Kevät ei lämpene. Pelkkää harmaataja sadetta. Hyvä niin. Ehkä sitten saisin kiinni hetkestä ja kevään tulosta. Mulle on liki joka vuosi vaikeaa juuri tähän aikaan - ehkä pitäisi kirjoittaa tähänkin aikaan... 🙂 Tuntuu, etten ehdi mukaan. Tulee kevät, tulee kesä, ja minä olen jämähtänyt talveen ja pimeyeen. Pitäisi olla jotain muuta kuin on. Ja siihen ajaa myös sisäinen käskytys. Nauti, iloitse, kasva, tuota hedelmää!

Kaipaan vihreää. Kuitenkin. Joka aamu käyn partsilla katsastamassa, miten siemenet ovat itäneet. Mustasta mullsta nousee hentoja vihreitä taimia.

Voisiko omasta pimeydestäni nousta jotain tuoretta?

Epäilen. ☹️

Miks tää menee aina näin. Masennusta, voimakasta ahdistusta. Ja sitten toive kuolemasta. En uhkaile läheisiä sillä. Hoitohenkilökunta tietää, osittain. Mutta munhan on hallittava tämä. Mun on hallittava kaikki tilanteet. Mä päätän mitä tapahtuu. Mä oon se, joka päättää, pitääkö lähteä sairaalaan.

En uskalla luottaa muihin... mitä sitten kävisi?

Pari päivää taukoa edellisestä kirjaamisesta...

En halua nähdä muita ihmisiä. Haluan pysyä kotona. Enintään, jos joku tulee tänne on ok, mutta että minä lähtisin muiden seuraan, ei kiitos.

Ahdistaa. Masentaa. Viiltelen. Otan lääkkeitä.

Mitä järkee missään on...?

Vaikka hoitoa on, tuntuu, että yksin on selvittävä. En luota ihmisiin. Siihen, että he haluaisivat minulle hyvää.

Paska maailma! Paska minä!

Aurinko paistaa, mutta toivoisin satavan. Haluaisin vahingoittaa itseäni... Paljon. Mieli on synkkä. Tätä samaa paskaa vuodesta toiseen. Miten kestän??? Edelleen hengissä, vaikka olo on ollut monesti aivan liian paha ja vaikea.

En ymmärrä itseäni.

Ahdistaa. Haluaisin viillellä koko ajan. Repiä ranteet auki. Vahingoittaa itseäni, ihan yksinkertaisesti... Olo on vaikea.

Kotona on hirveä siivo. Mikään ei kiinosta. Ei ole halua tehdä yhtään mitään. Ei sellaistakaan, mikä yleensä on ihan kivaa.

Eilen kehoitettiin menemään päivystykseen. En mennyt. Katsotaan, mikä olo on tänä iltana.

Luin kirjoittamasi.

Mietin täällä juuri, että kurja noin huono olo. Tiedän kyllä miltä se tuntuu, kun on "kuopassa". Ehdottomasti olet avun tarpeessa. Olisiko se sitten keskusteluapua vai jotain vielä enemmän sitä en osaa sanoa, kun en tunne sinua. Vai tunnetko, että itse pääset tilanteen tasalle ajan kanssa jos olet aiemminkin tuon kokenut. Miten olet siitä selvinnyt? Oletko hakenut aina apua vain itsekseen?

Onko ketään lähimmäistä, jonka kanssa voisit puhua?

Tästä nyt varmaan mitään apua ollut, mutta halusin vastata, kun olet jatkanut tänne kirjoittamista tulee tunne, että tosissaan haet apua ja se on hyvä.

Voimia sinulle🙂🌻

Hei, Autiotalon kuunvalo. Kiitos kun kirjoitit.

Olen hoidon piirissä. Ehkä en osaa kertoa tarpeeksi selvästi, kuinka huonosti taas voin. Mutta jotenkin en luota enää siihen, että mitään apua, todellista apua, voisin saada. En usko muutokseen. On vain tämä paha olo, jonka kanssa olen yksin. Läheiset tietävät jotain, mutteivät kaikkea. En halua rasittaa ja huolestuttaa. Joten vain minä tiedän, että on näin huono olo...

