Olen koko elämäni taistellut enemmän tai vähemmän ongelmasyömistä vastaan. Omalla kohdallani ”ongelmasyöminen” on viimeisen 17 vuoden aikana tarkoittanut sitä ,että olen lihonnut ja laihtunut 80kg:n välillä. Bulimian anorektisilla piirteillä sairastin 19-vuotiaasta alkaen. Laihdutin silloin 10 kuukaudessa 37 kiloa. Sitten parin vuoden aikana lihosin ahmimalla 42 kiloa. Minulla ei ollut silloin,eikä ole nyt mitään lääkitystä tai kilpirauhasen toimintahäiriötä joika olisi lihomisen selittänyt. Vain ahmiminen ja ylensyöminen. Sitten laihdutin 6kk aikana 37 kiloa. Ja tätä jojoilua tämä on nyt ollut. Olen välillä miettinyt ,että ulkopuolisille ihmisille voi näyttäytyä oudosti se ,että ensin painan vaikka 70kg. Sitten 5kk päästä painan 90kg. Mulla ne lihomiset on tosiaan sitä luokkaa että näkyy naamassa ja koko kropassa. Mulla ei koskaan viimeisen 17 vuuoden aikana ole ollut sellaisia ”lihomisia” mistä puhutaan naistenlehdissä ja nettienkeskustelupalstoilla että lihosinpa taas 5-10kg. No tervetuloa tutustumaan mun elämään, missä kun ”hallinta” lähtee käsistä niin voit kevyesti ahmia ittes 20-30kg lihavammaks, sen jälkeen laihduttaa sen pois seuraavan vuoden aikana , ja sit olla pari kuukautta normipainoinen ja hoikka ja sit kun tulee psyykkinen romahdus ,masennus menee pahempaan tilaan tai et vaan jalsa enää elää niin että millään ei ole mitään väliä niin ylensyöt ja ahmit monta kuukautta täysin tolkuttomasti ja hillittömästi vailla mitään estoja tai rajoja.
Olen suoraan sanottuna ihmetellyt, että mistä muut masentuneet, ja toivonsa menettäneet saa sen motivaation pitää painonsa ja ruokailunsa kurissa niin ettei syömisen ja ahmimisen vuoksi masennusjaksoilla lihoa sitä 20-30kilioa ?Vai onks muilla sit se että vaikka hallintaa ei syömisissä ole ,ja paino nousee, niin herkuttelu on sitä että ahminpa suklaalevyn ja keksipaketin putkeen ? Koska jotainhan tässä tapahtuu.
Ja kaikkein kauheinta ei enää., 17 vuoden syömishäiriöhelvetin jälkeen ole se että voin lihoa jopa 40 kiloa vuodessa ilman alkoholia tai lääkitystä koska kummassakin nollatoleranssi, niin oon jo tottunut siihen että hetken aikaa saatan olla normipainoinen ja mahtuu esim M – S koon vaatteet päälle, sitten siitä puolen vuoden päästä mulle sopiva vaatekoko on L/Xl/´XXL- linja.
Mutta joo nytkun ihan mietin että mik äse ongelma on, kun mä oon tottunut tähän ylipainoisuuteen ja lihavuuteen , niin kyl se on ne muut ihmiset. Muut ihmiset ihmettelee ääneen, vihjailee, vihjailee et masennuslääkkeett lihottaa ja kilpirauhasenvajaatoiminta lihottaa ja niitä todella kiinnpstais tietää kumpi mun kohdalla on kysymyksessä (no ikävä tuotaa pettymys mut mun kohdalla ei kumpikaan noista aiheuta lihomista).
Et ehkä kuitenkin haittaa ne ulkopuolisten asenteet, mielipiteet ja halveksunta ja ylimielisyys mua kohtaan.Ja tietty koen läskiahdistusta, väsymystä, uupumusta ja voimattomuutta ja avuttomuutta myös sen seikan edessä että mun kohdalla se ylensyöminen ja ahmiminen tarkoittaa sitä että kasvot muuttuu epämuodostuneeks kun rasva kerääntyy niihin, reidet muuttuu epäsopusuhtaisiksi, vatsa kasvaa ja näyttää kuin olisin raskaana… ja kuitenkin mä aina palaan siihemn. Ylensyömiseen ja ahmimiseen .mä en kuulu siihen ihmisryhmään joka voi reilusta ylipainosta ja lihomisesta huolimatta meikkaamalla ja laittautumalla saada itsensä viehättäväksi ja kauniiksi, ei kyllä mulla on se ylipaino ja lihavuus joka tekee musta ruman ,vastenmielisen ja muissa ihmisissä halveksuntaa aiheuttavan näköisen.
