Mun elämässä on synkkä kausi. Taas kerran ja ollut jo pitkään. Vahingoitan itseäni. Mietin kuolemaa. Haluaisin pois. Ihan oikeasti kuolla vain pois. Masennus on aika kova, enkä sen usko muuksi muuttuvan. Haluaisin huutaa. Ja pyytää apua. – Mutta korrekti kun olen, niin pysyn hiljaa. Pitäisikö hakeutua sairaalaan?!
Lääkitystä muutettiin loppuvikosta. Nyt on ollut vaikeaa kolme päivää. En tiedä, liittyvätkö toisiinsa...? Kieltäydyn lääkkeistä. Riehun... Kuitenkaan mua ei laiteta eristykseen. En tiedä, haenko todella sitä.
On helkatin paha olla.
Paiskoin huoneen tuoleja. Nyt ne ovat kadonneet käytävältäkin, minne hoitaja ne huoneesta poisti.
Olen epätoivoinen. Toivoton.
Reilu puolituntia sitten yökkö kävi pakottamassa mut ottamaan iltalääkkeet. Oli äkäinen. Se kai sai mut reagoimaan... toivotulla tavalla. Äsken hän kävi tsekkaamassa, missä tilassa olen. Oli huomattavasti ystävällisempi. En kyllä tiedä, mitä ajattelen siitä...
Haluan kuolla. Ja silti...!
Vihaan itseäni!
Väsyttää... En halua nukkua.
Älä vihaa itseäsi, olet kiva tyyppi vaikka sinulla meneekin juuri nyt huonosti 🙂
Hei laitan tännekin tämän infon/pyynnön:
Hei kaikille 🌸
Mieli Maasta ry:n Mieli Maasta ryhmächattien ensi vuoden teemat on suunnittelilla juuri nyt. Jos haluat ehdotaa jotakin teemaa tuleviin chatteihin, niin tee se tähän ketjuun mahdollisimman pian! Kiitos!
Mieli Maasta -ryhmächatit on suunnattu masentuneille ja muille mielenterveyskuntoutujille tai muuten vain juttuseuraa kaipaaville.
Mielen kevennyksiä?
Kohtaamisista
Huominen?
Kyllä se meni riehumiseksi eilenkin. 🙁 On niin helkatin paha olla... Enkä edelleenkään ole eristyksessä... Täällä sitä ei juuri käytetä. Itse sitä jo toivoisin.
Jardin Prive kirjoitti:
Lääkitystä muutettiin loppuvikosta. Nyt on ollut vaikeaa kolme päivää. En tiedä, liittyvätkö toisiinsa...? Kieltäydyn lääkkeistä. Riehun... Kuitenkaan mua ei laiteta eristykseen. En tiedä, haenko todella sitä....Reilu puolituntia sitten yökkö kävi pakottamassa mut ottamaan iltalääkkeet. Oli äkäinen. Se kai sai mut reagoimaan... toivotulla tavalla. Äsken hän kävi tsekkaamassa, missä tilassa olen. Oli huomattavasti ystävällisempi. En kyllä tiedä, mitä ajattelen siitä...
Tuo mitä kirjoitit 'toivotusta tavasta', toi mieleen ajatuksen siitä, että dominoivan äidin lapsena kasvoin vastustamaan vaikutuksiaan. Joku jossain vaiheessa (terapeuteista) kehotti olemaan itselle se äiti, jonkalainen olisin oman äidin halunnut olevan. Hyväksyvän... kannustavan... rakastavan, välittävän... syliin ottavan, huomioivan ja hyväksyvän.
JP, on ehkä todella paljosta jääty paitsi, mutta se ei takaa sitä, etteikö tulevissa päivissä olisi paljonkin koettavaa. Meitä rakastetaan, vaikka meissä kipinöisi viha elämää kohtaan!
Siirryn tänään tuetun asumisen yksikköön hoidon suunnitteluun. Miten päärjäävät mun kanssa, kun oireilen näin paljon?! Ja miten minä selviydyn?
Eilen taas viiltelin. Yliannostus houkutter kovin. Riehumisen yllykkeitä on...
Tunnen itseni vähän flunssaiseksi. Olen saanut sen joltain potilaalta, hoitajalta tai vierailijalta. Osastolta poissahan itse olen ollut vain puolisen vuorokautta vajaat kaksi viikkoa sitten, päivänä jolloin otin viimeksi yliannostuksen. Haluaisin nousta jo ylös.
Vähän jännittää. Eniten ehkä se, kun joudun menemään jatkohoitoon tänään yksin taksilla.
Eilen ilmiannoin yhden ihmisen itsetuhoiset suunnittelmat hoitajalle. Hänen kuolemansa on eri asia kuin se, että mä tapan itseni... Eikö?
Hei JP, mitä öihisi (tai päiviisi) kuuluu? Oletko edelleen osastolla normipuolella, vai pääsitkö eristykseen? Eristys kuulostaa joltain sellaiselta, mitä on ehkä käytetty aiemmin enemmän kuin nykyään, mutta tämä on nyt ihan mututuntumaa. Milloin sen tuetun asumisen (vai tukiasumisen?) arviointijakson pitäisi alkaa?
Tsemppiä päiviin ja öihin - täällä taitaa olla pilvien takana hieno kuutamo, kun kylänraitti näyttää niin valoisalta lamppujen puutteesta huolimatta.
Hei, Soroppi.
