Olen pitkään tehnyt töitä itseni kanssa selvitäkseni lapsuuden aiheuttamista vaikeuksista aikuiselämässä. Nyt vaan tuntuu etten kestä. Tuska on jotain niin repivää. Suruksi sitä kai sanotaan, että olen vihdoin alkanut surra.

Miten surra sitä ettei äiti rakastanut? Että isällekin olen aina toissijainen, jota autetaan jos sattuu olemaan aikaa. Miten surra välinpitämättömyyttä jota sai koko lapsuuden kokea. Sitä että vanhemmat käänsivät vain päätä ja olivat kuin eivät kuulisi tai näkisi kun isoisä taas kerran päätti että on aika tutkia miten tytön rinnat on kasvaneet, puristellen niitä röyhkeästi ja omistavasti. Tai eivät välittäneet, mistään. Paitsi siitä että olisin olemass heidän tarpeitaan varten.

NYt on miesystävä joka rakastaa, ja vaikka olen vuosikausia hokenut itselleni että olen rakkauden arvoinen vaikkei äitini minua osannut rakastaa, niin tunnen epäuskoa, miten toinen voi minua rakastaa tällaisena. sairaana, itkuisena, ahdistuneena.. Eihän minua ennenkään…

MIten tällaisesta selviää? En ole äitiin ollut yhteydessä enää vuosiin vaikka hän yhdessä isän kanssa asustaa edelleen. Isä on pitänyt minuun jonkin verran yhteyttä, mutta jokainen ytheydenotto saa minut masentumaan, ja vihdoin olen alkanut kypsyä ratkaisuun myös katkaista välit häneen, kokonaan. Sitten olisin kokonaan yksin. vaikka yksin tunnen olevani nytkin. Ei kuitenkaan tarvitsisi kestää muistutuksia lapsuuden tuskasta ja saada uutta tuskaa, sillä aina saan muistutksen siitä että en ole tärkeä, tavalla tai toisella ☹️