Lapsuuden pelkotiloihin kehitin nuorudessani hoitokeinoksi aggressiivisuuden. Eihän se mitään hoitoa ollut, sitä ei vaan sietänyt minkäänlaista pelkoa, arkuutta, mitään mitä silloin piti heikkoutena. Silti pelko oli koko ajan taustalla ja kasvoi kasvamistaan. Nyt kun olen jo yli 30-vuotias, olen varsinaisesti asian äärellä, toki pakon edestä, alkoi tunnehelvetti kaatumaan päälle, tai oikeastaan kaatuikin.
Myönnän, että olen hyvin pettynyt ja vihainen oikeastaan koko lapsuuden perheelleni. Olen viimeisen reilun puolen vuoden aikana treenannut fysiikkaa melko kovaakin ja kamppaillut takaraivossa jäytävän ajatuksen kanssa, ajatuksen kostosta. Kykenen saamaan etäisyyttä, pystyn näkemään ja ymmärtämään olosuhteet jotka ovat johtaneet esim. vanhempani tietyntyyppisiin toimintamalleihin. Ymmärrän ettei kostaminen hyödytä mitään. Olen pyrkinyt saamaan siihen voimakkaaseen tarpeeseen kostaa lievennystä oman vanhemmuuteni kautta. Ajatus vaan jäyti ja jäyti, kunnes tänään tuli tilanne joka laukaisi asian, sen takia tänne kirjoitankin
🙂
Se pieni poika joka kärsi, joka koki pakokauhua, häpeää, ilman mahdollisuutta puolustautua, tämän pienen pojan tuska, rohkeus, halu elää menee täysin hukkaan jos kostan. Minulle tämä oli tärkeä oivallus. On niin että kuitenkin toistan aika lailla noita tunnetiloja, olen ollut avuton niiden edessä, en uskonut muutokseen. Olen yrittänyt ja taistella, mutta aina luovuttanut, koska ei mulla ollut riittävää syytä, nyt on.
Tuossa viikon alussa aloitin lääkityksen uudelleen puolentoista vuoden breikin jälkeen.
Päädyin siihen tietyn ajatuskulun myötä. Ajattelin alkoholistia joka vuosikymmeniä juo, tuhoaa itseään pikku hiljaa, huomasin että teen itse aika lailla samaa. Minä tai psyyke, joka tuhoaa itseään, tavallaan kääntynyt itseään vastaa tiedostamattomalla tasolla. Enkä minä itse voi tietoisella tasolla muuttaa sitä.
"Enkä minä itse voi tietoisella tasolla muuttaa sitä."
Vai voinko? Ainakin huomaan yrittäväni, aivan kuin huomaamattani.
Pelon täyttämä päivä, alan pikkuisen ymmärtää pelkojani. Kykenen käsittämään peilailujani, sekä niiden virheellisyyden ja tarpeettomuuden, mutta vielä en pysty niitä hyväksymään. Sitäkin on vaikea hyväksyä ettei huomannut asioita aiemmin, ettei huomannut omaa toimintaansa pelkojen suhteen, tai sitä että on itse niitä pitänyt elossa ja ruokkinut. Toki ei mulla aiemmin olisi ollut valmiuksia.
Olen antanut itselleni luvan katkeruuteen, mutta samalla huomannut että kykenen arvostamaan toisia jotka ovat kyenneet saavuttamaan mitä ovat pyrkineet saavuttamaan. Ennen en kyennyt, olin vain happaman kateellinen ja vähättelin yms.
Toisaalta olen aika lailla hukassa, toisaalta on hetkiä jolloin olen vain, kait tässä ja nyt.
Samalla kun tiedostaa mikä on vialla, ymmärtää myös sen ettei voi niitä väkisin muuttaa, siis viallisuutta. Hyväksyä se mikä on, hyväksyä maailma sellaisena kuin se on, tiedostaa itsensä ja oma rajallisuutensa, ymmärtää se että asiat ottavat aikansa. Tämä on sen suunta, jota nyt kuljen.
Viallisuus. Ei se ole kohdallani pelkästään sitä, että luen ja näen asiat väärin, eikä sitä että reagoin liian voimakkaasti, vaan myös sitä että yritän väkipakolla muuttaa itseäni. Se, että koen kaiken olevan pelkästään minusta kiinni luo tilanteen jossa pyrin muuttamaan kaiken sellaiseksi kuten kaiken tulisi olla.
Kaksi lausetta kuvaa sitä miten olen suuntautunut maailmaan: "Maailma ei ole sellainen kuin maailman on oltava" ja "Miksi kukaan ei auta".
Paljon on vuodessa auennut, mutta paljon on samoja ongelmakohtia. Ymmärrän nyt paremmin sen miten väärin olen nähnyt olevan ja itseni suhteessa siihen. Olevalla tarkoitan kaikkea mitä on. Pyrkinyt purkamaan sitä automaatiota mikä on ollut kaiken takana, purkamaan niitä pelkoja, jotka, ainakin nyt, vaikuttaa siltä että ovat ihan tarkoituksella syötetty meikäläiselle.
Olen pyrkinyt saattamaan tietoisuuteeni sen mitä kaiken taustalla on, jota en ole aiemmin tahtonut kohdata. Tuolla aiemmin kirjoitin, että minä hyökkää minää kohti. Sitä se on minun kohdallani, en niin tiedä ehyestä minästä, mutta olen pyrkinyt kuitenkin kokemaan sitä minuutta minkä pystyn kokemaan.