Lääkärit ja hoitajat on turhautuneet minuun.

Osaston lääkäri kotiuttaa mut tänään.

Tuntuu, etten jaksa enää pitää yllä kontrolllia.

Ps. Kirjoitin tuossa edellä pitkän tekstin. Se jäi edelliselle sivulle.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Lääkärien/hoitajien turhautuminen voi liittyä siihenkin, etteivät oikein tiedä miten sinua voisi auttaa. Se ei siis välttämättä liity mihinkään sinun ominaisuuteesi. (Tai niin ainakin yritän itselleni uskotella vastaavissa tilanteissa.)

Mitä asioita pyrit kontrolloimaan?

Tsemppiä kotiutukseen, jos siihen kohdallasi päädytään! 🐈

Ollaan maanantai-illassa. Olen vielä osastolla. Kodin oven lukkoa ei saa vielä auki. En siis konkreettisesti pääse kotiin. Osastolta varmaan haluaisivat mut pois.

Opiskelijat ovat olleet halukkaita keskustelemaan mun kanssa. Onkohan tällainen rajatilatyypin itsemurha-asiakas tapausesimerkki?! Mitenköhän mua kutsutaan täällä? Valvonnassa ja sisätaudeilla olin yksinkertaisesti "intoksikaatio".

Opiskelijan kanssa pohdittiin tänään luovuttamista. Ehkä sitä voisi kutsua myös antauttumiseksi? Siis jotain sellaista kuin kontrollista luopuminen. Sain silloin aikanaan - ehkä 15 vuotta sitten - parin päivän välein osastolla kahdesti ns. raivokohtauksen. Ne hoidettiin silloin mielestäni hyvin. Ensimmäinen oli hyvin inhimillisesti hoidettu tilanne, toisessa koneisto oli enemmän kuvassa mukana ja johti yöksi eristykseen ja pakkolääkintään, mutta sekin jätti pääasiassa positiivisen muistijäljen. Jotain sellaista kaipaan nytkin. Vaikka raivokohtauksia ei tehdä, voiko sellaista toivoa? Voisiko se olla luovuttamista?

JP,

olet vuosien ajan kirjoittanut vaiheistasi tänne. Tämä kirjoittelu ei kuitenkaan korvaa sitä, että tulisit kohdatuksi. Kuulluksi. Vai koetko kulkeneesi senkin matkan jo näin äärelle kuin missä tilanteessa olet nyt?

Mielen täyttyminen yksin kuoleman ajatuksesta, sanoit se sinua vaan kiehtoo? Käänne toiseen suuntaan, mistä se tulee?

Tai tulisi jos antaisit sille mahdollisuuden?

"...jos en voi kuolla, kai mä voin elää..." tuon ajatuksen muistan omassa epätoivon elämänvaiheessa, luovutin kuoleman ajatuksistani pois ja aloin nähdä jotenkin toisin. Jotain minussa vaan avautui, jotain kuluttavaa katosi.

Pyrin kai kontrolloimaan kaikkea. Esim. nyt haluaisin riehua, mutta kun tiedän, että haluan riehua, en voi riehua. Selkeää?

Mun kotiin pääsee nyt sisään. Ilmoitusta siitä ei kuitenkaan ole vielä tullut. En siis tiedä, sarjoitetaanko lukkoa uusiksi. Saan illalla silmälasit ja vähän muuta tavaraa.

Kuolema houkuttaa mua. a mitä käy, jos soitan taas apua?! Hengissä joku osa mua haluaa roikkua. Häpeän vain sitä.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten.

💗

Jardin Prive kirjoitti:
Pyrin kai kontrolloimaan kaikkea.

Tuttu tunne! Välillä se käy aika raskaaksi.

Taitaa olla meissä on kaikissa monta osaa, jotka toisinaan voivat haluta eri asioita. Minusta sinun ei tarvitse hävetä sitä osaa joka haluaa pysyä hengissä, eikä myöskään sitä synkempää osaa joka haluaa kuolla.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: yritin siistiä lainausta

Puhuin 1,5 tuntia yhden sairaalan työntekijän kanssa. Sain jonkin verran selvyyttä ajatuksiini.

Suisidaalisuudella ja kaikella pienemmälläkin itseni vahingoittamisella etsin rajoja. Olenko niin tärkeä, että mua rajoitetaan?! Ettei mun anneta satuttaa tai tappaa itseäni...

Ja on siinä se ihan todellinen kuolemanhalukin. Haluan päästä pois.

Jardin Prive kirjoitti:
Puhuin 1,5 tuntia yhden sairaalan työntekijän kanssa. Sain jonkin verran selvyyttä ajatuksiini.

Suisidaalisuudella ja kaikella pienemmälläkin itseni vahingoittamisella etsin rajoja. Olenko niin tärkeä, että mua rajoitetaan?! Ettei mun anneta satuttaa tai tappaa itseäni...

Olet! 🙂

Heippa JP, luin pitkän tekstisi ja se oli kuin suoraan omasta elämästä silloin synkimpinä aikoina. Erityisesti mieleeni on jäänyt sama kuin sinulla, että olin sairaalassa nimellä "intoksikaatio". Olen aika uusi tällä keskustelualueella, mutta onko elämässäsi ketään kenen puoleen voisit kääntyä? Jos sinut nyt kotiutetaan sairaalasta, niin pääsisitkö jonkun luokse lepäämään? Ja kysymykseesi vastaten, tottakai olet tärkeä. Jokaisella meillä on syy olla täällä, vaikka ei siltä tuntuisi. Toivottavasti tämä viestini tavoittaa sinut.

Jos/kun mut kotiutetaan tänään, en halua ketään luokseni.

Mulla on hoitopalaveri päivällä...

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten.

Pitäis ehkä mennä ja olla avoin muille, jakaa omia asioitaan muille.

Olen hämmentynyt.

Palaveri oli päivällä:

1) lääkitykseen puututaan

2) jään sairaalaan ensi viikkoon

3) ensi viikolla menen arviojaksolle tukiasuntoon

4) en saa liikkua osaston ulkopuolella yksin. En välttämättä miehenkään kanssa.

Minua rajoitetaan. Nyt otetaan tosissaan se, mitä olen tehnyt ja mitä sanon. Olo on silti ristiriitainen. Ymmärrättekö?

Jardin Prive kirjoitti:
Olen hämmentynyt.

Palaveri oli päivällä:

1) lääkitykseen puututaan

2) jään sairaalaan ensi viikkoon

3) ensi viikolla menen arviojaksolle tukiasuntoon

4) en saa liikkua osaston ulkopuolella yksin. En välttämättä miehenkään kanssa.

 

Minua rajoitetaan. Nyt otetaan tosissaan se, mitä olen tehnyt ja mitä sanon. Olo on silti ristiriitainen. Ymmärrättekö?

Olet saanut mitä halusit, mutta et vielä kaikkea. Mitä tyttäresi ajattelee äidistänsä. Voisiko siinä olla jotain vain jonka haluaisit muuttaa. Ymmärränkö sinua?

Jardin Prive kirjoitti:
Olo on silti ristiriitainen. Ymmärrättekö?

Ehkä se osa sinusta, joka haluaa vahvistuksen siitä että olet tärkeä (että sinua rajoitetaan) on hyvillään, mutta se osa sinusta, joka haluaa että sinulla on vapaus tehdä omia päätöksiä (ja joka haluaa kuolla), on harmissaan? En tiedä miltä sinusta tuntuu, mutta jotain tuollaista voisin kuvitella sen perusteella mitä olet kertonut.

Olen iloinen siitä, että avun keinoja löytyy.