eteenpäin. Ensi viikolla tulee kattisuku vanhenman kattini synttäreille. Komiasti pirssillä, kasvattaja hakee sitten kotiin töitten jälkeen. Helmikuussa sitten nuoremman kattini synttärit ja taas on karvaiset kamut täällä. Joku pitää ihan hullun hommina, mutta se auttaa minua jaksamaan. Voimia sinne jonnekin. Olet ajatuksissa.🌻🙂🌻

Hei, Dahliakukka. Perhonen olisi kiva nähdä...

Eilen kävin kotona, ei mennyt hyvin. En tiedä, pitääkö mun käydä kotona viikonloppuna. Meni viiltelyksi, ja lääkkeetkin otin jo esille. En taida voida vielä kovin hyvin.

Valdoxan - se uusi masennuslääke - aiheuttaa ahdistusta. Mulla on ahdistusta muutenkin, mutta nyt on alkanut olla taas paniikkioireen alkuja. Hoitaja kysyy lääkäriltä, onko mahdollista nostaa vielä ahdistuslääkkeen tarvittavaa annostusta.

Tänään mulla on yksi haastattelu. Käyn sairaalan ulkopuolella siinä. Onneksi ei tarvitse mennä kotiin. Mua ahdistaa ja pelottaa. Tekee mieli raapia ranteita...

Voi kun olisi kesä. Ja perhonen...

Olethan sanonut hoitotaholle, ettei lääke paranna oloa? Oletko huomannut, kuinka päivä on pidentynyt? Vannotaan kattien kanssa, että kuultiin titityy tänään. Ja hei, kohta saa Runebergin torttuja ja entäs laskiaispullat oikealla kermalla ja mantelimassalla...ooh minä kuolaan jo paitaani märäksi...sitten tuleenin kohta Mignon suklaamunat kauppaan ja me voidaan kattien kanssa ottaa turboluuta ja suhahtaa virpomaan sinulle pääsiäistä. Voitaisiin me laulaakkin, ihan näkemisen ilosta. Ollaan viritetty isontalon antti ja rannanjärvi ihan uusiin ulottovuuksiin..höpöjä sinulle kirjoitan, josko saisin pienen hymyn karkaamaan sinulta...et ole niin komeita katteja, kuin minun koskaan nähneetkään ja minunkaan ei tarvitse muuttua noita-akaksi, kun olen sellainen jo synthjään, hehheh...😎

Kiitos piristyksestä, Dahliakukka! Sait mut hymyilemään...

Käyn huomenna kotona. Ajatus on kai, että käyn niin lyhyesti, etten ehtisi itselleni mitään tekemään. Viiltelen kyllä melko varmasti kuitenkin. Mutta jos en lääkkeisiin asti ehtisi...

Valdoxan aiheuttaa edelleen ahdistusta. Rauhoittavan lääkkeen annosta on nostettu. Toivottavasti ne nyt kohtaa. Kuolemantoiveet ja im-ajatukset ei ole koko ajan mielessä, mutta jos mietin olemistani, niin haluan kuolla. Ja riski mun arvion mukaan im-käyttäytymiseen on kohtalaisen suuri. Tiistaina mä tapaan lääkärin. Miettivät eilen, onko osastosta enää tiistain jälkeen mulle apua. En itse oikein tiedä, mitä haluan. Muuta kuin luovuttaa...

Olipas Jardin ihanaa kuulla, että höpinät toivat hymyn huulille. Se pelastaa minun päiväni. Kun en itsessäni näe mitään hyvää, niin ainakin saatiin sinut kattien kanssa hymyilemään. Sittenhän minä kerrankin tein jotakin oikein. Meillä olisi ensi viikolla kattisynttärit ja on koko hullu kattisuku koossa. Pirssillä tulevat aamulla ja illalla kasvattaja hakee töitten jälkeen. Se on päivä, milloin mikään ei periaatteesss ole kiellettyä. Mamma on hinannut porsliinit autotalliin ja ketjuilla lukinnut takkaluukun, kun kattisedällä, joka on punanaamio birma on tapa ottaa tuhkakylpyjä ja sitten katsoa viattomana sinisilmillään, että mitä pahaa hän nyt muka tekii..harrastaa tätä erityisesti juuri ennen näyttelyyn lähtöä, kun on pestynä ja puunattuna. On se mamma, kun ei tajua, että liian siistinä mieheltä katoaa uskottavuus...kasvattaja valittelee, ettei saa painoa kateilleen. Nooh, taitaa puntari taas ympäri pyörähtää maalaisvierailun jälkeen. Hehheh. Tarjoan kakkuna vispattua kermavaahtoa hyvin liotetuilla katkaravuilla. Tulee meille koiravieraitakin, jotka komiasti karvaisen tassun alla. Tälläiset pitää minua tässä elämän syrjässä kiinni. Ihmisystäviä ei tunnu olevan, mutta katit on paljon suurempaa.😋🙂👍☺️❤️

Kivoja kattisynttäreitä teille, Dahliakukka!

Mä menen tänään käymään kotona. Pelottaa. Eilen kävin ulkona, ja melkein pelkäsin, että parkkeeratut autot hyppäävät ilmaan ja tippuvat päälleni. Itse en parkkeeratun auton alle voinut rynnätä... Olo oli uhkaava.

