Psykologi tapaa mut keskiviikkona.

En osaa puhua asioistani. Ainut mistä haluaisin keskustella (=kertoa) on se, mitä olen tehnyt itselleni ja mitä aion/haluaisin tehdä. Ja noista aiheista ei keskustella. Mun ajatukset pyörii niissä. Ja ehkä se olisi osaltaan avun hakemista. Kerron, miltä mua voisi suojella. Keinot hoitajien pitäisi keksiä itse. Vaikka pyytäisin apua, haluan silti vahingoittaa itseäni. Äskenkin viilsin vähän. Kerron joskus tekemisistäni lääkkeitä hakiessa tai ulkona, jos olen hoitajan kanssa yksin. 

Kävin tässä välissä ulkona hoitajan kanssa. Kerroin ajatuksistani ja tekemisistäni. Hän oli sijainen, joka ei tunne mua. Olen huomattavan ristiriitaisessa tilassa. Kerron, mitä haluan tehdä - jotta mua estettäisiin -, ja samalla teen niin -kun mua ei estetä -. Silti puhuminen helpotti. Tuntui, että musta välitettiin.

Tuo tiedollinen ristiriita on hankala kun samalla sekä haluaa toimia itsen puolesta, mutta kuitenkin toimii itseään vastaan. Kun auttajataho ei toimikaan itsen 'puolesta', tai hyväksi niinkuin toivoo. Tahto ja toiminta normaalisti menee yks yhteen mutta jos on jnknlaisessa 'häiriötilassa' eli realiteettitaju jotenkin pois normiraiteiltaan, noin voi olla kuten kerroit.

Hoitotaho ei koe tilannetta samoin kuin ristiriidassa oleva ihminen. Ja tuo kaiketi on avainsana, välittäminen, jota ei hoitoalalle opiskellessa välltämättä opi, jos ei muuten ole elämän aikana kasvanut välittämään, osoittamaan käytännössä että välittää. Sitähän potilaana tarvis, konkretiaa ja kohti olemista. Käytännössä osaamista, olla avuksi. Jotenkin osata saada katki se hankala olo ja aika.

Tsemppiä JP!

Viiltelen. Kun menen kertomaan siitä hoitajalle, on se avunpyyntö. Joskus se sellaisena otetaan. Pyydän apua, että voisin lopettaa toimintani edes hetkellisesti. Mutta en osaa pyytää apua suoraan. Sain viimeksi torjunnan. En osannut silloin tehdä muuta kuin palata huoneeseeni, ja jatkaa viiltelyä.

Tapasin lääkärin tänään. Mulle kerrottiin, mitä on suunniteltu jatkoksi. Kysyttiin kyllä myös mun mielipidettä. Lääkitystä nostetaan vähän. Sähköä odotetaan. Ehkä ensi viikolla. Olen edelleen psykoosissa. Nyt selvitetään tuetun asumisen mahdollisuutta. Kotiuttamisesta ei puhuttu mitään. En kai ole siinä kunnossa.

Kaipaan välittämistä.

Kirjoitit, Keskustelua, todellisuudesta. On hoitajia, joita arastele. Lähes pelkään. Ja on hoitajia, joita arvostan, jotka osaavat työnsä ja osoittavat potilaita kohtaan empatiaa.

On paha olla.

Jardin. Prive.

Jokainen ihohuokonen on Sinua. Sinulla on oikeus hyvän kokemiseen, kokemiseen ilman kipua. Laita laastareita, suojaa Sinut! Et ole huono etkä arvoton! Me tehdään elämässä virheitä, mutta ihmisinä ei olla virhe!

Eilen illalla multa otettiin viiltelyväline pois. Uutta en ole hankinut vielä. Toimii nyt hidasteena.

Kun eilisessä palaverissa puhuin ahdistuksesta, lääkäri kehotti menemään heti puhumaan hoitajalle. Miten menen, kun tuntuu, ettei hoitajilla ole aikaa tai mielenkiintoa.

