Hei Mollimöykky. Kiva että vastasit. Ajattelin hetken että ketään ei kiinnosta.
Kirjoittamasi viesti voisi olla yhtä hyvin minun elämästä.
Oli taas aika vaikeaa kirjoittaa tänne.
Miten sinä harjoittelet sosiaalisia tilanteita? Olisi kiva kuulla muita näkökulmia.

Hei, tervetuloa uudet!

Cherrie: Kuinka se työjuttu?

Täällä on ollut sen verran vaikeata aikaa etten ole edes jaksnut koneella olla. Kaikki voimat menee, että jaksaa pusertaa päivät läpi. Työpaikka on aivan kauhea, en tiedä miten jaksan etten ole kohta jossain hoidossa.

Lueskelen kaikkien kuulumiset ajan kanssa kunhan tässä vähän saan voimia! Yritän etsiä jotain uuttta työtä mutta ei vaan löydy

tervetuloa uuset tyypit 🙂

Pelästynyt... Aloin panikoimaan haastattelua niin paljon että peruin TAAS koko homman.. Vaikka miten yritin tyynnyttää omaa mieltäni niin ei se mitään auta kun keho laittaa vastaan. Muuten työ itsessään olisi voinut olla sitä mitä olisin voinut tehdä.. Kyllä mä tarvitsen apua ja pian. Enhän mä kohta varmaan pääse enään ollenkaan edes enää kauppaan tätä menoa... 🤔

Tsemppiä sulle pelästynyt töihin <3 toivottavasti löytäisit pian toisen työpaikan. Terveyshän tuollaisessa työpaikassa vielä menee ☹️ Tai sitten käy lääkärillä?

Vasta olin myös eräissä juhlissa. Yritän altistaa itseä sen mukaan kun pystyn. olin ennen juhlia ottanut propralia niin mun kädet vispasi siitä huolimatta ja kauhea tuskaisuus oli päällä.. Se jännitys tulee vaan musta lävitse.. 😞

Hei Juhani. Harjoittelen tänne kirjoittamalla. Ja yrittämällä käydä erilaisissa ryhmissä.
Ryhmissä se ongelma että helposti jumahdan hiljaiseksi. Jonkun tekemisen lomassa voin välistä jotain asiaan liittyvää sanoakin, mutta muuten puhuminen ei oikein onnistu.
Tuo on jännää, että johonkin tekemiseen keskittyessä saatan sanoa mieleen tulleen ajatuksen sen kummemmin miettimättä, mutta muutenvain ollessa olen kovin estynyt, ehkä ehdin ajatella ja alan epäröimään.
Osasyy on tuo mainitsemasi ajatus että kiinnostaako ketään, että onko ajatukseni mainitsemisen arvoinen ja siihen liittyvä perfektionismi, ajatus että oman ulosannin tulisi olla erityisen "hyvää" ja kiinnostavaa.
Mikä toimii tehokkaana ennakkosensurina, ja usein sosiaalisessa tilanteessa jos ja kun saa ajatuksen "julkaisekelpoiseksi", niin siinä vaiheessa keskustelu on mennyt muille raiteille ja tuntuu että se juna meni jo.

Tuo julkaisukynnyksen "haastaminen" mielessä olen täällä liikkeellä.
Ja olla välittämättä jos ketään ei kiinnosta. Sillä miten voisi tietää että kiinnostaako asia ketään jos ei tuo asiaa esille? Kiinnostavuuden ja kiinnostamattomuuden voisi jättää lukijan ongelmaksi.
Luovuudesta puhuttaessa on sanottu että jokaista hyvää ideaa kohti on ainakin kymmenen huonoa, ja että sitä hyvää ideaa ei erota huonoista kokeilematta.
Kiinnostavuudessa kai vähän sama homma, eli jotta löytäisi yhden yhteisen kiinnostuksen kohteen on tuotava julki kymmenen ketään kiinnostamatonta asiaa.

