Mun elämässä on synkkä kausi. Taas kerran ja ollut jo pitkään. Vahingoitan itseäni. Mietin kuolemaa. Haluaisin pois. Ihan oikeasti kuolla vain pois. Masennus on aika kova, enkä sen usko muuksi muuttuvan. Haluaisin huutaa. Ja pyytää apua. – Mutta korrekti kun olen, niin pysyn hiljaa. Pitäisikö hakeutua sairaalaan?!
Hei JP.
Radiossa laulaa mulla on 101 tapaa olla vapaa, eikä mulla ole ikinä tylsää.
Ja nyt siellä Joku laulaa Hei hei mutsi mä en syönyt mun lääkkeitä. 😍
Älä multa kysy. En osaa neuvoa. Mutta jos se on vaikeata, saattaa olla ihan
turvallista hoitaa se yksityisasiana, ja siinä sairaala on täydellinen paikka. 😍
Vaikea kysymys.
Ehkä sun kohdalla valvottu tila alussa on parempi.
Anteeksi etten kye/jaksa enempää...
Hei JP, sisäpäivät on välillä ihan hyviä ja voihan niitä ihastella ikkunan läpikin 🙂 Minua kaduttaa vähän etten tänä viikonloppuna pitänyt kumpaakaan päivää huilipäivänä, menin vaan suunnilleen samaan tahtiin kuin työviikollakin vaikka vähän tuntuisi siltä että levolle olisi ollut tarvetta. Ehkä voin koettaa kuunnella vointiani ja jaksamistani vähän tarkemmin ensi viikolla.
En tarkoita kuulostaa vähättelevältä huoltasi kohtaan, mutta onko siitä varsinaista haittaa jos päätät väärin sairaalaanlähdön suhteen? Tarkoitan sitä, että jos päätät huomenna ettet tarvitse sairaalahoitoa juuri nyt, mutta muutatkin mielesi vaikka seuraavana päivänä, kai sitä voi hakeutua sairaalaan ylihuomennakin. Tai jos päätät huomenna että kyllä, tilanne on nyt sellainen sairaalajakso tuntuisi olevan paikallaan, ei kai siitä ole haittaa vaikka et tietäisikään miten olisit selvinnyt ilman sitä. Tarkoitan että ihmiset tekee koko ajan päätöksiä, jotka ei aina voi olla optimaalisia, mutta ei niihin maailma tähän mennessä ole kaatunut 🙂
Tai voitko päättää, että sinun ei tarvitse tehdä päätöstä tänään, vaan katsot huomenna sen mukaan miltä tuntuu?
☺️❤️☺️
Kiitos, Jaanas, Saloka ja Soroppi, vastauksistanne mun epäröiviin kysymyksiini! Kun luin viestinne peräjälkeen, mua alkoi hymyilyttää! Tai oikeammin melkein naurattaa! 😀 Sinänsä niin pieni asia, mutta mulle suunnattoman suuri. Jos totean tehneeni väärän päätöksen, on se viikossa ohitettu. (Puhutaan viikon sairalajaksosta.)
Pähkään vielä vähän tänään, mutta teen päätöksen huomisen osalta vasta huomenna. 🙂
Nukuin viime yönä kuusi tuntia. Se on jonkin verran liian vähän. Yritän kuitenkin jaksaa tämän päivän. On mennyt kaksi päivää sallituilla Opamoxeilla. Se on sujunut melko helposti, mutta kun en ole juuri tehnyt mitään. Ollut vain kotona... Ja se kotoa pois olo on mulle se hankala paikka. Odotan soittoa polilta.
Nyt alkoi ahdistaa. ☹️
Hei JP.
Yritä ymmärtää saavuttaa päivä rytmi, ja tekemisen kepeys. 😍
Hyvää jatkoa. 😍
Hei, Jaanas! 😍 Nukun pitkiä ja lyhyitä yöunia. Voisi tuo päivärytmi olla vähän säännöllisempikin. Lääkkeet otan kuitenkin päivittäin suunnilleen samaan aikaan.
Olen tänäänkin pysynyt kirjoitetuissa Opamoxeissa. Lääkäri pelotteli mut viime viikolla niin hyvin... sillä etten saa enää lääkettä hitaaseen vieroitukseen lainkaan, jos lääkkeitä menee kirjoitettua enemmän. Vähemmästäkin jo säikähtää! En tiedä pelottaako tilanne nyt enemmän vai huvittaako nuo omat reaktiot... Huomaan myös itsessäni sen piirteen, että haluan mielyttää lääkäreitä. Ehkä he ovat mulle jotenkin vanhemman roolissa. Tunnistaako kukaan muu tätä/ tämän kaltaista itsessään? Kun tämän ymmärrän, voin toimia toisin. Lähteä siitä, mitä itse oikeasti haluan, ja toimia sen mukaan.
Hei JP.
Kyllä se on miellyttämistä jos aina näkee vaivaa asennoitumisessansa kuin menee lääkäriin, ollaksensa mahdollisimman neutraali, silti onnistumatta siinä aina, tuntemukset ottavat vallan eivätkä välitä siitä milloin niitä ei saisi ilmentyä, koska muuten ne ovat harhoja. 🙂👍
Hei, Jaanas! 😍
Mun hoitoni vaihtelee. Nyt tuntuu siltä, että asiat saattavat alkaa etenemäänkin. Mutta silti tilanne ahdistaa mua! ☹️ Yritän tehdä asioita. Hetkittäin saatan innostuakin... mutta... sitten kuolemanhalu alkaa taas nostaa päätään.
