minä olen surrut jo vuosia. mitä lie muuta sanosin eli että kai otan osaa suruusi.

Aivan. Olen minäkin surrut vuosia ja pitänyt pahan olon sisälläni ja syyttänyt itseäni. Kantanut siis aikamoista taakkaa. Mutta se auttaa, kun on kuullut kohtalotovereita. Ymmärtää sen, että joku toinen on kokenut saman ja todellakin tietää miten pahalta suru tuntuu...
Mitä, jos päästäisit surustasi irti? Mitä jos päättäisit, että suret ensikerralla erilailla? Esim. puhumalla, kirjoittamalla, hyväksymällä tosiasiat jo ensi alkuun? Saa toki märehtiäkin jos haluaa ja minkä sille edes mahtaa, jos huono hetki tulee (niitä tulee jokaiselle).
Surra saa omalla tavallaan. Ei ole olemassa "lakia" miten pitää surra, esim. itket silmät päästäsi joka ilta nukkumaan mennessä, toivot kuolemaa, toivot, että kaiken saisi peruutettua.
Vaikka et noin "perinteisesti" surisi, ei se tarkoita sitä, että et surisi. Et sinä silloin ketään petä, et edes menetettyä, vaikka niin voisi aluksi luulla, että petän hänet, kun tällälailla nyt iloitsen, vaikka minun kuuluisi surra. Ei se mene niin. Varmasti silti suret ja olet pahoillasi, mutta miksi väkisin surra niin raskaalla/rampauttavalla tavalla, joka pahimmassa tapauksessa vie pohjan omalta elämältä ja eteenpäin pääsemiseltä moneksi vuodeksi. Suruun ei pidä juurtua. Helpompi sanoa mitä toteuttaa, mutta kokeile. Minä ainakin koitan.