On! 😬Ehdottomasti! 🙃Paaaaaaljon eteenpäin❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️🤔

👍🥰

Minulle sinä et ole pimeää, vaikka mielessäs pimeitä loukkoja, mutta sinä olet enemmän : s i n ä. Olet ihminen, kaikki mitä päästät sisältäs ulos, tulee pelastamaan sinut. (Marion Rosenin ajatus) (...... . Kaikkk minkä pidät sisälläs tulee tuhoamaan sinut.)

En jaksa. Helvetti. Sitä tämä kai onkin. Ehkä munkin kohdalla osittain edes pätee se, että kuolema on vapautus pahasta. Itken vähän. Haluan pois. Haluan apua, mutta en todellakaan halua apua. Kysyntä ja tarjonta ei kohtaa.

Hoitaja ymmärtää. Ainakin kohtuullisen hyvin. Mutta mitä se auttaa?!!

Mikä auttaa -?

Joskus kirjoitit "vaikka hoitoa on, tuntuu että yksin selvittävä." Kirjoitit, ettet luota ihmisiin. Siihen että haluaisivat sulle hyvää.

Ajatteletko yhä niin?

ettei hyviä ihmisiä ole? hyvää toiselle tahtovia ihmisiä?

Oon - taas - alkanut oireilemaan syömisellä. Olen eilisestä eteenpäin oksennellut sormet kurkussa. Tunnen syöneeni liikaa... Suklaita menee liikaa.Toisinaan olen oksentanut, vaikka en ole syönyt käytännössä mitään...

Oksentaminen helpottaa. Se on kausittainen tapa.

Ajattelen, että yksin on selvittävä. Onko se normaali/tavallinen ajatus tai kokemus? Vai voiko ajatella, että toisten ihmisten avulla ja kanssa pärjää?

En osaa sanoa selkeästi, mitä ajattelen nyt ihmisten hyvyydestä. Toisaalta ja toisaalta... Ehkä silloin, kun saan kokemuksen kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta, mun on myös helpompi luottaa ihmisen hyvyyteen. Jos käy toisinpäin, korostuu yksin pärjäämisen eetos. Ehkä näinä päivinä, kun olen ollut tässä tuetun asumisen yksikössä, olen voinut kohtalaisesti luottaa ihmisten hyvyyteen.

Itsetuhoisuuden suhteen koen olevani aika yksin. On niin paljon kiinni siitä, miten pystyn toimimaan. On mahdollista, että pystyn vielä soittamaan apua. Hankkimaan itselleni turvaa ja ratkaisua, mutta mitä sitten tapahtuu? Sairaalassa en ehkä edes tapaa lääkäriä. Entisillä mennään. Olen kai heidän silmissään kroonisesti itsetuhoinen. Tulen torjutuksi sitä kautta. Ovatko ihmiset silloin hyviä?! Kun viimeksi yöllä puhuin sairaalassa hoitajien kanssa, olin lähes täysin lukossa. Häpesin siellä oloani. Häpesin itseäni. En nähnyt heitä, vain itseni. Tai tiesin kyllä, että he olivat samassa huoneessa, mutta ymmärsin vain osan itsestäni. Tahtoivatko he minulle hyvää? - Eivät. He halusivat vain päästä jatkamaan omaa muuta työtään. Vein kroonisella itsetuhoisuudellani heidän aikaansa tärkeämmiltä työtehtäviltä!

Minä jäin yksin.

Minä olen nyt yksin.

Stressiä -?

Aika normia on selvitä yksin. En osaa edes kuvitella, että oma oleminen olis jostain toisesta kiinni. Niitä aikoja on ollut, joina on pitänyt pyytää/hakea/etsiä apua. Elämisen vaikeus, ollut pakko tottua. Täysin yksin kuitenkin harvoin olen. Onhan mulla 🙀, miaou! 

Ajattelen, että ollessaan hyvin itsetuhoinen (esim. ennen/jälkeen itsemurhayrityksen) ihminen saattaa kaivata kohdatuksi tulemista. Silloin ei ole ainakaan kokonaan yksin.

Niin.

Kyllä ihminen tarvii sitä että tulee kuulluksi ja nähdyksi, että oikeasti kohtaa toisen ihmisen. Jos se ihminen vielä hyväksyy semmoisena kuin on, elämään voi tulla uusia askeleita, uutta virtaa. Totta on, jnkn ihmisen kohtaaminen voi olla käänteentekevä kohtaaminen. Jos sielu auki totaalisesti, asenne täysin vapaa, siteistä vapaa ottamaan vastaan, uutta sieluun alkaa syntyä. Siksi meissä ihmisissä syntyy uusia... huono sana, tavallasn "kerroksia". Menneistä ei pääse tavallaan irti ennenkuin on sisällään kyennyt antamaan anteeksi virheilleen. Jokainen meistä tekee niitä. Niin kauan kun niitä ei kohtaa mielessään mielestään pois, ne vetää mieltä alas.

Nyt mietitään tuen tarvettani. Selviänkö kotona? Selviänkö yksikössä, jossa on henkilökunta päiväaikaan? Esim. yhdessä vaihtoehdossa olisi mukavia asuntoja tarjolla nytkin.... Vai... tarvitsenko sittenkin tuen koko vuorokaudelle? Olen soittanut hätäkeskukseen kahdesti viimeisimmän 1 1/2 viikon aikana. Eihän tuo voi noin jatkua !? Tarvitaan kai lisäaikaa asian selvittelyyn... En tiedä tosiaan, mitä tarvitsen..., mutta itsemurha tuntuu realistiselta teolta. Ja nyt juuri haluan tehdä sen... Voi helv... Ei kun hoitaja luo....

Hyvä päätös, mars mars hoitajalle 🙂 Eihän kukaan selviä kaikesta yksin, eikä onneksi (useimmiten) tarvitsekaan.

"Ehkä kannattaa olla piinaamatta itseä miettimällä jatkuvasti menneitä?"

"Onko mahdollista jotenkin päättäväisesti kiinnittyä hyviin hetkiin?"

Ajatukset tarttui kirjasta

Ragel Lignell ÄLÄ SANO ETTÄ RAKASTAT