Välillä mietin psykoosia. Olen lukossa.

Hei. Eivät ole takavarikoineet viiltely välineitäsi. Uskomattoman typerää hoitoa. Koeta pärjätä. 👍👎

Tiedätkö kuka hoitaja tai ketkä on sovittu kanssasi keskustelemaan? Vai onko sopimus vaan nimellinen kuin muinoin menneisyydessä (hoidon alkaessa minulle kerrottiin/osoitettiin nimeltä hoitaja 'omahoitajaksi', 3 kkn hoidon aikana en kertaakaan nähnyt tuota nimettyä 'omahoitajaa').

Nykyään kai pyritään mt-alallakin tiimimallilla toimimaan, jolloin ei synny luottamusta hoitotahoon ollenkaan tai hyvin vähäisessä määrin. Tuo luottamus olisi niin merkittävä osa ihmisen itseä uudelleen kootessa.

Jardin Prive kirjoitti:
Kun eilisessä palaverissa puhuin ahdistuksesta, lääkäri kehotti menemään heti puhumaan hoitajalle. Miten menen, kun tuntuu, ettei hoitajilla ole aikaa tai mielenkiintoa.

Tuttu tunne ihan toisista konteksteista! Mulla oli jossain vaiheessa niin, että töissä piti pyytää apua ihmiseltä joka oli kiireinen ja tyyliltään aika räväkkä. Jostakin minulle tuli tunne että hän ei malta aina kuunnella mitä huolia minulla on, tai että vaikka hän sitä tekeekin jos onnistun hänet pyydystämään, hän ainakin mieluummin tekisi mitä tahansa muuta. Kerran erehdyin hänelle ilmaisemaan, että en ollut kertonut hänelle jostakin ongelmasta koska pelkäsin reaktiota, ja se taisi osua sillä tavalla hermoon että hän suuttui entistä enemmän - missä tilanteessa en osannut muuta kuin yrittää itku kurkussa vakuutella/valehdella hänelle että en enää pelkää häntä, eikä se mitä oli jo tapahtunut tulisi siksi toistumaan. En tiedä miten suhteemme töissä kehittyi tuon jälkeen, mutta jotenkin siitä eteenpäin päästiin vaikka en aina nauttinutkaan yhteistyöstä, ja aina tuntui siltä että pitää pakottaa itsensä liikkeelle kun oli aika mennä kertomaan jostain hänelle.

Niin. Toivottavasti tämän kuulemisesta ei ole sulle enemmän haittaa kuin hyötyä, mut kerroinpa kuitenkin (ehkä sitä kutsutaan, jos rohkenen sanoa, ystävyydeksi?). Myöhemmin minua auttoi ehkä vähän se, että opin jossakin määrin dissosioimaan itseäni hänen reaktioistaan - hermostuessaankin hän oli (ehkä) vihainen lähinnä tilanteelle, eikä minulle. Mutta pirun vaikeaa se joka tapauksessa oli.

Jos osa hoitajista tuntuu helpommin lähestyttävältä, ehkä voit yrittää tavoitella heitä?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta sitten. Syy: sävyn muutos

Kiitos, Keskustelua, että kirjoitat mulle.

Tällä osastolla on sovittu jokaiselle kaksi omahoitajaa. Lisäksi jokaisessa vuorossa on nimetty vastuuhoitaja, joka ensisijaisesti huolehtii asioista ko. vuoron aikana.

En ole viillellyt tänään. Tunnen sen epäonnistumisena. On kuin mun pitäisi se korvatakseni tehdä muuta. Välineet siihenkin mulla on. Sitä olen tehnyt. Siitäkin olen aiemmin hoitajille kertonut. Olen miettinyt joskus sitä, kuinka kovasti mun on oireiltava... että mua rajoitettaisiin niin, etten pystyisi vahingoittamaan itseäni. Saan nyt tehdä mitä vain haluan. Kun pyysin päivällä apua, etten hankkisi välinettä viiltelyyn, mulle vain todettiin, ettei mua voida vierihoitaa.

