Hei!

Otan osaa suruusi.. Olet kyllä joutunut kokemaan raskaita asioita.. en voi edes kuvitella!!!

Hei!
Paljon olet kokenut elämäsi aikana, otan osaa suureen suruusi.
Minulla itselläni kuoli kanssa rakas kissani noin puolivuotta sitten äkilliseen sairauteen ja jouduin luopumaan siittä liian varhain sain pitää hänet luonani 9-vuotta 😭.
Suru on suuri ja ikävä kova, olenkin miettinyt uuden lemmikin laittamista mutta minulle on sanottu että elä laita liian äkkiä😐
Olenkin miettinyt että mikä olisi se sopiva aika laittaa lemmikki☹️. Minulla on ollut aina lemmikki elämäni aikana ja nytten ei ole ollut mitään kissani kuoleman jälkeen!

Minulta ensin kuoli isi, sitten mummo, ukki ja äiti. Ja viimeksi koira jonka olin saanut lähes heti isin kuoleman jälkeen.
Minulla kyllä on niin, että minut adoptoitiin lähes heti ja sain uuden isän ja äidin.

Ja se meni hyvin, siksi minä lähes heti otin myös uuden koirankin (minulla kyllä oli kaksi koiraa, tai on siis koko ajan) . Tämä uusi koira on samaa rotua kuin entinen, melkein saman näköinenki mutta luonteelta aivan eriä. Muistan kyllä vielä vanhaa koiraakin, olen sen haudannut lähimetsää ja lähes joka päivä käyn siinä haudalla sanomassa sille jotain. se ajoi jänistä takaa ja tippui kalliolta alas ja loukkaantui niin pahoin, että päätin sen lopettaa enkä antaa sitä paikkailla ja leikellä. Jotenkin tuntui että tein oikean ratkaisun vaikka se oli vaikea päätös.

Minun koirasuruani auttoi koiranpenikan hoitaminen.

epätoivoinen kirjoitti 16.10.2007 14:24

Hei!
Paljon olet kokenut elämäsi aikana, otan osaa suureen suruusi.
Minulla itselläni kuoli kanssa rakas kissani noin puolivuotta sitten äkilliseen sairauteen ja jouduin luopumaan siittä liian varhain sain pitää hänet luonani 9-vuotta 😭.
Suru on suuri ja ikävä kova, olenkin miettinyt uuden lemmikin laittamista mutta minulle on sanottu että elä laita liian äkkiä😐
Olenkin miettinyt että mikä olisi se sopiva aika laittaa lemmikki☹️. Minulla on ollut aina lemmikki elämäni aikana ja nytten ei ole ollut mitään kissani kuoleman jälkeen!

Hei sinulle epätoivoinen!

Kiitos osanotostasi, nämä kaikki josta kerroin ovat vain pintasilausta asioista elämästäni, en kertonut miten isäni kuollessa 37-vuotiaana auto-onnettomuudessa äkillisesti äitini jäi nuoreksi leskeksi (35 v) viiden pienen lapsen kanssa. Kuinka minä toiseksi vanhimpana ja tyttönä jouduin siitä eteenpäin 12 vuotiaana huolehtimaan kolmesta ihan pienestä ja äidistäni .

Äitini mielenterveys ei kestänyt ja hän "pakeni" erilaisiin miessuhteisiin, me lapset jäimme "hunningolle" vailla minkäänlaista turvaa tai aikuisen ihmisen tukea (omaisemme asuivat kaikki kaukana muualla) . Lapsuuteni loppui siihen paikkaan, vanhempi veljeni lähti heti merille täytettyään 15 v, joten minä olin se joka jäin "huolehtimaan kaikesta. Olin itsekin juuri rakkaan isäni menettänyt lapsi, suru oli niin suuri että oli murskata alleen mutta koska elämämme romahti totaalisesti kaikin puolin niin suru isän kuolemasta siirtyi ja muuttui masennukseksi, paniikkikohtauksiksi ja yleiseksi pettymykseksi ja vihaksi elämää kohtaan.

Elämässäni pääasia oli se kuinka saan kolme nuorempaani selviämään tähän elämään,
unohdin oman elämäni, 19-vuotiaana kuitenkin menin naimisiin lähes ensimmäisen " pojan" kanssa joka ei tiennyt elämästä mitään. Pakenin sitä ahdistusta ja tuskaa mitä
elämämme oli ja vihasin äitiäni, nuorimmat sisareni olivat jo teini-ikäisiä ja jotenkin jo omillaan vaikka heistä jatkuvasti huolta kannoinkin nuorena aviovaimonakin. Tiesin melkein heti että väärin olin tehnyt, olin niin rikki ja hajalla että en kyennyt
elämään "onnellisena" ihmisen kanssa joka ei ollut joutunut kokemaan samaa.

