Mua on enemmän tai vähemmän ahdistanut reilu 10 vuotta. Aina oon pistänyt kilpirauhasen vajaatoiminnan piikkiin kaiken.. Vasta nyt kun oon ollu alkoholista erossa ja pääkin selkiytynyt niin olen alkanu ymmärtämään ongelmien yhteyttä synkkään lapsuuteeni.. Vanhemmat ei koskaan kehuneet, kannustaneet tai pitänyt yhtään minään.. Aina vain sai ivaa ja väheksymistä kokea. Ei minkäänlaista ymmärrystä tullut kun koulutkin jäi kesken tai että oltais yhdessä yritetty ratkoa ja hakea apua ongelmiin.. Isälläni on hyvin tod.näköisesti sukurasitteenkin ja kovan lapsuuden myötä jonkun sortin mielenterveysongelma. Ymmärrän toki että tällä on vaikutuksensa ettei ole osannut jälkipolvelleen tarjota rakkautta ja huolenpitoa. Eniten jurppii se kun mitään ei myönnetä. Äitini aina vaan kun olimme pieniä, manasi että isä on hullu tms. eikä koskaan asialle tehnyt mitään. Anto omien lastensa vaan kattoa isän käytöstä.. Olen äidilleni puhunut asioista puhelimessa, mutta hän ei ota mitään kontolleen. Mä ylireagoin vaan hänestä ja olen mielenvikanen..Vähättelee isän tekemisiä/sanomisia vaan nykypäivänä. Teenkö oikein jos kylmästi katakaisen välit heihin?
Mukavaa että olet päässyt puntaroimaan asioita! Menneisyydellä on tosiaan isosti väliä, suhteella vanhempiin ehkä vielä enemmän. Noi sukurasitteena eteenpäin siirtyvät ongelmat on kyllä mun mielestä inhottavimpia, varsinkin kun mt-ongelmat tuntuvat olevan aikaisemmille ikäpolville joko sellainen tabu, joka on yritetty lakaista mahdollisimman tehokkaasti maton alle, tai sit sellainen julkinen salaisuus. Ei varmasti ainakaan helpota asiasta keskustelemista vanhempien kanssa!
Siihen en osaa ottaa kantaa, pitäisikö sun katkaista välit vanhempiisi - en usko että tämmöisissä asioissa on oikeita tai vääriä ratkaisuja. Mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Jos sinun on rankkaa pitää heihin yhteyttä juuri nyt, voit ehkä ainakin vähentää sitä? Tai mitä arvelet, miten äitisi reagoisi jos sanoisit suoraan että sinua loukkaa se ettei hän ota sinun kokemuksiasi vakavasti?
Kiitos vastauksestasi! 🙂
Näinhän se on, niin valitettavaa kun se onkin. Sitten kun ovat vielä niin ahdasmielisiä etteivät ymmärrä nykyistä sukupolvea ,jotka ovat paljon tietoisempia näistä asioista kuin omansa ja haluavat lähteä ratkomaan solmukohtia,alkaen sieltä lapsuudesta..
Tilanne on nyt niin tulehtunut etten enää viitsi häneen yhteyttä ottaa,eikä hänkään puolestaan minuun... Tietysti asia kalvaa mieltä kun asia "roikkuu" vain, mutta ehkä tulee aika kun pystymme puhumaan näistä. Tai sitten ei.
Se voi olla viisasta, cheetah. Antaa tilanteen tasoittua, jos tunteet ovat kuumenneet. Toivottavasti löydät tapoja käsitellä asiaa omalla tahollasi.
Mulla kävi mielessä sekin että vaikka äitisi ei suostunut (ilmeisesti) myöntämään mitään yhteyttä nykyisten ongelmiesi ja lapsuuden kotitilanteen välillä, voi olla että asian kieltäminen johtuu siitä että asia on niin kipeä. Jos nyt mielikuvittelen itseni äitisi tilanteeseen, voisin ajatella että siihen ettei kyennyt suojelemaan omaa lastaan liittyy aika moista häpeää, syyllisyyttä tai avuttomuutta - voi hyvinkin olla helpompi väittää itselleen ettei ongelmia ollut, tai ainakin ettei olisi pystynyt niille tekemään mitään, kuin kohdata asia.
(Tämmöisiä ainakin mulla tulee mieleen, yliempaattinen kun olen. Toivottavasti et pahastu että otin vapauden mielikuvitella mitä äitisi - joka on mulle täysin tuntematon ihminen - päässä voisi liikkua. Sinä tiedät paremmin.)
Meillä oli perheessä (isän-lasten, ja minun-veljeni välillä) sellainen kyyninen tai vähän ivallinen tapa puhua keskenämme. Se ei yleensä kohdistunut kenenkään erityisesti, kunhan oli sellaista mustaa huumoria. Luulen kyllä että se vaikutti siihen, miten ajattelin/puhuin itsestäni tai omista taidoistani teini-iässä ja nuorena aikuisena. Nyt kun siitä on oppinut itse jossakin määrin pois, sitä suorastaan säpsähtää välillä miten veljen kanssa jutellessa palaa semmoiseen itseironiseen, itseä vähättelevään puhetyyliin.