Miksei?

Hei Jardin Prive. Kiitos.

Tuo viiltely, tai joku muu itseä vahingoittava johon viittasit, ja se, että odotat siihen hoidon (hoitajien) laittavan rajoituksia, on tuota vierihoidon odotusta tai vielä enemmän, vaatimusta?

Mtpuolella vierihoitoon ei ole mahdollisuutta. Näin olen havainnut, mt-alaan en suuntautunut opinnoissa. Työtkin varhaiskasvatuksen tai vammaispalvelun puolella.

Nämä on omien kokemusten pohjalta, mitä kirjoitan. Vierihoitoa olen nähnyt työssä.

Kai me tavalla tai toisella janotaan sitä huomiota mitä ei saatu, odotetaan jnkn jeesaavan pois siitä ahdistavasta nurkasta johon ajauduttu. Kuin pukevan meidän käsiin nyrkkeilyhanskat, ja laittavan säkin seinään johon hakata sitä sisällä viiltävää aggressiota ja vihaa?

Omassa ranteessa on muisto, aika pintanaarmu kun touhu keskeyty veljen tullessa kotiin. Sen verran käy ajatus toisinaan esim.verenpainetta mittauttaessa tai verikoetta otattaessa, että miksi?

Missä iässä sinulla alkoi tämä, helpotuksen hakeminen kivusta? Jos sulla on kyse siitä? Jos ei, niin kiinnostaa kyllä mistä sun kohdalla on kyse näissä teoissa, joista puhut tai joihon viittaat?

Aloin viillellä kolmekymppisenä, sairastuttuani psyykkisesti. En hae siinä kipua, vaan itseni vahingoittamista. Odotan sitä, että näen veren nousevan iholle. Sitä tavoittelen ja sillä mittaan viiltelyn onnistumisen.

En ole viiltänyt liki kahteen vuorokauteen. Tunnen pettymystä. Jotain itseä vahingoittavaa pitäisi tehdä! Estin aamusta - pyysin muutamaan otteeseen hoitajaa jäämään paikalle - vahingoittamasta itseäni. Se tuntui ristiriitaiselta, todella. Ja ennen ruokaa pääsin kansliaan, lääkehuoneeseen asti, missä ei ollut ketään. Etsin silloin hoitajaa. Miksen ottanut valmiiksi jaettuja lääkkeitä!? Olen siitä nyt vihainen itselleni!

Jotain on tehtävä.

Illalla tuntui, että teen itsemurhan tulevana yönä. Itsen ja ympäristön kokeminen muuttui. valvoin. Yhden jälkeen kävin kansliassa. päivystävä teki kertamääräyksen nukahtamislääkkeeseen. Nukuin loppuyön.

Kävin kysymässä ulkoilua, joka on pakollinen. En pääse ulos hoitajan kanssa. Ilmoitin sitten, etten mene lainkaan. Muiden potilaiden seurassa en mene. Lähdin kansliasta kesken selityksen.

Ei väliä.

Eilen illalla aloin taas viillellä. En paljon, kun en saa ihoa kunnolla verille. Äsken tein sitä vielä vähän.

Nyt pitäisi hakea päivälääke. Hoitaja kävi siitä ovella. Olen nyt lääkekielteinen. En haluaisi ottaa.

En halua olla elossa.

Otitko päivälääkkeet?

Olen ottanut lääkkeeni. Vastustus on hetkittäin kova. Ei ne taida juuri mielialaan vaikuttaa. Ehkä ahdistukseen ennemmin. Ja ahdistusta en halua.

Kysyin tulevan yön yököltä, oliko illan vastuuhoitaja kertonut viime yöstä. Oli kertonut. Olin villellyt ja tehnyt jotain muutakin. Olisin kertonut, jos yökkö ei olisi tiennyt.

Nyt väsyttää. Käyn varmaan ajoissa nukkumaan.