Suru, stressi ja C-PTSD
Moi.
Tilanteeni on aika haastava. Äitini kuoli reilu vuosi sitten, jonka jälkeen isäni on muuttunut paljon tunteellisemmaksi. Hän purkaa pahaa oloaan minuun soittelemalla humalassa minulle (kyseessä 75-vuotias mies, itse olen 42-vuotias). Jos en vastaa, hän laittaa syyttäviä tekstiviestejä.
Samaan aikaan siskoni, jolla on diagnosoitu ADD, muttei syö määrättyjä lääkkeitä siihen, on pyytänyt jälleen rahaa isältäni (on vuosien saatossa pyytänyt rahaa kymmeniä tuhansia euroja) ja saanut nyt sitten onneksi rahaa ennakkoperintönä. Tästä isäni myös valittaa minulle.
Itse olen tahtomattani joutunut rooliin, jossa olen joku ihmeen auktoriteetti, vaikka olen nuorin ja eniten ”mieleltäni sairas” perheessäni. Tähän kun lisätään päälle uusi työ, niin soppa on valmis.
Olen nyt parina aamuna herännyt suoraan kunnon ahdistuskohtaukseen. Pelkään, että kroppa tavallaan oppii, että näin tää nyt menee ja aamut ovat pilalla. Ja se taas sitten vaikuttaa työkykyyn. Tunnen olevani ihan yksin tilanteessa, ainakin heinäkuun kun terapeuttini lomailee. Tuntuu myös, etten ole oikein kunnolla surrut äitiäni ja samalla tunnen kauheasti syyllisyyttä siitä, että vedän rajoja nyt perheeni kanssa (eli en toisin sanoen ole vastannut puheluihin).
Pelottaa, että menetän työni jos olen sairauslomalla. Edellisessä työpaikassa koeaikani purettiin, koska oireili. Toki, kävin töissä vaikka äitini kuoli ja tein ylitöitä todella paljon. ”Normaali” ihminen olisi varmasti ollut poissa tuossa tilanteessa, minä pelkäsin työn menetystä ja olin töissä vaikkei olisi kyllä pitänyt olla.
Onko kenelläkään kokemusta, miten tämmöisessä tilanteessa toimia, että saisi stressiä matalammalle ja syyllisyyden katoamaan? Tai kokemuksia saman kaltaisesta tilanteesta?
Kiitos jo etukäteen. ☺
MQ kirjoitti:
Tilanteeni on aika haastava.
Lievästi sanottuna! Minulla ei ole kokemusta vastaavasta mutta toivon todella että tilanteeseesi löytyy joka ratkaisu jolla pärjäät terapian jatkumiseen asti.
Oletko pystynyt kommunikoimaan asettamiesi rajojen syitä esim. isällesi? Ehkä hänen olisi ainakin hyvä tietää että vastaamattomuuden syynä on nyt se, että juuri nyt et oman terveytesi vuoksi pysty olemaan hänelle sellaisena tukena jota hän kaipaisi, ja että tästä huolimatta kyse ei ole siitä ettet välittäisi hänen surustaan tai halusta katkaista välejä. Syyllistäminen on mielestäni sinua kohtaan epäreilua ja tuntuu sinusta tosi pahalta (ja sen voi myös hyvin sanoa).
Moi, kiitos vastauksesta.
Olen nyt vähän "lukenut lakia" perheelle ja pyytänyt heitä jättämään minut rauhaan. En tiedä miten ymmärsivät, mutta tärkeintä itselleni on tällä hetkellä tasapainoon takaisin pääseminen.
Työ terveydestä sain jonkin verran apuja tilanteeseen. Toki ovat aika lääkepainotteisia. Lähinnä nyt koitetaan saada kroppaa rennoksi, Propralinkin avulla.
Ruokahalu on ehkä hiukan parempi nyt kuin aikaisemmin ja huomenna pitäisi sitten taas töihin 4pvän sairasloman jälkeen. Kovasti tsemppiä kaipailisin... Tuntuu välillä, että on kovin yksin kaiken kanssa.
Miten töihinpaluun jälkeen on sujunut?
MQ kirjoitti:
Kovasti tsemppiä kaipailisin... Tuntuu välillä, että on kovin yksin kaiken kanssa.
Tsemppiä! Tuo yksinäisyyden kokemus on varmaan monelle tänne kirjoittavalle tuttua. Ihan samanlaisiin tarinoihin kuin itsellä törmää harvakseltaan, mutta yleisemmällä tasolla ilmiöistä voi silti löytää samaistumispintaa joka herättää halua tukea toisia.