Kotiin jo vähän kaipaan. Mutta se selviytyminen. Olen edelleen niin itsetuhoinen... Eilinen keskustelu meni lopulta melkein epätoivoiseksi itkuksi = kaksi kyyneltä kumpaankin silmään. Itkemään kun en pysty... Nytkin, kun mietin kotona käymistä, tiedän, että tulen viiltelemään ja lääkkeiden ottaminen on ihan mahdollista. Tuntuu jotenkin turhalta tulla sairaalaan takaisin. Kotiutus on kuitenkin todennäköisesti tiistaina. Mitä tässä turhaa yrittämään...?

Olen vielä väsynyt yön jäljiltä.

Kiitos Jardin. Seuraa kymppiuutisten kevennyksiä, sinne meillä on kattisuvun kanssa tarkoitus päätyä. Tiedäthän, että koitan höpinöilläni saada sinua hetkeksi edes hymyilemään, kun en muuten osaa auttaa. Halaus.

Olin liikenteessä päivällä. Lievä paniikkikohtaus liki koko ajan, nyt onneksi ohi. Turvassa osastolla. Oletan, että uloskirjoitus on huomenna. Yritän suhtautua asiaan. Jotenkin. Kävin eilen kotona ja viiltelin useampaan otteeseen. Sain tehtyä joitain hommia, joita oli suunniteltu yhdessä hoitajien kanssa. En ole enää ihan niin itsetuhoinen kuin tulessani tänne puolitoista viikkoa sitten. Mutta kuolla edelleen haluaisin. Pelottaa kotiutus. Vaikka kotiin vähän jo kaipaan, siellä ei ole turvallista olla. Mulla on niin paljon mahdollisuuksia itsemurhaan. Toistan itseäni: mua pelottaa...

EN o jaksanut olla kovin aktiivinen täällä. Oon aika huonossa hapessa ollu. Voimia sulle. Älä please viiltele itteäsi. Niistä jää kamalat jäljet ja sitten joutuu selittää mitä ne on. Mulla on niitä jälkiä vieläkin, enkä tiä miten saan ne vaalenemaan.

Hei
Hienoa että pääset kotiin, uskon että niin on parempi. Itse menin kerran osastolle itsemurhaimpulssien takia mutta mulle sanottiin etteivät he voi vahtia mua vaan mun on luvattava etten tee itsemurhaa. Eli yhtä turvassa sitä on kotonaankin, aivan samalla tavalla omassa varassaan. Sinulla kun on tuo tytärkin, toivottavasti hän tulee pian luoksesi. Mulla on huono omatunto ja paljon itsemurha-ajatuksia kun en ole vähään aikaan kyennyt tekemään vapaaehtoistyötä. Miehenikin on haluton päästämään minua sinne kun mulla on niin paljon motorista levottomuutta ja vapinaa. On mulla silti sellainen mieli että sinne olis jotenkin jaksettava mennä, sais olla hyödyksi jollekin. Nukkumaan en juuri pysty enkä saa ruokaa alas mutta ei se mitään uutta ole, pitkään näin on jatkunut. No kyllä minä tyttären takia syön yhden aterian päivässä ettei hän panisi merkille ruokahaluttomuuttani mutta viime aikoina hän on alkanut huomauttelemaan että otan aivan liian vähän ruokaa lautaselle ja epäilen että hän on saattanut huomata myös sen kuinka vaikeaa sitä on saada alas. Tässä olen päättänyt parantaa ja alkaa ottamaan enemmän ruokaa ja syömään reippaammin että saisin salattua häneltä kuinka vaikeaa se on. Mulla on paljon syyllisyydentunteita tuosta eläkkeestä ja siihen liittyviä pakkoajatuksia jotka toistuvat puolen minuutin välein, minun on toistettava niitä vähintään kuustoista kertaa. Olen katsellut työpaikkoja ja hakenutkin yhtä mutta sosiaalityöntekijä sanoi että älä hae töitä kysymättä lääkäriltä ensin ja sitten hän sanoi vielä kun olimme miehen kanssa lähdössä sieltäettä jos et hakisi niitä töitä vaan kävisit siellä kirkon ryhmässä ja mielenterveysyhdistyksessä, kyllä hän pitää teistä huolen.Musta kun näkyy jotenkin päällekin päin että vaikeaa on.

Uloskirjoitus.

Ei tunnu hyvältä. Pelottaa. Olisin mieluummin jäänyt sairaalaan. En tiedä, mitä tapahtuu tänä iltana...

jp, tule tänne kirjoittaa paha olosi pois, yritän täällä olla tänään enemmän. älä anna paha olo peikolle valtaa. sä olet vahvempi sitä.

Oon kotona. Eikä tää alkanut hyvin.

En mä tiedä, mitä tästä voi kirjoittaa. Fiksua on se, että pesen pyykkiä. Vähemmän fiksua, että herkuttelen. Ja vähiten fiksua...

Soitan luultavasti myöhemmin vielä Kriisipuhelimaan. Saako tähän jotain tolkkua.