Ymmärrän mitä tarkoitat.

Minäkään en enää usko ollenkaan julkiseen apuun. Lääkkeet eivät nimittäin minua auta ja en jaksa käydä psyk.polilla kerran kahdessa viikossa vatvomassa psyk.sairaanhoitajan kanssa samoja ja samoja asioita. Se on vaan jotenkin niin teennäistä, eikä auta ollenkaan. tulee vain tunne, että käy jossain "valvonnassa", vaikka sitä kait se tavallaan onkin..ja vihon viimeistä ainakin täällä missä minä asun on mennä osastolle, joka on niin kauhea paikka, että siellä kuka tahansa viimeistään tulee hulluksi (anteeksi raju kielenkäyttö).

Yksin on siis tultava toimeen jos ei voi uskoa julkiseen apuun. Tietysti jos on oikeasti vaikka aivan umpikujassa ja itsarin partaalla niin jostakin on apua haettava, mutta kyllähän totuus on, että itse se on tämä arki elettävä ja tultava toimeen itsensä kanssa muutenhan sitä istuisi jatkuvasti osastolla "tuhtisti lääkittynä". Minä en ainakaan halua sellaista, enään.

Minun mieltä ei nyt ainakaan tänään tämä kesä mitenkään paranna. Aurinko mollottaa kuumuuttaan, enkä välittäisi nähdä kesäisiä ihmisiä kadun päällä.

Arvaapa huvittaisiko yhtään lähteä istumaan kuumaan autoon ja metsästämään parvekkeen kesäkalusteita jostain ostoshelvetistä, joka täynnä kukkamultaa himoitsevia kesäihmisiä..joo, ei.

Tsemppiä🙂👍

Päivän olin liikenteessä. Nyt väsynenä kotona. Masennus ja ahdistus alkavat palata oikein voimalla. Olen jo aloittanut itseni vahingoittamisen. Ihankuin siitä olisin ylpeä😟

Nyt haluaisin itkeä, mutta eihän sellaista kuin itku ole ollut olemassa aikoihin. Kuukausiin... Vuosiin?

Jotenkin tappelen edelleen sitä vastaan, että olisin vointini suhteen yksin. Tiedän, ettei moni välitä. Mistään ei ole oikeasti apua. Todellista toivoa ei ole ollut mies (nais) muistiin... Mutta silti etsin ja huudan. Hölmö minä!

Ketjun otsikko on harhaanjohtava. Kuuuluisi olla "Mä olen pimeä"😋

Tunnen, että kaikki, koko yhteiskunta ja maailma toimii lainmukaisuuksilla, jotka minulle on vieraita. Joskus, aika useinkin, tunnen itseni vieraaksi. En ole edes ihminen, vaan jotain ihan muuta. Tuskin edes mitään elävää. - Kivi ehkä?

Kaikki muu on järjestäytynyttä, mutta minä olen pimeydessä, pimeä!

Hei Jardin Prive!
Samasa jamassa olen minäkin eli kuoleman halu on kova. Kesä ei jaksa innostaa eikä kevätkään ollut yhtään helpompaa. Ahdistusta vaan ja masennusta. Eikö tämä koskaan lopu.Kuolema onneksi korjaa joskus. Rukoilin puolestasi äsken. Koetetaanko sittenkin jaksaa päivä kerrallaan. Vaikka ei se helppoa ole.

Hei, Arka! Kiitos viestistäsi. Miksi elämä on joillekin niin vaikeaa?😑❓

Minä en juuri nyt halua kuolla, mutta välillä oleminenkin tuntuu hankalalle juuri noiden lainalaisuuksien ja järjestäytymisen kannalta. Olen aina tuntenut, etten kuulu niihin ja en osaa elää, ajatella ja toimia niin, kuin yhteiskunta yleensä tekee.