No sit syntyy kierre. Ylensyön ja ahmin koska en jaksa omaa rumuuttani. en jaksa tätä kroppaa. en jaksa sitä miten rasvaallit heiluu ja kasvaa käsivatrsien alla. en jaksa sitä miten reidet paisuu ja turpoo kuin sotanorsulla. en jaksa sitä että vatsa on yhtä suuri kuin olisin raskaana. en jaksa sitä että kaikki muuti hmiset näkee mun naamasta miten lihoan , turpoaan ja miten mun paino vaan jatkaa nousuaan viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mua ahdistaa, hävettää. Koen syvää häpeää, arvottomuutta ja itseinhoa. ja sit pakenen sitä ylensyömiseen ja ahmimiseen. ehkä alan olla väsynyt tähän jatkuvaan lihomiseen ja laihtumiseen mikä on vuodesta toiseen sama. Se on kans ollut jännä huomata miten hoikat ja laihat ajattekee etttie lihavat osaa laihduttaa. mulla on niin monta onnistunutta laihista takana, olen laihduttanut 37kg, 42kg, ja kaikkea siltä väliltä. Että kyllä todella tiedän omalla kohdallani ja oman kroppani kohdalla miten laihdutetaan ja mikä toimii mut kun ei se syöminen ja ahmiminen olekaan fyysistä vaan psyykkistä.
pakenen siihen yksinäisyyttäni ja masennustani jotka sit vaan pahenee kun iho on pahassa kunnossa ja finnejä täynnä, kasvot turpoo ja levii niin että se on aina ekana mielessä kun joku ihminen puhuu mulle ja katsoo mua puhuessaan et se varmaan ajattelee miten oudot, rumat, lihvavat ja isot kasvot mulla on. Kai se jonkinlainen tavoite olis vielä tässä elämässä, että yksinäisyydestä, erilaisuudesta, rumuudesta huolimatta, siitä huolimatta että mä jäin kakkoseks elämälleni, ongelmilleni, syömishäiriöilleni ja lihomiselle että joskus onnistuisin vielä pudottamaan painoa ja laihduttamaan normaalipainoon ja vaikka pysymään siinä et joiskus väsyttää ja masentaa ja sit ahmit sen lakupussiin ja suklaalevyn ja tilaat pizzan ja sit teet sitä pari viikkoo ja lihoot sen muutaman kilon. Et jos siihen pääsis joskus et ei tarveis ylensyödä ja ahmia niin että lihosaa vuodes sen 30-40kg niin et ympärillä olevatkin alkaa jo ihmettelemään miten se lihominen ja ylensyöminen on enää mahdollsita. Kiva siinä sit kun tietää itse ahmineensatisensä siihen kuntoon.
mulla ei jotenkin oo mitään rajoja tossa syömisessä. en jaksa niitä asettaa enkä haluais niillä kieltää hetken nautintoa, sit kun saattaa oikeasti olla psyykkisesti siinä vaiheessa et istuu rannalla miettimäss itsemurhaa niin tuntuu et siinä viahessa se lakupussi ja keksipaketti ja litran paketti jätskii on ihan sallituu huolimatta miten ruma ja lihava on sen herkutteluhetken jälkeen tosin tää on kyllä vähän liioitttelua. en mä nyt niin ahdsistuneena ole niin usein ollut.
Kai mulla on joku yleinen toivottomuus., elämässä en saanut mitään mitä olisin ttarvinnut tai halunnut tai odottanut mut elossa olis oltava ja selvittävä ja sit kun on kaikesta selvittävä totaalisen yksin niin kai se ahmiminen ja rajaton herkuttelu on jonkinlainen selviytymiskeino, vähän kuin vetäis itsensä alkoholilla tiedottomaan tilaan mut mä teen sen karkeilla ja herkuilla ja makealla. teen koska en jaksa löytää syitä olla tekemättä niin.
Whitenightblues kirjoitti 23.11.2017 10:30
Olen koko elämäni taistellut enemmän tai vähemmän ongelmasyömistä vastaan. Omalla kohdallani "ongelmasyöminen" on viimeisen 17 vuoden aikana tarkoittanut sitä ,että olen lihonnut ja laihtunut 80kg:n välillä. Bulimian anorektisilla piirteillä sairastin 19-vuotiaasta alkaen. Laihdutin silloin 10 kuukaudessa 37 kiloa. Sitten parin vuoden aikana lihosin ahmimalla 42 kiloa. Minulla ei ollut silloin,eikä ole nyt mitään lääkitystä tai kilpirauhasen toimintahäiriötä joika olisi lihomisen selittänyt. Vain ahmiminen ja ylensyöminen. Sitten laihdutin 6kk aikana 37 kiloa. Ja tätä jojoilua tämä on nyt ollut. Olen välillä miettinyt ,että ulkopuolisille ihmisille voi näyttäytyä oudosti se ,että ensin painan vaikka 70kg. Sitten 5kk päästä painan 90kg. Mulla ne lihomiset on tosiaan sitä luokkaa että näkyy naamassa ja koko kropassa. Mulla ei koskaan viimeisen 17 vuuoden aikana ole ollut sellaisia "lihomisia" mistä puhutaan naistenlehdissä ja nettienkeskustelupalstoilla että lihosinpa taas 5-10kg. No tervetuloa tutustumaan mun elämään, missä kun "hallinta" lähtee käsistä niin voit kevyesti ahmia ittes 20-30kg lihavammaks, sen jälkeen laihduttaa sen pois seuraavan vuoden aikana , ja sit olla pari kuukautta normipainoinen ja hoikka ja sit kun tulee psyykkinen romahdus ,masennus menee pahempaan tilaan tai et vaan jalsa enää elää niin että millään ei ole mitään väliä niin ylensyöt ja ahmit monta kuukautta täysin tolkuttomasti ja hillittömästi vailla mitään estoja tai rajoja.
