Olen pohtinut ystävyyssuhteessa syntynyttä seuraavanlaista tilannetta: tietenkin asian esitän vain omalta kannaltani. Olin paljon tekemisissä kummityttöni kanssa ja murrosikäisenä hän tukeutui apuumme (olin silloin naimisissa). Aikuisiällä hain hänet usein koirien kanssa viettämään viikonloppua luokseni ja yhdessäolo oli helppoa. Sanoinkin, että ihan kuin hän olisi ollut meillä aina. Viimevaiheessa satsaukset ystävyyteen meni näin: minä soitin, yleensä olin se aktiivinen osapuoli ja hän odotti yhteydenottoani. Väsyin siihen että minä kuljetan häntä autollani edestakaisin viereilulle ja vierailut vähenivät. Tässä tulee asian ydin: jos minä satsaan 5 edestä, hän vastaa vähemmällä jne. Eli minulta odotetaan enemmän kuin sieltä vastataan. Sanoi viime perhetapaamisessa että soitellaan, vastasin että soitellaan, mutta hänen soittoaan ei kuulu, odottaa minun aloitetta. No olen ajatellut soittaa. MIKÄ ON TÄLLAISEN KÄYTTÄYTYMISEN TAUSTALLA, HUONO ITSETUNTO ? Ja kiteytettynä toinen versio: joku ihminen ei tervehdi ellet sinä tervehdi ensin. Ja jos et tervehdi, kukaan ei tervehdi. Miten tällaiset asiat ratkaisisitte. ?

LIsäksi minä jaoin hänen kanssaan kaiken mitä minulla oli, mutta kun ehdotin,että voisin lähteä hänen ja hänen ystävänsä kanssa joku viikonloppu vuokratulle kesämökille, niin hän sanoi, että on hänkin sitä ajatellut… mutta ei kuitenkaan ehdottanut. Oletan, että haluaa pitää omat ystävät ominaan, koska hänellä ei ole muuta perhettä kuin 2 koiraa ja ko. työtoveri.

Joku kotipsykologi, jolla tämä puoli hallussa, ole hyvä ja kommentoi!