Yhteiselämämme kuitenkin jatkui, joku meitä yhdessä kannatti ehkä turvattomuuteni.
Aloin haaveilemaan omasta lapsesta, pienestä tytöstä josta pitäisin hyvää huolta ja olisin maailman paras äiti. Aika kului, vuodet vierivät lasta ei vaan kuulunut, masennukseni ja paniikkikohtaukseni vain lisääntyivät nyt oli uusi tuska, lapsettomuus.
Sisarilleni syntyi lapsia, minä katselin vierestä ja kävin lapsettomuustutkimuksissa, viisitoista pitkää vuotta vierähti, ei löytynyt vikaa kummastakaan. Päätimme jättää tutkimukset siihen, olin jo 37 vuotias. Vaivuin taas pahimman masennuksen syövereihin, elämälläni ei ollut tarkoitusta, vaikka sisarteni lapset minullerakkaita olivatkin.

Silloin elämääni astui KISSA aivan ihana viiruturkki jolla oli maailman kauneimmat ja suurimmat silmät. Elämäni sai uuden käänteen, kissani toi elämääni auringon joka paistoi seuraavat 16 vuotta. Kissani oli minulle isäni, äitini, veljeni ja Lapseni koko elämäni tarkoitus. Ihanimmat vuodet sain elää rakkaan kissani kanssa, ja kun tuli aika jättää jäähyväiset aurinko sammui elämästäni totaalisesti. Vaivuin vaikeaan masennukseen jossa ei enää valoa paistanut, surin isääni , äitiäni, veljeäni mennyttä lapsuuttani, vaikeaa avioliittoni, lapsettomuus iski taas sieluni pirstaleiksi.

Reilu kuusi vuotta on kulunut kissani lähdöstä, olen itkenyt lähes joka päivä. Elämässäni on edelleen tuska ja ahdistus jokapäiväistä mutta uusi kissani on tuonut paljon lohtua elämääni ilman sitä tuskin enää olisin tässä. Avioliittoni jatkuu edelleen vaikeaa on mutta mihin lähtisin kissani kanssa?

Paljon suruja tosiaan.

Minä menetin isäni ollessani 22-vuotias. En ollut pitänyt häneen yhteyttä muutamaan vuoteen ja kun kuulin hänen olevan sairas, en mennyt katsomaan. Kuolemaa en kunnolla osannut surra kuin vasta 1,5 vuoden päästä. Silloin tuli syyllisyys siitä, miksi en mennyt tekemään isäni kanssa sovintoa edes hänen kuolinvuoteelleen. Vaikeita nämä asiat ovat yhä, vaikka muutamia vuosia on taas kulunut.

Rakkaan pikkukoirani menetin runsas vuosi sitten. Isomman osan elämästäni olin elänyt tämän koiran kanssa kuin ilman sitä. Menetys oli suuri. Pian tämän jälkeen menehtyi yllättäen rakas ystäväni, jonka luona koirani ruumis oli vielä hautaamatta. Perässä menivät menehtyneen ystäväni äiti ja minun toinen koira. Pitkään nukuin yöni katkonaista unta. Saatoin havahtua unesta useita kertoja yössä vain todetakseni ettei minulla ole enää koiria eikä kyseistä ystävää. Vieläkin välillä itkettää kun ajattelen heitä.

Et ole Kaisu yksin näiden asioiden kanssa, vaikka siltä joskus tuntuisi. Monet saattaa väheksyä eläimen menettämisestä tuomaa tuskaa, mutta tuskasi kertoo vain siitä miten suuri sydän sinulla on. Monet ei voisi paljoa välittää kissoista tai muistakaan eläimistä.

Onneksi meillä taitaa olla vielä kirkkaina tallella kaikki hyvät muistot heistä, jotka olemme menettäneet. Pidetään niistä kiinni ja annetaan heidän jatkaa elämäänsä meidän muistoissa ja hymyn nousta kasvoillemme aina kun heitä muistellaan! Onneksi olemme saaneet tuntea nämä ihanat ihmiset ja eläimet, vaikka olemmekin joutuneet myöhemmin luopumaan heistä.

Hei vielä epätoivoinen,
itse olin vuoden ilman kissaa rakkaan kissani poismenon jälkeen. Kyllä se raskasta oli ja ikävä aivan hirveä, olisin antanut mitä vain saadakseni kissani takaisin. Mutta elämän on jatkuttava ja niimpä minulle tuli sukulaistyttöni jo viisivuotias kissapoika kaveriksi. Alku oli hankalaa ja vertasin "uutta" kissaani koko ajan entiseeni mutta nyt kun kissa on ollut minulla jo viisi vuotta "uskallan" jo rakastaa häntäkin. Mutta ikävöin edelleen "vanhustani" joka kävi 16 vuoden aikana niin rakkaaksi, vieläkin itkettää vaikka myös naurattaakin vanhat muistot.