Mietin, kuinka paljon mussa on itsesääliä. En osaa oikeastaan lainkaan vastata tuohon. Enkö vain näe sitä, vai eikö sitä ole erityisen mainittavasti? Ainakin se on ei-toivottava -tunne.
Kuinka paljon mussa on sitä, että haluan olla kuollut? Ja miksi niin on?
Mä ajattelen, että läheiset selviää mun kuolemasta helpolla... Ajattelenko, etten merkitse heille mitään? Vai heijastuuko ajatuksessani se, etten itsekään välitä heistä..? En tiedä. Masennus/lääkkeet tekee mut aika tunteettomaksi.
Juttelin eilen lääkärin kanssa jonkin aikaa. Saatiin sovittua asiat. Helpotti oloa, vaikka en vieläkään ole asioista omalla kohdallani varma. Ensisijassa puhuttin Opamox-vieroitukssta. Mun pitääkin laskea, montako Opamoxia mulla on jäljellä!
Itsemyötätuntoa on vaikea mieltää. On ehkä ihan ymmärrettävää, että sairastuin masennukseen, kun ottaa huomioon mun perhetaustani. Mutta selittääkö se esim. itsetuhoisuuteni? Mun olisi hyvä välittää itsestäni enemmän. Ehkä positiivista on kuitenkin se, että sanon ääneen ajatuksiani. Myös niitä itsetuhoisia. Pyydän muilta lohtua ja apua.
Eilen päivällä ahdisti. En ole varma otinko yhden puolikkaan Opamoxin liikaa. En saanut dosetista selvää, paljonko olin ottanut. Mutta otinpa tai en, meni ahdistus ohi kohtuullisessa ajassa.
Ahdistus ja kuolema-hakuisuus on pahimpia...
Jardin Prive kirjoitti 21.2.2019 8:1
Mä ajattelen, että läheiset selviää mun kuolemasta helpolla... Ajattelenko, etten merkitse heille mitään? Vai heijastuuko ajatuksessani se, etten itsekään välitä heistä..? En tiedä. Masennus/lääkkeet tekee mut aika tunteettomaksi.
Juttelin eilen lääkärin kanssa jonkin aikaa. Saatiin sovittua asiat. Helpotti oloa, vaikka en vieläkään ole asioista omalla kohdallani varma. Ensisijassa puhuttin Opamox-vieroitukssta. Mun pitääkin laskea, montako Opamoxia mulla on jäljellä!
Itsemyötätuntoa on vaikea mieltää. On ehkä ihan ymmärrettävää, että sairastuin masennukseen, kun ottaa huomioon mun perhetaustani. Mutta selittääkö se esim. itsetuhoisuuteni? Mun olisi hyvä välittää itsestäni enemmän. Ehkä positiivista on kuitenkin se, että sanon ääneen ajatuksiani. Myös niitä itsetuhoisia. Pyydän muilta lohtua ja apua.
Eilen päivällä ahdisti. En ole varma otinko yhden puolikkaan Opamoxin liikaa. En saanut dosetista selvää, paljonko olin ottanut. Mutta otinpa tai en, meni ahdistus ohi kohtuullisessa ajassa.
Ahdistus ja kuolema-hakuisuus on pahimpia...
Minusta tuntuu siltä Että monet ongelmat saattavat pohjautua lapsuuden kokemuksiin, eli on ihan loogista ajatella että jos ei saanut lapsena huomiota osakseen, sitä kaipaa aikuisena läheisiltä ihmisiltänsä erityisen kovasti. Myös itsemurha tarpeet saattavat tulla lapsuuden kokemuksista, jäätyäni häviölle isälleni masennuin, minusta tuntui ettei äitini välittänyt minusta tarpeeksi, ja myöhemmin sama toistui. Ehkä äitini ei tarkoittanut olla välinpitämätön minun suhteeni, mutta löysin itsestäni itsetuhoisuuden tunteet, kuten itsesääli, haavoitettu ylpeys. jne.
😍😍
Vellottele liikaa lapsuudessanne.
Lukeekaapa vaikka tämä ja lainatkaa tuo kirja. Itse olen kyllä vain kirjan esittelyn lukenut mutta siitäkin otin opit olla olematta säälittävä aikuinen, koska oli paska lapsuus.
https://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/julkkispsykiatri-ben-furman-ihmisen-heikkous-myytti
"Furmanin mielestä on jopa haitallista ajatella, että vaikea lapsuus johtaa ongelmiin aikuisena."
Täällä on keski-ikäisiä ihmisiä, jotka vellovat lapsuuden tapahtumissa. Jollakin on vielä äitikin pitämässä huolta, ei riitä hoitotahokaan. Mikään ei ole hyvä. On se masennus, joka oikeuttaa kaiken tämän.
Maanvaiva ja Tammyka, Ehkä teissäkin näkyy lapsuutenne kovuutena muita ihmisiä kohtaan...
Hei JP.
Älä välitä. Kaikilla on oikeutensa kirjoittaa mielipiteensä. Jos joku haluaa miettiä monia kymmeniä vuosia vanhoja asioita nykypäivän valossa, kyllä siihenkin pitäisi olla mahdollisuutensa. Jaanas.