Olen aina elänyt omalla tavallani ja sekin on aiheuttanut paljon hankaluuksia. En ole koskaan ollut (oikeasti) kiinnostunut opiskeluista, työuran luomisesta, perheen perustamisesta, omaisuuden haalimisesta ja sellaisesta, mikä suurimmalle osalle ihmisistä on itsestäänselvyys. Muistan jo nuorena hämmentyneeni siitä, että toiset nuoret näyttivät pitävän juuri itsestäänselvänä, että jatkavat opiskeluita ja myöhemmin perustivat perheet jne. Minä silloinkin vain mietin, että mitä haluaisin tehdä? Ei minulla ole koskaan ollut mitään suoria säveliä elämässäni. Ei oikeastaan edes tavoitteita tai päämääriä. Kait olen sitten vain ajelehtinut ja tehnyt juuri silloisenkin päähänpiston mukaan asioita. Ei tarkoita sitä, ettenkö olisi elämässä tehnyt mitään. Olen tehnyt ja harrastanut paljonkin, mutta en sillä kaavalla, kuin enemmistä ihmisistä.

En ole koskaan myöskään voinut ymmärtää sitä, että jotain pitäisi tehdä vain siksi, koska niin kuuluu tehdä. Aikanaan kieltäydyin menemästä rippikouluun, kun en kokenut sitä mitenkään kiinnostavaksi. Tämä oli suuri kummeksunnan aihe niin nuorten, kuin aikuisten parissa, suuri skandaali. "Kyllähän nyt rippikoulu kuuluu käydä". No, minua ei kiinnostanut ja thats it. En ole asiaa katunut. En ole myöskään katunut sitä, etten ole luonut työuraa tai korkeakouluttautunut. Ei sitäkään kukaan ymmärrä, ettei vain ole kiinnostanut. Luulen, että suurin syy tälle epämotivoitumiselle on ollut aikanaan aina pienestä lapsesta teini-ikään jatkunut rankka koulukiusaaminen, kyttääminen ja kaikkinainen itsetunnon polkeminen. henkinen ja fyysinen väkivalta sukulaisten taholta. Kukaan ei ole kannustanut. Mitenpä sitä oppisi ihan itsekseen luottamaan kykyihinsä jos puoli maailmaa tekee kaikkensa sen mitätöimiseksi.

Mieluummin olen kait sitten elänyt elämääni riippumattomana toisista ja omassa rauhassani omien sääntöjeni mukaan. Hullun kirjoihinhan siitä joutuu/laitetaan, mutta minulle on aivan yksi lysti mitä papereissani lukee.

Tämä juttu lähti nyt rönsyilemään ihan minne sattuu, mutta pointti oli kait se, että tässä valmiiden odotusten yhteiskunnassa on aika ajoin melko monimutkaista elää jos et "kuulu joukkoon".

Hei Jardin Prive!
En tiedä miksi elämä on niin vaikeaa. Olen kyllä itse tehnyt monenlaisia virheitä tässä elämässä mutta joskus tuntuu että olisin jo kärsinyt tarpeeksi ja toivon että pstyisin antamaan anteeksi itselleni. Mutta päivät vain kuluvat ja kärsimys jatkuu. Tuntuu että pitäisi saada pian kuolla pois ja olenkin toivonut itselleni jotain niin vakavaa sairautta että saisi päättää päivänsä. Itsemurhan ajatteleminen on jokapäiväistä mutta kun on perhe joka rakastaa edelleen täysillä niin sitä aina on onnistunut lykkäämään. Mieheni sanoi kerran että me pidetään toisemme hengissä. En ole kertonut hänelle itsemurha-ajatuksistani, hän sanoi sen ihan sattumalta. Hänen takiaan olen yrittänyt jaksaa.Huokaisin taas Taivaan Isän puoleen jos hän auttaisi meitä kumpaakin.

Hei Jardin Prive!
Katsoitko jääkiekkoa? Kiva että Suomi voitti. Tulin näin illalla katsomaan oletko kirjoitellut mitään. Haluan kertoa että seuraan mitä sinulle kuuluu ja luulisin että ymmärrän Sinua kun itselläkin menee niin huonosti. YYritetäänkö taistella? Toivottavasti en herää yöllä valvomaan, viime yönä valvoin kolmesta viiteen. Hyvää ja rauhallista yötä sinulle Jardin Prive ja kauniita unia!