Siirryin arviointijaksolle torstaina. Eristykseen en päässyt. Sitä pyritään välttämään. Olen valvonut jo joitain tunteja. Odotan hoitajien saapumista. Nyt kuuluu jotain ääntä... Odotan vielä jonkin hetken.
Haluaisin kuolla. Siitä en ole päässyt eroon. Jos olen halunnutkaan.
Eilen lääkäri vaihtoi rauhoittavan lääkkeen. Nyt menee Opamoxia. Se on edes jotenkin "tukkinut" pahimpia oloja. Ei se kauan vaikuta; hetken kuitenkin.
Väsyttää...
Jardin Prive kirjoitti:
Hei, Soroppi.Siirryin arviointijaksolle torstaina. Eristykseen en päässyt. Sitä pyritään välttämään. Olen valvonut jo joitain tunteja. Odotan hoitajien saapumista. Nyt kuuluu jotain ääntä... Odotan vielä jonkin hetken.
Haluaisin kuolla. Siitä en ole päässyt eroon. Jos olen halunnutkaan.
Ehkei sun tarttekaan? Ehkä kuolemanhalusi on jotain joka voi olla osa sinua, impulssi jonka olemassaolon voit tunnustaa, mutta jonka mukaan sinun ei tarvitse toimia.
Mulla on melko leppoisa aamu. Tuntui hyvältä nukkua viime yönä tarpeeksi ja juoda aamukahvit kaikessa rauhassa. Töitä olisi paljon, monta pientä hommaa mutta mikään ei ainakaan tällä hetkellä tunnu ylitsepääsemättömällä tai kovin vaikealta... toivottavasti saan niitä eteenpäin.
Päivä on illassa, ja yksinäinen tö edessä. Osastolla oli aina hoitajat paikalla. Täällä voin vain soittaa päivystykseen, mikä on sallittua. Olen ehkä vähän väsynyt.
Kaipaan hoitajien seuraa.
Ja sitten se mum vakio: kuolema.
Tuosta eristyksessä olosta. 1980-luvun alussakaan enää ei laitettu ketään eristykseen (lukittuun huoneeseen), siis lukon taakse. Näin kyllä olevan sellainen huone, mutta ilman kaltereita, ikkunallinen ovi paksu kuin pommisuojassa.
Kun se on tuettua asumista, tuodaanko sulle ruoka? Tsekataan ett sulla on ok? olosuhteet?
Hei, Keskustelua!
Olen ollut yhden yön eristyksessä 2000-luvun alussa. Samalla kertaa mut pakkolääkittiin pistoksella rauhoittavia. Nukahdin. Seuraavat päivät olin vielä tarkkailussa. Sain rauhoittavat pistoksina kankkuun. Se toimi silloin. Ja todellisudessa kaipaan sitä edelleen.
Täällä asumisyksikössä mulla on oma huone. Ruokailuissa käydään ruokasalissa viidesti päivässä. Hoitajat jskavat lääkkeet. Hoitajien kanslia on ihan mun huoneen vieressä. Siinä käyn aika usein. Ja aika usein, joitskin kertoja päivässä, käyn pyytämässä keskusteluja. Vaikka osaston lääkäri kirjoitti mulle ahdistukseen Opamoxia, ei se tehoa. Olisin kaivannut jotain turruttavaa.
En tiedä, miten mun vointia seurattaisiin, ellen itse hakisi kontaktia aktiivisesti.
Viime yönä soitin taas kahdesti psykiatrian päivystykseen. Mulla on ollut hyvä tuuri. Niin viime, kuin toissa yönäkin päivystyksessä vastasi sama hoitaja. Hän siis tunsi mun asiani. Ja hän oli tosi ystävällinen! Tuntui rauhoittavalta...
Nyt kaipaan puhumista. Mutta on ruoka-aika. Jos jommalla kummalla hoitajalla olisi sen jälkeen aikaa mulle.
En saanut osastolla ulkoilla edes hoitajaopiskelijoiden kanssa. En myöskään saanut käyttää saksia yksin. Ja nyt olen avo-yksikössä! Saan tehdä, mitä vain. Mua pelottaa! En oikein uskalla mennä ulos.
Hei JP! Kiitos kuulumisista!
Voitkohan ajatella jos mieleen juolahtaa sakset, niiden käteen ottamisen sijaan, ottaisitkin....
J ä r j e n.
Jos tunnepuoli meinais prakaa - tämä on kyllä useimmiten mahdotonta - tunne mieliteosta yleensä voittaa... Tämä tuskin kenenkään kohdalla onnistuu mitenkään helposti.. Mutta järki on se ase, taitaa olla ainoa ase, jolla voi taltuttaa mieliteon heti sen alkuasteella... Tiedostaminen, heti oivaltaminen mihin tie vie jos sille antaa vallan...ja heti sen torppaaminen.. Vaikka vaihtamalla huonetta, ikkunaa jonka äärellä on tai vaikka vaan asentoa missä istuu tai makaa. On heti otettava siitä 'huonosta' ideasta niskalenkki, ja suunnattava mielenkiinto johonkin muuhun kokonaan. Meditoimisesta en osaa sanoa mitään, mun mieli on usein levoton.
En tiedä toimiiko tämän kokeileminen? Mutta en tiedä miten muuten saa omaa mieltä suunnattua keskittymään johonkin mikä sinua rakentaa. Sinun oloa korjaa?