Kirjotan tänne koska mulla ei oo oikeestaan muutakaan paikkaa jossa avautua. Oon melkein 21-vuotias ja mulla ei oo ollut nyt lukion alusta lähtien lähes ollenkaan ystäviä. Nyt on mennyt suunnilleen 4 vuotta, yksi hyvä ystävä mulla oli mutta tääkin päättyi hyväksikäytetyksi tulemiseen.
Ainoat ihmiset joille puhun on mun vanhemmat. Oon aikalailla sulkenut itteni pois sukulaisten piiristä. Oon itse trans, homo, autismin kirjolla ja oon kärsinyt vakavasta psykoosista siitä lähtien kun olin suunnilleen 13-vuotias. Ystävien löytäminen on tosi hankalaa mulle, oon aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi.
Alkaa tuntua että mun elämä menee itsemurhayksiössä kissan kanssa. Käyn puhumassa hoitajalle mut en oikeen oo saanut siitäkään mitään irti.
Jos jollain on jotain positiivista sanottavaa niin antaa tulla vaan. Halusin vaan kertoa tästä jollekin.
Ainakin sen voin sanoa että sulla on tosi kiva nimimerkki, ja kiva kun kirjoitit ja kerroit jotain itsestäsi muutenkin.
Koet ilmeisesti olevasi yksinäinen tai että kaipaisit elämääsi muitakin kavereita kuin kissan? Varmaan yhteisten piirteiden tai joukkoon kuulumisen tunnetta voi olla vaikea löytää koulumaailmasta jos kuuluu noinkin moneen vähemmistöön. Mikä on sääli, koska ne autismin kirjolla olevat ja trans-ihmiset joita tunnen (taidat kyllä olla ensimmäinen tapaamani, jossa yhdistyy molemmat piirteet) ovat aika mahtavia tyyppejä.
Luulen kyllä että valtaosa tälle foorumille kirjoittelevista kaipaisi elämäänsä lisää ystäviä, että siinä suhteessa uskaltaisin olettaa että mahdut joukkoon oikein mainiosti. Tervetuloa mukaan vaan jos haluat jossain vaiheessa kirjoitella lisää!
Minun 22v lapseni on muunsukupuolinen, on odottanut 18-vuotiaasta saakka lähetettä rintojen poistoon. Hänellä on adhd+paljon aspergerin piirteitä; mm väsyy herkästi sos tilanteissa, on ahdistusherkkä ja kärsii univaikeuksista. Miltei kaikki hänen ystävänsäkin ovat sekä. kirjolla.että kuuluvat sukupuolivähemmistöön - kissaihmisiä muuten moni heistä 👌🐾
Positiivista on ehdottomasti tuo, että voit puhua vanhempiesi kanssa! Voin varsin hyvin ymmärtää ettei sukulaisten seura tunnu omalta! Eivät kuule minunkaan veljet (eli lapsen enot) ymmärtäneet oman nuoreni ominaisuuksia enkä halunnut edes altistaa häntä mitätöinnille menemällä kyläilemään näitten luokse - tiesin liiankin hyvin heidän karkeat tapansa (puhun imperfektissä koska ovat kuolleet).
Lukion käyminen on todella arvokas pääoma😉 Tuleeko siltä ajalta mieleen onnistumisen tilanteita: esim sellaisia, että olet saanut opelta/opeilta hyvää palautetta? Ainekirjoitus? Matikka? Kuvis? Jos, niin vaali niitä! Muutoinkin onnittele itseäsi, että jaksoit yksinäiset lukiovuodet ♥️
Jos käyt terveysasemalla juttelemassa, niin kokemuksesta tiedän, että siellä (tai psyk.polilla) ei useinkaan ole kylliksi, tai jopa ollenkaan, tietoa, miten syviä (sekundäärisiä!) henkisiä kipuja ns normaaleille suunniteltu ympäristö voi lapsuus- ja nuoruusvuosien saatossa tuottaa autismin kirjoon kuuluvalle 😒 Ja transsukupuolisuus vielä tuohon päälle... Ilman muutahan siinä kokee itsensä ulkopuoliseksi 🥺 Ja - oikeastihan - ympäristö on se mikä on sairas...
Tässä on hyvä linkki, mistä mun lapsi on saanut huimasti ammattitaitoista tukea. Myös omaisille löytyy sieltä lämmintä vastaantuloa, jos vain voit tai haluat kertoa vanhemmillesi. Sinne voi ottaa yhteyttä etänä.
https://sukupuolenosaamiskeskus.fi/palvelut/vertaistukipalvelut/trans-ja-muunsukupuolisten-ryhmat/