Lapsuuden pelkotiloihin kehitin nuorudessani hoitokeinoksi aggressiivisuuden. Eihän se mitään hoitoa ollut, sitä ei vaan sietänyt minkäänlaista pelkoa, arkuutta, mitään mitä silloin piti heikkoutena. Silti pelko oli koko ajan taustalla ja kasvoi kasvamistaan. Nyt kun olen jo yli 30-vuotias, olen varsinaisesti asian äärellä, toki pakon edestä, alkoi tunnehelvetti kaatumaan päälle, tai oikeastaan kaatuikin.
Myönnän, että olen hyvin pettynyt ja vihainen oikeastaan koko lapsuuden perheelleni. Olen viimeisen reilun puolen vuoden aikana treenannut fysiikkaa melko kovaakin ja kamppaillut takaraivossa jäytävän ajatuksen kanssa, ajatuksen kostosta. Kykenen saamaan etäisyyttä, pystyn näkemään ja ymmärtämään olosuhteet jotka ovat johtaneet esim. vanhempani tietyntyyppisiin toimintamalleihin. Ymmärrän ettei kostaminen hyödytä mitään. Olen pyrkinyt saamaan siihen voimakkaaseen tarpeeseen kostaa lievennystä oman vanhemmuuteni kautta. Ajatus vaan jäyti ja jäyti, kunnes tänään tuli tilanne joka laukaisi asian, sen takia tänne kirjoitankin
🙂
Se pieni poika joka kärsi, joka koki pakokauhua, häpeää, ilman mahdollisuutta puolustautua, tämän pienen pojan tuska, rohkeus, halu elää menee täysin hukkaan jos kostan. Minulle tämä oli tärkeä oivallus. On niin että kuitenkin toistan aika lailla noita tunnetiloja, olen ollut avuton niiden edessä, en uskonut muutokseen. Olen yrittänyt ja taistella, mutta aina luovuttanut, koska ei mulla ollut riittävää syytä, nyt on.