En jaksa kirjottaa koko tarinaa, joten tässä tilanne lyhyesti: Viime kesänä saatiin miehen kanssa viimein viiden vuoden jälkeen asumuseron ja terapian kautta suhde toimimaan. Tunne oli mahtava! Ehkä siitä hullaantuneena tein jotain todella typerää, kun olimme viettämässä anopin kanssa kesäpäivää ravintolaterassilla. Koitin pölliä laukun erään pöydän alta, anoppi näki kaiken. Tästä ei seurannut mitään ihmeempiä, ja yritin selittää anopille ja miehelle, että olin vain niin hirveän utelias. Ehkä olisin pitänyt laukun, jos siinä olisi ollut jotain kiinnostavaa, toisaalta en olisi, koska uteliaisuuteni jälkeen olisin varmasti tajunnut, että nyt tein virhearvion! Sovimme tilanteen ja jatkoimme päivän viettoa.

Vieläkin ajattelen, että anoppi on vihainen ja kummissaan, ja että hän ottaisi asian esille esimerkiksi häissämme. Häpeän joka ikinen päivä, enkä pääse tunteesta eroon. Miehen kanssakin olen asiasta puhunut, ja hän sanoo, että asia on unohdettu ja kuopattu. Minun puolestani ei kuitenkaan ole, pelkään jatkuvasti, että joku tunnistaa minut ja hankkii paikalle poliisin. Ajatus typerästä teostani piinaa jatkuvasti! En voi syyttää sitä huumaa, tietenkään, joka suhteemme korjaantumisesta tuli, mutta se oli varmasti osasyynä, tuntui, että pystyy kaikkeen!

Miten voin olla näin tyhmä, ottaako anoppi asian vielä esille, pitäisikö minun ottaa, pitäisikö ilmoittautua poliisille, mitä ihmettä teen?! En jaksa olla näin, että joka ikinen päivä se on mielessä ja kadun sitä jatkuvasti! Jatkuuko tämä elämäni loppuun asti? Pelkään, että jos menemme tänä kesänä anopin kanssa jonnekin käymään, hän ottaa sen esille, ja häpeän. Häpeäminen onkin oikein, mutta kun en vain selviä mitenkään tästä, päivä toisensa jälkeen olen niin syyllinen!! Tuntuu, ettei tähän auta mikään muu, kuin se, että joskus tulee kuolema vastaan.😭😭😭😭😭😞😞

APUA!

Miten pääsen ikinä tästä eroon? Olisi edes yksi päivä, jolloin koko asia ei tulisi mieleen! Huokaus. 😭