Kiitos, Arka, kun kävit kommentoimassa...

En kestä ihmisiä. Varsinkaan sellaisia, joille pitäisi vielä puhua ja esittää, ettei mitään hätää ole. Sellainen tilanne oli tänään. Olin uupunut, kun lopulta pääsin kotiin. Esittäminen on rankkaa.

Miksikö haluan esittää? En halua huolestuttaa, ja varsinkaan sitä, että tielleni tulisi esteitä. En halua vastata läheisten kysymyksiin. Sama pätee oikeastaan hoitohenkilökuntaan, ei niinkään siitä, että mulla olisi jokin syvempi henkilökohtainen suhde heihin, vaan en halua esteitä sille, miten toimin. Nyt on valehdeltava, vaikka en siitä todellakaan tykkää. Se ei ole minua, mutta se on tällä hetkellä helpompi ratkaisu kuin kertoa totuus.

Hoitohenkilökunnalle en ainakaan avoimesti käy kertomaan ongelmistani. Arvatkoot, jos ovat fiksuja. Kyllähän mun olemus antaa viitteitä ongelmien olemassaolosta, sitä en luultavasti pysty/jaksa/ehkä haluakaan kokonaan peittää. Mutta oma-aloitteinen ongelmista kertominen ei nyt kuulu mun suunnitelmiin. Voi olla, että, jos joku esittää liian kohti tulevan kysymyksen, siihen tulee vastaukseksi hiljaisuus. Silloin toisaalta kyllä vastaan, mutta vastaus kuitenkin loppujen lopuksi jää kysyjän ratkaistavaksi. Koen, etten nyt pysty käymään kerjäämään apua. Apua, jota en edes halua. (((Tai ehkä ihan vähän.... jossain aivomutkassa...)))) Apua, jonka en usko riittävän, vaikka sitä saisin. Ja enhän minä tarvitse apua... Olen epävakaa, ja se siitä. Epävakaat masentuvat ja toimivat holtittomasti. Niin olen ymmärtänyt.

Tää voi tuntua peliltä, mitä pelaan muiden kanssa. Mitä paljastan, miten ja kenelle?

Mutta ehkä ja varmasti syvimmiltään yritän toteutttaa niitä päätöksiä, mitkä mulla on mielessä. Mikä mulle on nyt tärkeää. Se vaatii pelaamista, että saan aikaa sen, mikä on tavoitteeni. En pysty eritäytymään niin täysin kuin, mitä toivoisin.

Tää masennuksen taso ja intensitetti vaihtelee. Mutta en haluaisi lainkaan istua tässä edes päivittämässä kirjoituksiani. Tunnen epämiellyttäväksi olla ihmisiin yhteydessä, myös teihin, vaikka olette tärkeitä minulle. Nyt mua olisi täydellinen eristäytyminen. Ja ainakaan vielä se ei onnistu. Koen jonkinlaista vastustusta ihmisiä kohtaa. Haluaisin olla yksin.

Nukuin yöllä kunnolla vain noin kaksi tuntia. Saman verran saatoin olla pienessä kevyessä horteessa. Heräsin siin puoli kolme ja nousin ylos varmaan tunnin sitällä. Istuin ja mietin.

Yhtä kirjaa saatan selailla: olin lainannut syömishäiriöistä kärsivien kokemuksista kootun kirjan. Ja tunnistan sieltä jotain itsestäni. Kai mulla tällä hetkellä syömishäiriö ja masennus liittyy toisiinsa. Kumpikin käyttää toista voimanaan kasvaakseen ja toteuttaakseen tässä ehkä yhteistäkin agendaansa.

Mä oon oireillut tämän laihdutus jakson aikana syömisellä ja kaikella siihen liittyvällä. Syömishäiriö heräsi taas unestaan. Tällä kertaa kai laihduttamisen ja masennuksen innoittamana. Keskeistä mulle on säännöt ja asioiden listaaminen tarkkkaan. Säännöstelen ruokaa, jos edes välillä syön. Oon jo aiemmin ollut syömisen kanssa vähän ongelmissa. Nyt - tai sitten jälleen - huomaaan tuon olevan osa mua. En ole anorektikko, mutta sinne päin tavoiltani, painoa on vain liikaa... Bulimikko on oikein ole, vaikka oksentelen joskus. Tietty oikeinsyömisen ja syömiseen liittyvien sääntöjen olemassaolon tunnistan myös. Monimuotoinen syömishäiriö mulla. Ehkä siihen olisin joskus tarvinnut apua, mutta ei nyt.