Olen suoraan sanottuna ihmetellyt, että mistä muut masentuneet, ja toivonsa menettäneet saa sen motivaation pitää painonsa ja ruokailunsa kurissa niin ettei syömisen ja ahmimisen vuoksi masennusjaksoilla lihoa sitä 20-30kilioa ?Vai onks muilla sit se että vaikka hallintaa ei syömisissä ole ,ja paino nousee, niin herkuttelu on sitä että ahminpa suklaalevyn ja keksipaketin putkeen ? Koska jotainhan tässä tapahtuu.
Ja kaikkein kauheinta ei enää., 17 vuoden syömishäiriöhelvetin jälkeen ole se että voin lihoa jopa 40 kiloa vuodessa ilman alkoholia tai lääkitystä koska kummassakin nollatoleranssi, niin oon jo tottunut siihen että hetken aikaa saatan olla normipainoinen ja mahtuu esim M - S koon vaatteet päälle, sitten siitä puolen vuoden päästä mulle sopiva vaatekoko on L/Xl/´XXL- linja.
Mutta joo nytkun ihan mietin että mik äse ongelma on, kun mä oon tottunut tähän ylipainoisuuteen ja lihavuuteen , niin kyl se on ne muut ihmiset. Muut ihmiset ihmettelee ääneen, vihjailee, vihjailee et masennuslääkkeett lihottaa ja kilpirauhasenvajaatoiminta lihottaa ja niitä todella kiinnpstais tietää kumpi mun kohdalla on kysymyksessä (no ikävä tuotaa pettymys mut mun kohdalla ei kumpikaan noista aiheuta lihomista).
Et ehkä kuitenkin haittaa ne ulkopuolisten asenteet, mielipiteet ja halveksunta ja ylimielisyys mua kohtaan.Ja tietty koen läskiahdistusta, väsymystä, uupumusta ja voimattomuutta ja avuttomuutta myös sen seikan edessä että mun kohdalla se ylensyöminen ja ahmiminen tarkoittaa sitä että kasvot muuttuu epämuodostuneeks kun rasva kerääntyy niihin, reidet muuttuu epäsopusuhtaisiksi, vatsa kasvaa ja näyttää kuin olisin raskaana... ja kuitenkin mä aina palaan siihemn. Ylensyömiseen ja ahmimiseen .mä en kuulu siihen ihmisryhmään joka voi reilusta ylipainosta ja lihomisesta huolimatta meikkaamalla ja laittautumalla saada itsensä viehättäväksi ja kauniiksi, ei kyllä mulla on se ylipaino ja lihavuus joka tekee musta ruman ,vastenmielisen ja muissa ihmisissä halveksuntaa aiheuttavan näköisen.
No sit syntyy kierre. Ylensyön ja ahmin koska en jaksa omaa rumuuttani. en jaksa tätä kroppaa. en jaksa sitä miten rasvaallit heiluu ja kasvaa käsivatrsien alla. en jaksa sitä miten reidet paisuu ja turpoo kuin sotanorsulla. en jaksa sitä että vatsa on yhtä suuri kuin olisin raskaana. en jaksa sitä että kaikki muuti hmiset näkee mun naamasta miten lihoan , turpoaan ja miten mun paino vaan jatkaa nousuaan viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mua ahdistaa, hävettää. Koen syvää häpeää, arvottomuutta ja itseinhoa. ja sit pakenen sitä ylensyömiseen ja ahmimiseen. ehkä alan olla väsynyt tähän jatkuvaan lihomiseen ja laihtumiseen mikä on vuodesta toiseen sama. Se on kans ollut jännä huomata miten hoikat ja laihat ajattekee etttie lihavat osaa laihduttaa. mulla on niin monta onnistunutta laihista takana, olen laihduttanut 37kg, 42kg, ja kaikkea siltä väliltä. Että kyllä todella tiedän omalla kohdallani ja oman kroppani kohdalla miten laihdutetaan ja mikä toimii mut kun ei se syöminen ja ahmiminen olekaan fyysistä vaan psyykkistä.