Mutta miksi elää ilman jos kaipuu on niin kova, elämässä täytyy olla jotain minkä vuoksi jaksaa elää ja on tarkoitus. Siksi tartu sinäkin uuteen tilaisuuteen ja hanki rohkeasti itsellesi uusi karvakaveri, varmasti et kadu. Tsemppiä elämääsi!

Lämmin kiitos muillekin vastaajille ja voimia syksyn pimeyteen.

Kissa tai koira voivat todella korvata tai olla jopa enemmän läheisiä kuin ihmiset. Menetyksen surua ei saa mitätöidä eikä vähätellä.
Itse menetin 19-vuotiana minulla 13 vuotta olleen kissan, joka oli minulle läheisempi kuin kukaan ihminen. Se oli todella kova pala. Sairastelin pitkään infektioita sen jälkeen, sillä surulleni ei annettu tilaa eikä sijaa. En edes saanut olla hyvästelemässä, sillä äitini ei kertonut mitä kissalle oli tapahtunut, vain että oli viemässä lääkäriin. Asuin pois kotoa ja olin menossa iltapäivällä sinne. Sitten saan kuulla että kissaa ei enää ole.
Oli todella törkeää häneltä olla kertomatta minulle miten vakavasti kissa oli loukkaantunut eikä edes soittaa ja kertoa lääkäristä tilannetta jotta voisin rakkaani hyvästellä. Se kertoo karua tarinaansa suhteidemme läheisyydestä ☹️

Muistan vieläkin tätä kirjoittaessani kuinka pitelin pitkään tuota kuollutta kissaa sylissäni ulkona pakkasessa pihamaalla monta tuntia ennen kun isä kaivoi laatikon maahan. Surin vuosia, miettien miltä se näyttää siellä maan alla ja kaivaten sen lämpöä,joka ei manipuoloinut,syyllistänyt, joko leikki ja oli olemassa kanssani. Se pelasti mielenterveyteni varmasti nuorena. Oli joku joka odotti minua kotona tai jo matkan varrella ja juoksi kilpaa kotipihalle asti.

Hibernative ja Leenuli lämmin kiitos viesteistänne, on hienoa että teidän kaltaisianne on olemassa jotka ymmärtävät miltä tuntuu rakastaa ja menettää se mikä on kaikista tärkein, vain kissa tai koira kuten jotkut hymähtävät mutta meille paljon, paljon enemmän. Sitä tunnetta ei kukaan muu voi ymmärtää kuin eläin ja omistajansa. Miten paljon eläin voi antaa rakkautta ja välittämistä kun tuntuu ettei sitä ihmisiltä saa, se on sanoinkuvaamatonta.

Sinulle Hibernative, ymmärrän tuskasi isäsi kuollessa, hyvä olisi selvittää aina välit ennen mutta se ei aina ole yksinkertaista. Meidän kohdalla vanhempi veljeni katkaisi välit äitiimme 25 vuodeksi ja vannoi ettei hänen haudalleen tule mutta kyllä tuli kun se hetki koitti, emmekä silloin tienneet että 4kk päästä seisomme kyseisen veljemme haudalla. Kyllä siinä tilanteessa tuli mieleen kannattiko tämä riidassa ja vihassa eläminen, ei todellakaan kannattanut.

Leenulille, kylläpä äitisi teki ikävästi kissasi kuoleman kohdatessa, miksiköhän hänen piti niin käyttäytyä. Ymmärrän suuren surusi koska tilanne oli vielä niin vaikea.Pahalta vaan tuntuu jonkun käyttäytyminen tilanteessa mikä itselle on äärimmäisen raskas.
Mikä meitä ihmisiä vaivaa, miksi haluamme aiheuttaa toiselle pahaa mieltä raskaassa tilanteessakin?

Suruja on monenlaisia meillä kaikilla, ja niitä kannamme läpi elämämme kuka enemmän kuka vähemmän tuskin kukaan niiltä säästyy, joskus tuntuu vaan siltä että taakka on liian raskas kantaa kun sitä tulee ihan liikaa.Mutta välittäkäämme rakkaista eläimistämme silloin kun ne vielä ovat lähellämme ja saamme silitellä niitten pehmeää turkkia ja katsoa niitten viisaisiin silmiin, se auttaa meitä "kärsiviä" jaksamaan.

Kiitos vastauksestasi! Mukavaa että keskustelu on täällä vastavuoroista. 🙂

kaisu kirjoitti 19.10.2007 20:44

Sinulle Hibernative, ymmärrän tuskasi isäsi kuollessa, hyvä olisi selvittää aina välit ennen mutta se ei aina ole yksinkertaista. Meidän kohdalla vanhempi veljeni katkaisi välit äitiimme 25 vuodeksi ja vannoi ettei hänen haudalleen tule mutta kyllä tuli kun se hetki koitti, emmekä silloin tienneet että 4kk päästä seisomme kyseisen veljemme haudalla. Kyllä siinä tilanteessa tuli mieleen kannattiko tämä riidassa ja vihassa eläminen, ei todellakaan kannattanut.