Haluan kuihtua olemattomiin, pois. Massaa on vielä kehossa, mutta jos oikein kiusaa, niin kai jotain käy. Odotan myös psyyken romahdusta. Niitä minä nyt tarvitsen... Ja se ei ahdista lainkaan. Olen ennemmin jotenkin helpottunut... Sairasta, mutta haluan mennä huonoon kuntoon.

Olen lopettanut syömisen. Ainakin tällä hetkellä. Pariin vuorokauteen en ole energiaa sisääni laittanut. Vettä ja teetä juon.

Mulla on huomenna aika terapiaan hoitajalle. En tiedä, mitä kerron vai kerronko mitään. Kyllä varmaan mun olemuksesta ja kasvoista näkee, jos tunnin seuraa, etten ole ihan kunnossa.

Tän hetken masennuksesta en tiedä. En ainakaan tunne itseäni masentuneeksi. Jotenkin ihan ok olo.

Valehtelu on alkanut. Ei kivaa, mutta pakko.

Kävin hoitajalla. En esittänyt mitään. Olin niin väsynyt kuin masentunut kuin tunsinkin. Ja kerroin kaiken, syömättömyydestä ja masennuksesta ja itsetuhoisuudesta. Esitti lääkkeen nostoa. Sähköä, magneettihoitoa. En suostu. Selitti taas kaksisuuntaisen systeemit, en jaksanut enkä halunnut kuunnella. Kertoi itsemurhan tehneestä potilaasta, hänkin. Ei voi mitään, jos sen päättää. Tunsin hänet kylmäksi. En oikein enää luota häneen. Mainitsi lopuksi, miten nykyään hakeudutaan sairaalaan. Sinnehän en myöskään halua. Mitä sitten haluan? En tiedä. Kuolla ehkä?

Palelen koko aika. Tyttö tulee viikonlopuksi. Esittämistä koko aika. Hänet on syötettävä. Ja minun esitettävä syöväni.

Syömättömyys ei tee vaikeaa. Vatsa ei kaipaa energiaa, muu kroppa ehkä. Edessä on nytkin vettä ja teetä.

En hahmota kunnolla kuin tämän huoneen, muuta ei ole kunnolla olemassa. Ehkä olisin kaivannut hoitajalta jotain enemmän, mutta enhän ole valmis vastaanottamaan mitään. Ratkaisut on nyt mun, ja niihin en pysty.

Oon vähän hajamielinen. Johtunee sekä paastosta että masennuksesta. Nukuin yöllä jonkun 10 ja puoli tuntia. Edellinen yö oli hieman huono. Viime yöksi suostuin sitten ottamaan taas annoksen Levozinia. Oon palellut pari päivääja liittänyt sen paastoon. Illalla mittasin kuitenkin lmmön ja se oli hitusen kuumeen puolella. Otin Buranan, ja nyt on siltä osin ihan ok olo. Väsyn fyysisesti nopeasti.

Masennuksen suhteen ei taida olla muutoksia. Tein eilen masennuskyselyn netissä ja sain tulokseksi vakavan masennuksen. Sen tarkemmin tuo kysely ei kerro, mutta pisteet oli reilusti rajan yli.

Syömään en pysty enkä halua. Tiedän, että painon tippuminen on pitkälti nestettä, olen energiankulutuksen suhteen säästöliekillä ja että paino palaa... jos tästä selviän...

En tiedä, miten tilanne tästä jatkuu. Mutta sen tiedän, että jos jossain vaiheessa suostun masennuslääkkeen nostoon, en suosu Ixelin nostoon. Nyt tiedän, miltä tuntuu olla ilman ahdistusta. Enkä halua sitä takaisin.

