Tuntuu, että mä hajoan. Mä kipuilen edelleen tytön eilistä poislähtöä. En itke, mutta melkein.

Mietin sitä, onko tämä Mirtazapiinin vieroitusoiretta, meneekö tämä reagointi ja itkuisuus ohi vai onko tämä minua itseäni, masennusta, joka on peittynyt lääkkeen alle. Jos tämä on jälkimmäistä, olen yllättävän masentunut. Tosin on kai luultavaa, että tämä on vieroitusoire... Vähitellenhän tuo selviää.

...

Olin jättänyt hoitajalle soittopyynnön, soitti äsken. Kehotti etsimään vastatunnetta surulle. Ja piti todennäköisenä, että tämä mun voimakas reagointi on vieroitusoire. Mennee siis ajan kanssa ohi. Tekee mieli satuttaa itseäni.

Hei!
Ymmärrän kipusi kun tyttö ei asu luonasi. Minäkin olin pojilleni etävanhempi. Tuskaa oli. Onneksi on tuo tytär. Vaikeaa on ollut täälläkin. Oxaminin ja oluen avulla taisteltu eteenpäin. Harmittaa kun naislääkärini vaihtuimieheksi. Haluaisin että rauhoittavan annostusta nostettaisiin. Ei jaksais elää. Oletko laittanut parvekkeelle syyskukkia?

Hei, Arka!☺️❤️☺️

Oon huomattavan alavireinen. Vaikka ystävä kävi pikaisesti, ei olo helpottanut. Toivoin oikeastaan vain saavani olla kotona yksin, että lähtisi...

Kattelin tossa yhtä valokuvaa. Poika käveli siinä reppu selässä ensimmäisenä koulupäivänään kotoaan kouluun. Nyt on aika sama tilanne. Kävelee omaan elämäänsä. Ja nyt sitten tuli itku.

Lääkäri sanoi, että Mirtazapiinin lopetuksesta voisi tulla ahdistusta. Ei ole tullut. Voi kun tietäisin varmasti, että tämä itkuisuus on vieroitusoire! Itkun syy on ihan todellinen, mutta tämä reaktio on liikaa!

En ole vielä hankkinut parvekkeelle talvikukkia. Ostan varmaan pari kanervaa. Havutkin voisi olla kivoja. Sellainen havupallo roikkumaan katosta.

En tiedä, mitä tekisin. Miten saisin vaihdettua ajatuksia. Rauhoituttua. Taidan pelätä tytön hylkäävän mut.

Siskoni poika meni kouluun pari vuotta ennen mun tyttöä. Siitä kyllä otettiin kuva, mutta mun tytön kouluun lähtö jäi multa näkemättä. Olin silloin sairaana. Mutta jotenkin koskettavaa katsoa siskon pojan kouluunlähtöä. Jotenkin niin verrannollinen tilanne kuin nyt...

Itkettää.

Hei Jardin Prive ☺️❤️☺️

Ymmärrän surullisuutesi, se on ymmärrettävää. Mä en usko, että lapsi koskaan unohtaa tai hylkää äitiään, sinä olet varmasti tytöllesi todella tärkeä, vaikka ette näe joka päivä, sinä varmasti olet tytön sydämessä ja pysyt siellä ikuisesti, äidin ja lapsen suhde on vahvinta maailmassa. Sinulla on varmasti ikävä tyttöäsi, uskon sen. Oletko koskaan ajatellut asiaa että jos tyttö asuisi luonasi, jaksaisitko pyörittää arkea 24/7? mä olen miettinyt pojan kohdalla tuota asiaa, ja mä tiedän, mä en jaksaisi. Ja kun mä tiedostan sen asian, mä olen onnellinen että jaksan edes sen ajan kun poika luonamme on. Mä haluaisin jaksaa, kyse ei ole siitä, kyse on tosiasioista, asioista joille en voi mitään. Musta ei vaan olisi huolehtimaan sairaasta lapsesta, vaikka se voi kuulostaa toisista todella itsekkäälle, mä en voi asialle mitään. Mä tiedän että pojan itsensä kannalta on parhainta että saa asua siellä missä hänestä jaksetaan pitää huolta, joka ikinen päivä, tuli eteen mitä vaan. Mä kaadun muutenkin niin pienistä asioista elämässä, en kykenisi tarjoamaan pojalle riittävän turvallista ja tasapainoista elämää, minkä poika tarvitsee. Eriasia olisi, jos poika olisi terve. Monesti kyse on että järki ja tunteet välillä sekoittuu.. sitä haluaisi jaksaa huolehtia omasta lapsestaan, taistelee vastaan sitä tosiasiaa että en mä pärjäisi edes.
Tunnistatko sinä mitään samaa? Mulle oli ihan kamalan vaikea alkaa näkemään tosiasia, se että mä en pärjäisi pojan kanssa 24/7. Vihasin ihmisiä kun he yrittivät mulle sitä sanoa, kysyä pärjäisinkö, tottakai sitä haluaa pärjätä, eriasia on pärjääkö. Nyt olen hyväksynyt asian. Näin on parhain, pojan itsensä kannalta ja pojan tulevaisuuden kannalta. Mä en häviä (toivottavasti) koskaan pojan sydämestä vaikka hän ei meidän luona asukkaan. Näin ainakin hyvinä hetkinä yritän itselleni sanoa.

