Sukulaiseni ovat ”jättäneet minut rauhaan” toisin sanoen eivät halua tai suostu olemaan yhteyksissä juuri lainkaan. He eivät halua tavata tai puhua puhelimessa. Äitiini pidän yhteyttä ja hän hyväksyy minut.

Olen lapsena ollut isäni pahoinpitelemä, joten elämäni on ollut identiteetin ja itseluottamuksen etsimistä. Terapioissa on tullut käytyä vuosia. Olen ollut kahdesti aviossa ja viimeisen avioeron jälkeen (vuonna 2011) isän puolen sukulaiset eivät ole suostuneet näkemään minua tai lapsiani. Harmittaa etenkin lasten puolesta.

Nyt isäni sukulaiset olivat pitkästä aikaa yhteydessä. Halusivat minut ja lapset isoäitini 90-vuotisjuhliin. En aio mennä, sillä isäni on paikalla – en ole nähnyt häntä noin 20 vuoteen ja inhoan sekä pelkään häntä edelleen. Sukulaiseni eivät ymmärrä lainkaan, vaan käskevät minun unohtaa vanhat asiat! En voi unohtaa jotain mikä valitettavasti vaikuttaa elämääni vielä tänäkin päivänä. Pystyn elämään jo jotenkin ”normaalia” arkea lasteni kanssa, mutta se on vaatinut paljon työtä. Enää en pelkää jatkuvasti, että joku ihminen hyökkää jostain hakkaamaan minua, kuten lapsena tapahtui.

Sukulaiset syyttävät minua. Sinänsä ihan sama, mutta periaatteessa ärsyttää olla se, joka on silmätikkuna ja epähyväksyttynä. Harmittaa, kun lapset eivät saa tutustua sukulaisiinsa – omat sukulaiseni kun eivät ole ainoita, jotka ylenkatsovat minua; myös lasten isovanhemmat, tädit, sedät jne. eivät pidä yhteyttä. Miksi Suomessa halutaan hyljeksiä sukulaisia?