Perverssillä tavalla on tarkoituksenani siis kirjoittaa kuollettavan tylsiä ja ketään kiinnostamattomia "arvottomia" viestejä joihin kukaan vastaa, ja sitten kirjoittaa lisää, ja lisää, kunnes henkisesti pääsen yli ajatuksestani että jokaisen lauseeni on oltava totta kuin teräs, soljuva kuin keväinen puro ja kuulijan mielelle kuin vahanpoistotöhnä korville.
Ja jos joku jostain pitäisikin niin hienoa. Win-win tilanne, tai kuten Nelson Mandela sanoi: "I never lose. I either win or learn."

Toistaiseksi rima on kuitenkin ollut aika korkealla ja koen menneeni yli, mikä ei ole ollut tarkoitus, vaan riman laskeminen.
Olen muutenkin yrittänyt kirjoittaa pieniä esseitä erilaisista aiheista ihan sen takia että siinä kirjoittaessa käy ajatukset paremmin lävitse, ja nämä menneet siihen laariin, eli ei se mitään.
Hienosti olen tämänkin päässäni pedannut. Win-win.

Mollimöykky, jos tarkoitus oli ettei kukaan lue tai muutenkaan reagoi, niin epäonnistuit 🙂

Pystytkö ehdottamaan millaisissa ryhmissä voisi(n) käydä ”siedätyshoidossa”? Pystyn puhumaan täysin vieraiden ihmisten kanssa, mutta yli kaksi puolituttua alkaa jo olla ongelma. Tänne kirjoittaminen oli silti hyvin vaikeaa; aluksi jopa pyysin ylläpitoa poistamaan kommenttini. Tässä minun, norsun keveydellä tanssahtelevat lauseeni.

Hei kaikille! Olen myös uusi täällä, vaikka tunnukset loin jo joskus aiemmin. En ole juurikaan foorumeille kirjoittelua harrastanut, koska se on oikeastaan yhtä vaikeaa kuin livenä ryhmässä puhuminen. Päätin nyt kirjoittaa, kun täällä muidenkin ajatukset osuu hyvin kohdilleen omieni kanssa. Oma taustani on se "klassinen" koulukiusaamishelvetti, joka jatkui armeijassa ollessani. Onneksi lukio siinä välissä oli helpompaa aikaa, varmasti myös koska kävin lukion toisella paikkakunnalla. Sain silloin aloittaa puhtaalta pöydältä ja luokkakaverit tuntuivat hieman kypsemmiltä.

Ikävuosien 20-30v väliin mahtui parempiakin jaksoja jolloin pärjäsin työyhteisöissä ja muutoinkin ihmisten kanssa. En tietenkään koskaan ollut mikään sosiaalinen seuramies, mutta pääsääntöisesti jaksoin olla ihmisten kesken.

Nyt viimeiset pari kolme vuotta ovat menneet selvästi heikommin. Asunnosta ulos lähteminen on työlästä ja naapureiden kohtaaminen pihalla on ahdistavaa. Kun yritän tervehtiä naapuria ja naapuri ei reagoi mitenkään, tulee siitä aina jotenkin lytätty olo. Näin käy tietysti muuallakin missä vain pitää ihmisten kanssa asioida. On hankala yrittää ottaa keneenkään minkäänlaista kontaktia, kun tuntuu että ihmiset katsovat jo alusta asti pahasti. Tiedän tietysti etteivät kaikki niin tee, mutta ne huonot kohtaamiset osuvat johonkin kipukohtaan joka syntyi jo kaukana menneisyydessä. Tämä luo itselleni negatiivisten ajatusten kierteen ja jatkuvan kovan ahdistuksen.

Viime vuonna olin eräässä vertaistukiryhmässä treenaamassa ryhmässä oloa ja sitä että saisi jotain jopa joskus sanottuakin. Osa tapaamiskerroista meni niin etten pystynyt ottamaan kehenkään katsekontaktia. Jollain toisella kerralla pystyin jo sanomaankin jotain. Itselle kävi myös, että mietin pitkään uskallanko sanoa ja onko sanomani tarpeeksi älykästä/aiheeseen osuvaa ym. Monesti tilanne ehti jo mennä, ennenkuin sain ajatukseni "julkaisukuntoon". Ryhmässä oli hyviäkin hetkiä ja parhaimmillaan se tuntui tehokkaammalta kuin yksilöterapiani. Varmaankin juuri tuosta käytännön siedätyshoidosta ja itsensä altistamisesta. Ryhmään saatiin kuitenkin luotua tarpeeksi turvallinen ympäristö sanoa jotain, mikä olikin se tärkein asia.