Meniköhän tämä kirjotus nyt vähän ohi aiheen... kirjotin vaan mitä tuli mieleen. haluaisin niin kovin auttaa suakin kestämään eron tytöstäsi. Antaa toivoa että sä kuulut sun tytön sydämeen ikuisesti, vaikka hän ei vierelläsi olisikaan. Luota siihen ☺️❤️☺️

vieläkö sinua on itkettänyt tänään? toivon sinulle voimia, olet ajatuksissani ☺️❤️☺️

Kävin ystävän kanssa ruokajonossa. Tosi vähän heillä oli jaettavaa tällä kertaa. Se on niin päivästä kiinni. Oon taas pettynyt. Olin toivonut vähän enemmän, että olisi paremmin selvinnyt perjantain ruoanjakoon. Mutta onneksi edes vähän jotain... Ja sen verran lompakossa rahaa, että saan kahvimaidon ostettua.

Mulla on surullinen olo. Ehkä tämä on vähän väsymystä.

Kirjoitin eilen, että pelkään tytön hylkäävän mut. Hylätyksi tuleminen on mun suurin pelkoni, ihan kaikessa. Ja jos mulle rakkain hylkäisi mut... Mutta eihän se ole hylkäämistä, että itsenäistyy... Kyllä tää on mulle vaikeaa! Taas melkein itkettää. Tekee mieli satuttaa itseäni. Se halu on nyt tosi voimakas! Ja haluaisin ottaa lääkkeitä rauhoittaakseni oloani. Nyt tuntuu, etten selviä tämän kanssa! Mua itkettää ja ahdistaa. Mä tarttisin apua just nyt, mutta siihen ei ole mahdollisuutta...

Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Kirjoitin juuri tuon edellisen viestin, kun huomasin sinun kirjoituksesi ilmestyneen sivulle...

Tiedän, etten jaksaisi 24/7 elämää tytön kanssa. On ollut riittävästi nähdä häntä viikoittain pari päivää. Mutta nyt näen häntä niin paljon harvemmin. (Itken.) Toisen on itsenäistyttävä, katkaistava napanuora. Ja mun on päästettävä irti... Opittava päästämään irti...

Ehkä on kuitenkin niin, että jos tyttö joskus tarvitsee apua jossain asiassa, minä olen käytettävissä ja olemassa. Toivon, että hän muistaa sen aina. Hän on minulle rakkain ihminen maailmassa. (Itken enemmän.)

Kai pääsen tämän asian kanssa tasapainoon jossain vaiheessa. Mutta luultavasti sitten jossain vaiheessa tulee kuitenkin seuraava irroittautumisen kohta. Onko se seurustelu vai omilleen muutto opiskelujen alkaessa... En tiedä.

Mutta nyt mulla on vaikeaa...!

Hei JP!
Minäkin tiedän että tyttösi rakastaa sinua ja olet hänelle niin tärkeä. Toki kasvaessa sitä itsenäisyyttä tulee vähän enemmän mutta aina tulet olemaan hänen mielessään. Se muakin estää tekemästä itselle jotain kun tiedän kuinka kauheaa se olisi tytölleni. Mullakin on tosi vaikeaa, toissailtana aloin lukeen Raamattua alusta ja sain nukuttua paremmin ja eilinen päivä oli hieman parempi vaikkei ollut olutta tai Oxaminia. Tänään tyttärellä yo-kirjoitukset. Miehen kanssa käydään asioilla. Torstaina olis mielenterveyskuntoutujien ryhmä seurakunnassa.

Hei, Arka!

En meinannut aamusta päästä ylös. Mulla oli kuitenkin ompelukurssille lähtö, joten oli sitten jossain vaiheessa revittävä itseni kokonaan sängystä ylös. Kurssilla oli taas mukavaa...