Vielä vanhempien luona asuessani sain olla isäni hallitsemattomien ja impulsiivisten raivonpuuskien kohteena, jolloin hän käyttäytyi väkivaltaisesti. Koin myös lapsena ja nuorena henkistä väkivaltaa sekä isäni että vanhemman siskoni puolelta. Äitini oli kovin uupunut tilanteessa ja sen koin niin, ettei hän välitä eikä ole muutenkaan kiinnostunut minusta tai asioistani. Kun olin lopulta päässyt irrottautumaan lapsuudenkodistani, perheeni alkoi syyllistää minua (sain kuulla mm. sen että olen narkomaani ja huora). Päätin että on parempi olla pitämättä yhteyttä heihin. Tällaiset tilanteet johtivat siihen, etten mennyt hyvästelemään isääni kun hän oli sairas. Suku sai viettää hautajaiset ilman minua.

Tietenkin olen kokenut huonoa omaatuntoa ja miettinyt teinkö oikein, mutta silloin en voinut muutakaan. Inho isääni kohtaan oli voimakas. Inhosin myös koko suvun välinpitämätöntä asennetta toisiaan kohtaan. Isäni poismenon jälkeen painajaisunetkin lapsuudenkodin uhkaavista tilanteista jäivät vähemmälle. Keskustelin erään ystäväni kanssa näistä asioista ja kysyin teinkö väärin kun en mennyt hautajaisiin. Hän sanoi minulle lohduttavasti: ”Jos ihminen ei osaa olla hyvä sinulle, ei hänen tarvitse odottaa, että tulen häntä tapaamaan kun hän on kuolemansairas.” Ei niin, ettei minulla ymmärrystä isäni ”huonoon käyttäytymiseen” riittäisi. Jaksamista ei ollut enää tippaakaan. 😞

Hyvä Hibernative, ymmärrän sinua täysin nämä asiat ovat todella vaikeita. Meilläkään veljemme ei halunnut mitään yhteyttä meihin sisariinkaan edes kuolinvuoteellaan. Hänen vihansa ulottui myös äitimme käyttäytymisen kautta myös meihin sisariin, olimme hänen mielestään myös "huoria" kuten hänen mielestään äitimmekin, koska olimme äitimme tyttäriä. Hän vahti meitä nuorena joka asiasta ettemme vain tulleet äitimme kaltaisiksi ja kuvitteli meidänkin olevan samanlaisia. Se mitä sanoin että kannattiko viha ja katkeruus ja vastasin ei kannattanut, tarkoitti sitä miksi me ihmiset emme pysty elämään sovussa edes lähimpien kanssa, riitelemme ja vihaamme monta kertaa turhastakin ja vasta haudalla havahdumme kuinka hyvää elämä olisi ollut ilman vihaa ja katkeruutta. Olenkin nyt sitä mieltä että itsekin olisi voinut tehdä jotain asioiden parantamiseksi, mutta tiedän että se voi olla pelkkää kuvittelua todellisuus kaikkineen oli kuitenkin monien murheitten summa.

Tiedän mitä vaille ihminen jää ilman isän ja äidin turvaa, veljien ja siskojen rakkautta,miksi me ihmiset harhailemme täällä tuskissamme, masentuneena ja yksin. Miksi nämä tuskaiset muistot kiertävät mielissäämme kehää alati, eivätkä päästä meitä irti. Miten hyvä olisi elää hyvien muistojen kanssa ja rakastettuna, mutta se on vain toiveunta.

kaisu kirjoitti 27.10.2007 19:19

Tiedän mitä vaille ihminen jää ilman isän ja äidin turvaa, veljien ja siskojen rakkautta,miksi me ihmiset harhailemme täällä tuskissamme, masentuneena ja yksin. Miksi nämä tuskaiset muistot kiertävät mielissämme kehää alati, eivätkä päästä meitä irti. Miten hyvä olisi elää hyvien muistojen kanssa ja rakastettuna, mutta se on vain toiveunta.

Hyvin sanottu. En oikeastaan tajua miksi minä olen näin maassa kokemusteni kanssa. Vaikka moni muu on kokenut rankempiakin asioita kuin minä, silti he jaksavat mennä eteenpäin. Miksi minä en voi muistella niitä hyviä muistoja, joita minulla on lapsuudesta tai antaa vaan menneiden olla. On hyvin vaikeaa yrittää luottaa siihen että kukaan voisi enää välittää minusta.