pakenen siihen yksinäisyyttäni ja masennustani jotka sit vaan pahenee kun iho on pahassa kunnossa ja finnejä täynnä, kasvot turpoo ja levii niin että se on aina ekana mielessä kun joku ihminen puhuu mulle ja katsoo mua puhuessaan et se varmaan ajattelee miten oudot, rumat, lihvavat ja isot kasvot mulla on. Kai se jonkinlainen tavoite olis vielä tässä elämässä, että yksinäisyydestä, erilaisuudesta, rumuudesta huolimatta, siitä huolimatta että mä jäin kakkoseks elämälleni, ongelmilleni, syömishäiriöilleni ja lihomiselle että joskus onnistuisin vielä pudottamaan painoa ja laihduttamaan normaalipainoon ja vaikka pysymään siinä et joiskus väsyttää ja masentaa ja sit ahmit sen lakupussiin ja suklaalevyn ja tilaat pizzan ja sit teet sitä pari viikkoo ja lihoot sen muutaman kilon. Et jos siihen pääsis joskus et ei tarveis ylensyödä ja ahmia niin että lihosaa vuodes sen 30-40kg niin et ympärillä olevatkin alkaa jo ihmettelemään miten se lihominen ja ylensyöminen on enää mahdollsita. Kiva siinä sit kun tietää itse ahmineensatisensä siihen kuntoon.
mulla ei jotenkin oo mitään rajoja tossa syömisessä. en jaksa niitä asettaa enkä haluais niillä kieltää hetken nautintoa, sit kun saattaa oikeasti olla psyykkisesti siinä vaiheessa et istuu rannalla miettimäss itsemurhaa niin tuntuu et siinä viahessa se lakupussi ja keksipaketti ja litran paketti jätskii on ihan sallituu huolimatta miten ruma ja lihava on sen herkutteluhetken jälkeen tosin tää on kyllä vähän liioitttelua. en mä nyt niin ahdsistuneena ole niin usein ollut.
Kai mulla on joku yleinen toivottomuus., elämässä en saanut mitään mitä olisin ttarvinnut tai halunnut tai odottanut mut elossa olis oltava ja selvittävä ja sit kun on kaikesta selvittävä totaalisen yksin niin kai se ahmiminen ja rajaton herkuttelu on jonkinlainen selviytymiskeino, vähän kuin vetäis itsensä alkoholilla tiedottomaan tilaan mut mä teen sen karkeilla ja herkuilla ja makealla. teen koska en jaksa löytää syitä olla tekemättä niin.
Voi että tämä kuulostaa tutulta:
"pakenen siihen yksinäisyyttäni ja masennustani jotka sit vaan pahenee kun iho on pahassa kunnossa ja finnejä täynnä, kasvot turpoo ja levii niin että se on aina ekana mielessä kun joku ihminen puhuu mulle ja katsoo mua puhuessaan et se varmaan ajattelee miten oudot, rumat, lihvavat ja isot kasvot mulla on."
Minulla on ollut lapsuutta lukuun ottamatta aina enemmän tai vähemmän ongelmia ihon kanssa. Teini-iässä alkoi todella, todella paha akne, joka saatiin edes jollain lailla kuriin vasta noin 26-vuotiaana. Akne hellitti, arvet jäivät. Finnejä tosin tulee vieläkin, mutta yleensä vain yksittäiskappaleita.
Mutta joko isotretinoiinikuuri ja/tai ikä ovat muuttaneet ihoni hyvinkin pintakuivaksi ja herkäksi; naama punottaa, hilseilee ja kiristää. Kateellisena katson vierestä, kun muut ostavat kosmetiikkansa marketeista, mutta minä joudun ostamaan vähillä rahoillani kalliita apteekkituotteita.
Olen jollain tapaa oppinut elämään rumuuteni kanssa, mutta muistan kyllä millaista oli elää toisten katseita vältellen. Aloin esimerkiksi meikkaamaan vasta parikymppisenä, vaikka kiinnostusta oli aikaisemminkin, mutta tunsin itseni niin rumaksi, ettei minulla ollut "oikeutta" ehostukseen. Välttelen edelleenkin peiliin katsomista etenkin julkisilla paikoilla, kuten kaupoissa.
Olisikin hauska kuulla muilta palstalaisilta kokemuksia ja vinkkejä sinuiksi itsensä kanssa tulemisesta. 🙂 Itselläni kehitys vain tapahtui, enkä osaa eritellä syitä sen takana. Kuitenkin minulla on vielä matkaa hyvään itsetuntoon ja positiiviseen kohenkuvaan.
Syömishäiriöön en valitettavasti osaa tarjota muuta kuin tsemppiä. 🌻🙂🌻