Itsetuhoisia ajatuksia on jollain tavalla jatkuvasti. Enemmän ne on siellä taustalla vaikuttamassa koko ajan, kuten tämä syömättömyys. Toisinaan mietin muita itsemurha-tapoja. Ja välillä tulee impulsseja nopeampaan toimintaan.

Avunpyytäminen on aika vaikeaa. Ja varsinkin, kun en ole valmis ottamaan apua vastaan. En ole valmis lääkityksen nostoon tai muihin toimiin, en ala syömään. Varmaan tosi turhauttavaa hoitohenkilökunnalle, nostaa ehkä vihaakin, mutta siihen nähden tuo terapeuttini eilen hallitsi tilanteen. Mun näkökulmasta oli kai tärkeintä, että sain edes jollekulle - teidän lisäksenne - kertoa ja näyttää tilanteeni. Oli aikaa se tunti. Muille peittelen tilanteen vakavuutta ja valehtelen suoraan. Vapaaehtoisesti en ole sairaalaan menossa, ainakaan nyt. Kuten terapeutti sanoi, aloitettaisiin siellä lääkitys ja kohtuu pian takaisin avohoitoon. Kun lääkkeitä en halua ja olisin pihalla nopeasti, niin mitä hyötyä koko käynnistä olisi? Pakkohoitoon ei kai ole kriteerejä eikä halua. Eli aika jumissa tilanne hoitomahdollisuuksien suhteen. Seuraava hoitokontrolli terapiaan ensiviikon torstaina ja seuraavana päivänä aika terveydenhoitajalle painonseurantaan.

Haluan olla laiha ja kuollut.

Soitin yhden pakollisen puhelun vanhemmalle sukulaiselle. Pystyin uskoakseni esittämään normaalia minääni niin, ettei oikeaa tilannetta huomannut. Luulen ainakin niin... Puhelun jälkeen olin loppu. Onneksi nyt saan olla hetken yksin ennen kuin tyttö tulee. Viikonlopusta tulee vaikea ja rankka. Olen tehnyt suunnitelmia, miten selviän olemisesta ja syömisen esittämisestä. Valehtelu jatkuu, eikä se tunnu hyvältä. Varsinkaan läheisille.

Hei
Sairaalaa kannattaa välttää, olet siinä oikeassa.Itsemurhariski on korkeimmillaan sairaalasta lähdettyä, sairaalahoito on niin vaurioittavaa. Rauhoittavat lääkkeet auttavat kestämään, on vaan niin vaikeaa kun niitä määrätään niin vähän. Ymmärsin että olet saanut olla välilläilman ahdistusta, se on tosi hienoa.

Aloin syödä illalla. Edelleen haluaisin olla syömättä. Haluaisin kuihduttaa itseni kuolleeksi. Haluaisin luovuttaa ihan kaiken.

Masennus on lievempi kuin eilen, mutta masentunut olen edelleen. Kuolamantoiveita on.

Arka, kiitos kun kirjoitit. Minä luulen, että sairaalasta lähdön jälkeiset itsemurhat johtuisivat yksin, tyhjänpäälle jäämisestä, eivät niinkään sairaalan vaurioittavuudesta, vaikka siitäkin voi joillain olla kyse. Varmaan muitekin syitä on...

Hei
Olen joka tapauksessa iloinen ettet ole sairaalassa. Onko sulla mitään käsityöprojektia menossa. Milloin tyttösi tulee.

Väsyn voimakkaasti ihmisten seurassa olemisesta. Kaupassa ja apteekissa käynnin jälkeen, kun odottelin bussia pysäkillä, alkoi ahdistaa, mitä ei ole tapahtunut aikoihin. Uupumuksesta ja stressistä kai.

