En saa keskusteluja niin paljon kuin koen tarvitsevani. Onko vika minussa? Vai hoitohenkilökunnassa?

Nyt on useamman tunnin ollut olo, että häivyn paikalta. Ja ne ajatuksethan on tietty itsetuhoisia. En siis uskalla lähteä ulos. Voi... Ja samalla haluaisin riehua. Panna huonekaluja pirstaleiksi. Lukkiudun pahaan oloon. En saa purettua sitä mitenkään. Olen tutkinut paikkoja sillä ajatuksella, että mitä voin täällä tehdä itseäni vahingoittaakseni. Jotain on löytynyt. Moni asia on kuitenkin todentunut toimimattomaksi. Harmittaa. Ja samalla ehkä pikkuisen helpottaa. Mutta se, mikä pysyy, on se, että haluan pois.

Alkuviikosta pääsen käymään kotona ja apteekissa. Saan vaatteita ja muuta tärkeää.

Mutta... mutta, kun en halua elää... Olen tänään puhunut miehen kanssa kahdesti. Ei enää tälle päivälle lisää...

Harmittaa. ... Ja samalla jokin helpottaakin..

Mikä helpottaa vaikka puhumaan ei heti mahdollisuutta?

Voitko keskustella tänne, tätä kautta avata mielessä myllertäviä mielentiloja?

... Missä asioissa näet valoa, tai mikä luo sinuun tuntemusta semmoisesta elämästä jota haluat elää?

Se, mikä helpottaa, on jotain sellaista, kun etsii tapaa vahingoittaa itseä, eikä löydä etsimäänsä. Olen sillä ajatuksella käynyt läpi huonettani ja yhteisiä tiloja. Tietysti moni asia on myös mahdollinen... Se toisaalta ahdistaa, ja luo samalla jonkinlaista toivoa. Käyn läpi mielessäni asioita. Ehkö kohta hoitajankin kanssa. Iltaisin vähän rauhaa tuo psykiatrian polille soittaminen.

Nyt mun paleluun vaikuttaa huo flunssa.

Paleltaa.

Kun pääsisit puhumaan luottamasi ihmisen kanssa

Nyt sekin sitten selvisi... Ei ole resursseja keskustella mun kanssa niin paljon kuin koen tarvitsevani. Ei täälläkään... Mulla on voimakkaat itsemurha-ajatukset. Soitin jo psykiatrian päivystykseen. "Seuraa tilannetta." "Miten ajattelet päivystyksen auttavan?"  Jos säilyisin hengissä..., vaikken sitä halua.

Paskanko väliä millään!?

En taida jaksaa...

💔 Toivottavasti jaksat sinnitellä, JP! Resurssien vähyys on surullinen tosiasia. Se ei kuitenkaan tarkoita ettetkö ole tärkeä tai ettetkö ansaitsisi apua.

Liittyen aikaisempaan kysymykseesi siitä, onko vika sinussa tai hoitohenkilökunnassa, en usko että kummassakaan. Aina ei vain pystytä tekemään sitä mikä olisi tarpeen. Sinun tilanteesi erityisen traagiseksi tekee se, että vaikka tiedostat että tarvitsisit apua ja tukea, ja osaat sitä myös pyytää (mihin monella ei ole valmiuksia), ja lisäksi olisit vielä halukas purkamaan tilannetta nimenomaan keskustelemalla (mikä ei sekään ole selviö - monella on ennakkoluuloja psykoterapiaa kohtaan), siihen ei juuri nyt ole mahdollisuuksia, ainakaan siinä kunnassa/tilanteessa jossa juuri nyt olet.

Nyt ahdistaa. Vaikka tuntuu, ettei lääke auta, otin sen. En voi muuta kuin toivoa, että se auttaisi edes vähän!

Soroppi, kirjoitit rohkaisevasti. Kun on paha olla, sitä kai etsii syyllisiä... itsestä tai muista.

Tässä asumisyksikössä on hoitajia yhteensä lähes yhtä paljon kuin asukkaita. Mun alku täällä sijoittui liki viikonloppuun, jolloin hoitajia on töissä arkea vähemmän. Huomenna näen paremmin arjen tilanteen. Ja omahoitajanikin taitaa olla töissä.

Päivystykseen hakeutumista olen miettinyt. Ehkä pärjään tämän illan ja yön kuitenkin täällä. Ja kun ahdistaakin näin, en taida uskaltaa lähteä mihinkään. Ja tuntuu, että päivystykseen hakeutumisella sotkisin kaikki suunnitelmat, mitä ensi viikolle on... Ja jos laittaisivat päivystyksestä pois vielä tänään illalla, se voisi tuntua turhan rankalta.

Ehkä parempi näin?

Ahdistus on helpottanut. Lääke ja puhelimella pelaaminen... Nyt uskallan olla rennommin.

Soitin miehelle. Katsoi formulaa, oli äksy. Lopetin puhelun nopeasti. En nyt jaksa häntä.

Lyhyt yö. Heräsin varttia yli kolme, ja kävin jo suihkussa.

Soitin illalla taas päivystykseen. Hoitaja lupasi, että huomenna - siis tänään - lääkäri katsoo mun lääkityksen. Ja miettii ehkä muutakin, pärjäänkö täällä... Pyysin, että ovat sitten yhteydessä tänne. En halua olla välittämässä.

Kurkku on edelleen kipeä. Ja mieli myös. Ajattelen kuolemaa.

En tiedä, milloin pääsen käymään kotona. En ainakaan tänään.

Kurkkua kutittaa, yskin. Hoitaja vähän jututti. En tunne oloani turvalliseksi. Olen lukenut eristämisestä ja leposide-eristämisestä... Kaipaan niitä. Pelkään itseäni.

Tänään käytiin hoitajien kanssa mun kotona. Jouduin luovuttamaan lääkkeet. Kiukuttaa. Ja harmittaa. Samalla koen ehkä pientä helpotusta.

Hei. Onko sinulla flunssa? Kuinka olet järjestänyt joulun vieton?

Hei, Pikemiten. Mulla on lievä flunssa. Kuumetta ei ole. Nuhaa, yskää ja aamuista kurkkukipua jonkin verran.

Olen ajatellut olla joulun täällä ryhmäkodissa. En kai käy missään. Hyvä selitys annetavaksi ihmisille.

Mun on paha olla. Ahdistaa. Oli hoitopalaveri, jossa oli useampi mun työntekijä. Puhuin turvattomuuden tunteesta. Yksi työntekijä kysyi suoraan, minkälaisia itsetuhon suunnitelmia mulla on. Kerroin. Mua pelottaa. Haluan kuolla. Miksi siis pelkään itseäni?

Jos osa sinusta haluaa kuolla ja toinen ei, varmaan tilanne on aika pelottava sille eloonjäämistä haluavalle osalle 🙂 Ihailen kyllä sitä miten tiiviisti tartut elämään, kaikesta huolimatta.

Toinen juttu: onkohan siellä mahdollista tehdä koronatestiä? Sitä on nyt paljon liikkeellä...

Voi hyvin!