Mulla meni eilen vielä 15 mg Mirtazapiinia. Sama vielä tänään, ja sitten se loppuu. Sitten mulle jää masennukseen enää Ixel ja tietysti Ketipinor. Se pahin reagointi tytön sunnuntain poislähtöön on lievittynyt. Voisiko olla, että reaktioni ovat nyt voimakkaammat? Onko se sitten vieroitusoire, joka menee ohi, masennusta, vai mua itseäni, joka on peittynyt lääkkeen alle? Ehkä se selviää vähitellen.

Nytkin väsyttää. On varmaan kahvin aika...

Söin eilen suklaata illalla. Oksensin sitten sormet kurkussa. Olin ottanut vähän ennen iltalääkkeet. Oletin niiden menneen viemäriin, ja otin uuden satsin. Ei olisi pitänyt! Aamusta oli lääkkeitä liikaa veressä. Alkaa helpottamaan.

Olo on tuon vahingossa otetun yliannostuksen suhteen normalisoitunut. Illalla otin vielä tarkoituksella vähemmän Ketipinoria. Mirtazapinin lopetin eilen kokonaan eli en ottanut enää lääkettä. En tiedä, mikä kaikki on sen vieroitusoiretta. Aika tuntuu hirveän pitkältä taakse päin. Eilisestä on vaikka kuinka aikaa.

Kävin ruokajonossa. Huomattavan vähän ruokaa jaossa, mutta olen kuitenkin melkein tyytyväinen. Seisoin jonossa noin puolitoista tuntia ja neuloin sen ajan. Ja sain siitä vielä vähän ruokaakin. Kotona olisin senkin ajan vain istunut tietokoneella. Parempi näin. Ja kun sain vähän lihaa, mitä en itse syö, saan senkin annettua ystäväni perheelle, jotka sen tarvitsevat. Olisihan se mukava saada kalaa tai kasviksia, mutta tällä kertaa näin... Mä satuin saamaan noista mun yksistä ompeluksista vähän rahaa, joten saan kaupasta ostettua vähän tarvittavaa. Hyvä niin.

Toivon, että saisin tänään vielä ommeltua jonkin tunnin...

Voimia päiväänne!😍

Katsoin mielenkiintoisen ohjelman Yle areenasta. "Tiededokumentti: Toiset aivomme."

Se käsitteli vatsan suoliston bakteerikannan yhteyttä aivoihin. Bakteerit kuvataan ohjelmassa "toisiksi aivoiksi". Tuntuu uskomattomalta, miten paljon bakteerit vaikuttavat meidän ajatteluumme, tuntesiimme ja myös esim. painoon.

Rauhallisen hiiren bakteereita kun siirrettiin agressivisiin hiiriin, agressiiviset hiiret rauhoittuivat, ja sama toisin päin. Probiootteja syöneet terveet naiset reagoivat stressin aiheujiin pienemmällä stressillä kuin terveet naiset, jotka eivät probiootteja olleet nauttineet. Näin muun muassa. Suosittelen katsomaan!🙂👍

Mistähän noita "hyviä bakteereja" saisi?! Tulevaisuudessa varmaan. Mutta jos saisi masennuksen niillä pois tai edes lievemmäksi.

Suklaa, se jumalten nektari. Se ihan oikeasti nostaa mielialaa. Eikös siitä ole tutkimuskin, että herättää jotain mielihyvähormoneja? Minulla sitä kuluu yöllä, kun uni ei tule. Kylmää maitoa ja suklaata. Ainoa asia,miksi odotan joulua on, että Budabest suklaa tulee myyntiin. Lihon jo ajatuksesta. Voimia syksyysi.

Tyttö tulee sittenkin käymään tänä viikonloppuna!🙂

Hei, Dahliakukka!☺️❤️☺️

Kyllä, suklaa on hyvää!😀 Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Mutta kun sitä oli liikaa (kolme patukkaa) ja se tuli syötyä kaikki ja kun laihdutan(!), niin lopputulos ei ollutkaan hyvä.

Tämän painonpudotuksen aikana olen oppinut itsestni ainakin sen, ettei minulla ole täyttä itsehillintää. Päivällä vielä se toimii, mutta iltaisin haluaisin syödä enemmän. Ja eilen totesin sen, että illalla TV:tä katsoessa tai muutakin tehdessä tekisi mieli napostella. Eilen se jäi rahkaan...

Nyt aamusta paino on pysynyt 100 gramman tarkkuudella eiliseen. 🙂 Eli kyllä se siitä.