Aamupala sujui aika ongelmitta. Lounas olikin sitten toinen juttu. Olin miettinyt valmiiksi, että syön puuron ja otan sen jälkeen reilun annoksen vihersalattia. Kun tuli aika alkaa laittaa puuroa, en pystynyt. Ei ollut nälkä, en halunnut mitään sisääni... ja siinä sitä sitten oltiin. Asian vatvomista. Lopulta onnistuin puhumaan itseni ottamaan puolikkaan annoksen puuroa. Laskin tarkkaan pisteet, merkkasin ylös ja söin. Otin "jälkiruoaksi" jäävuorisalaattia, missä ei ole paljon muuta kuin kuitua ja vettä. Kaupassa olin ostanut tytön karkkipussin sekaan itselleni muutaman karkin. Söin ne sitten hetken miettimisen jälkeen. - Eli tämä syöminen/syömättömyys elää eikä ole mitenkään ratkaistu asia. Tällä hetkellä haluaisin lopettaa kaiken syömisen. Ja mennä oksentamaan sen, mitä söin.

Syöminen on ruoan ja kellon tarkkailua, määrien punnitsemista, pisteiden laskemista, kieltäytymistä... jotain, mitä en halua tehdä.

Syömisestä kieltäytyminen. Keino haliita elämäänsä. Keino kuolla.

Mietin masennustani. Kävin tekemässä masennustestin, piste vähemmän kuin eilen tai toissapäivänä. Eli eipä se tuolla mittarilla ole muuttunut. Testi määrittää masennuksen vakavaksi. Vaikea kai se on nyt taas tasoltaan. Vakavan masennuksen vaikea masennusjakso.

Teen asioita, joitain, mitä on pakko, mutta tunnen kaiken likimain turhaksi ja merkityksettömäksi. Tunnen, ettei minulla ole arvoa. En juuri nauti asioista. Haluan kuolla. Olen väsynyt. Nukun paljon.

Aamusta näin unta (pakkohoidosta). Puheet oli tekstitetty. Kun joku puhui, tekstitys oli ruotsiksi. Ja kun kerran joku puhui vieressäni ruotsia, mistä en ymmärtänyt, luin hänen puheensa tekstitettynä suomeksi. Mietin tuota herättyäni ja yksi ajatus, mikä mieleeni tuli, että koen nyt elämäni esityksenä tai filminä. Nyt ajattelen, että ehkä se joka nyt toimii ja on ja ajattelee, ei ole kokonainen minä, vaan osa minusta. Jokin osa minusta on kuollutta, seuraa sivusta, mitä minulle itselleni tapahtuu. Olen kuin kivi, kylmä ja kuollut.

Ja nyt haluaisin olla kivi kokonaan.

Nyt tiedän, miltä tuntuu herätä masennuksessa. Kauhealta. Yleensä illat on ollut mulle aina masentuneena vaikeampia, mutta tänä aamuna oli toisin.

Huomenna mulla on ohjelmaa. Vähän kiinnostaa, mutta en kuitenkaan haluaisi mennä. Kun tyttö lähti - oli mukava nähdä häntä -, haluaisin olla kotona neljän seinän sisällä yksin. En halua nähdä ketään, olla puhelimitse yhteydessä kehenkään, mitään...

Aamupalan suhteen oli vaikeuksia, mutta muut ateriat olen saanut syötyä ilman isompia ongelmia. En vain edelleenkään haluaisi syödä.

Kai mua ahdistaa, mutta tää ei ole sellaista ahdistusta, minkä selkeästi tunnistaisin ahdistukseksi ja mikä tuntuisi rinnassa. Tämä on jonkinlainen painostava olo. Tuntuu kuin olisi syvällä merenpohjassa, ja paine puristaisi joka puolelta. Yhtä pimeää ja painavaa.

Nukuin levottomasti, näin painajaisen ja heräilin joitain kertoja. Aamulla olin väsynyt. Sian silmät.

Mietin unien sanomaa. Olen eksyksissä. Tuttu paikka, mutta en löydä perille. Päämäärää ei ole. Kuljen toisten asettamassa roolissa. Tunnen itseni vieraaksi. Pelkään seksuuaalisuutta tai ahdistelua.

Nyt kaipaisin olooni helpotusta. Vaihtoehtoina ovat itsetuhoisuuden eri muodot. Kaipaan vapautusta. Itsestäni.

Väsyttää.

Olen väsynyt. Tunnen itseni rumaksi läskiksi punkeroksi, mitä olenkin. En ole ulkona käynyt. Tiskattua sain, kun tiskit oli paisuneet keoksi. Sitä olen miettinyt jo useamman päivän.

Mietin, mikä kuvaisi mun suhdetta itseeni. Liian lieviä ovat ilmaisut: "En pidä itsestäni", "inhoan itseäni" ja "olen pettynyt itseeni". "Olen äärettömän luuseri" ja "vihaan itseäni" ovat jo parempia ilmaisuja. En ole yhtään mitään ja haluan hylätä itseni.

Tänään oli taas yksi ryhmä. Kävin sen jälkeen vielä kaupoilla. Nyt on tosi uupunut olo. Haluaisin vain painaa pään veden alle. Hoidin kuitenkin sen, mitä piti.

En oikein tiennyt, missä masennuksen suhteen mennään. Se on vähän vaikeaa, kun ei tunne, mikä mieliala on. En siis edelleenkään oikeastaan tunne itseäni alakuloiseksi. Tai surulliseksi. Tein siis jälleen masennustestin, ja sen tulokset ovat ennallaan. Eli masennus jatkuu vaikeana. Huomenna mulla on terapia. En tiedä, haluaisinko sinne mennä. Haluaisin olla joku erityinen; en vain yksi niistä kaikista masentuneista.

Aamulla tuntui, että voin jo sen verran huonosti enkä oikein enää itse jaksa, että voisin ehkä vähitellen alkaa ottaa apua vastaan. Vaan minkälainen apu mulle kelpaa?! - En oikeasti tiedä!

Yöllä näin unta, että ramppasin hoitajien luona juttelemassa. Sitä kai tää on nyt ihan oikeasti. Kaipaisin päästä puhumaan pätevän psykiatrin kanssa. Tai psykologin. Lääkenostoon tai lääkkeen aloitukseen en nyt ole (vielä?) valmis. Ei tässä kai sitten mitään voida tehdä. Sairaalaan mua tuskin otetaan, voin liian hyvin. Ja tuntuu, ettei avohoito tarjoa nyt juuri mitään. Kertaviikkoiset keskustelut on mulle tällä hetkellä liian vähän. Mutta en uskalla edes pyytää enempää. En todellakaan kestäisi torjuntaa. Tai toisaalta... tulisiko loppu silloin nopeammin...

Tuntuu, etten jaksa...

Heräsin reilusti ennen kuutta, kello olisi ollut soimassa seitsemältä. Ja nyt alkoi väsyttää. Mulla on tänään terapia psyk.hoitajan luona. En odota siltä tapaamiselta paljoakaan. En tiedä, toivonko minkään tästä muuttuvan, ainakaan parempaan suuntaan. Taas huomaan sen, että haluaisin voida huonommin.

Ketipinor torppasi mulla luovuuden. Kirjoitin runoja sairastuttuani, siihen asti, kun Ketipinor aloitettiin. Sitten ei enää sujunut. Nyt Ketipinor on lopetettu. Löytyisikö luovuus vai onko se kuollut kokonaan? Tosin tuokin tuntuu merkityksettömältä.

Haluaisin satuttaa itseäni. Kai mua ahdistaa.

En halua terapiaan. Kun en ole valmis ottamaan apua vastaan, tunnen itseni huonoksi, syylliseksi ja häpeälliseksi. Olen kova, kova kuin kivi, ja yksin on pärjättävä. Miksi mä olen tällainen?! Juontaako tuonkin juuret lapsuuteen, jossa ei juuri ollut tilaa olla tarvitseva...? Ehkä pelkään, että menen täysin katatoniseen tilaan, jos luopuisin yksin selviämisestä. Olenko nyt pyytänyt keneltäkään apua? En, en ainakaan suoraan. Epäsuoran avunpyynnön esitin terapeutille viikko sitten. Näytin oloni ja kerroin ajatuksistani. Tarvitsen sitä, että mua autetaan. Olenko kuin pieni lapsi, joka on sairaana. Itseäni ei osaa juuri auttaa...

Haluaisin nukkumaan, mutta aikaa ei enää ole...