Tässä nyt jonkunlainen avaus omasta tilanteestani. Ehkä viime päivien jatkuva ahdistus pakotti myös osaltaan purkamaan näitä asioita ja sellainen "hälläväliä" olo, mikä tulee kun mieli näkee ympärillään vain psyykkisiä umpikujia.

Juu hei.

Sosiaalisten tilanteiden pelon ryhmäterapia oli itselle aika tärkeä koska se oikeastaan mahdollisti muut ryhmät. Ja sen että siellä pystyi olemaan mahdollisti psyk.polin rentoutus- ja mindfulnessryhmät.

Sittemmin olen enimmäkseen käynyt paikallisen kultturipajan ryhmissä, ja kun ryhmäterapian "voimaannuttamana" kerran uskaltauduin työväenopiston kurssille niin niitä olen tälle keväälle pari ottanut.
Ja ihan äsken sain myös mentyä lautapeliseuran peliryhmään. Eli aika kliseinen "hanki joku kiinnostava harrastus" -listaus tästä tuli.

Ryhmissä käymistä kun arvioi ryhmäterapian hengessä, eli kuinka ahdistunut olin ja mitä ajattelin, niin itse olen ennalta vauhkonnut että mitä jos siellä tulee keskustelua ja itse jumahtaa tai mokaa ja kaikkea.
Eli ennalta ollut melko ahdistunut. Mutta itse ryhmissä yleensä ehkä hei ja oma nimi sanottu ja sitten käyty itse asiaan sen kummemmitta höpinöittä. Eli ollut alkuun suht ahdistunut, mutta pystynyt yleensä kuitenkin "uppoutumaan" puuhaan ja nauttimaan siitä kun pelot eivät toteutuneetkaan.
Tuo hommaan uppoutuminen on itselle tärkeä, sillä jos ryhmässä ei ole pystynyt sitä tekemään on ollut tosi ahdistunut ja ulkopuolinen "mitä minä täällä oikein teen" -tyyliin orpo olo, josta palautuminen vaikeaa jos menee pahaksi.
Joissain ryhmissä olo on heilunut "siinä rajoilla", eli on välillä tullut vaikka tosi "kömpelö" olo ja alkanut miettiä kaikkea negatiivista, mutta saanut keskeytettyä kierteen, rentouduttua vähäsen ja psyykattua itsensä "takaisin" ryhmään.
Tuo kyky palautua itse tilanteessa mokista, aivopieruista tai vastaavista jotka aiemmin saattoivat lamauttaa pidemmäksikin aikaa ja viedä vielä yöunet kun kelailin niitä yömyöhään häpeissäni on yllättänyt positiivisesti.

Muuten olen sitä mieltä että epäonnistuminen on onnistumista, häpeä on vapautta ja saamattomuus on voimaa.

Hmm.. jotenkin on alkanut tuntuun että tämä sosiaalisten tlanteiden pelko on pahentunut mulla ehkä jonkin verran. Enään ei innosta osallistua säätiön järjestämiin ryhmäjuttuihin. Kaiken lisäksi eilen kun mietin ett voisin käydä äänestämässä ku olin käymässä kaupassa, mut sit aattelin ett käynkin huomenna (eli tänään), koska kyyti odotti ulkona.

Mutta sitten kun näin että kuinka monta ihmistä on töllistelemässä, niin niitä on 4 (1 alkupäässä ja 3 loppupäässä), joten niimpä alkoi tuo ahdistaan. Joten voipi olla etten käy äänestämässä, koska tuo tilanne on jotenkin ahdistava. Lisäksi en edes oikein tiiä ketä äänestäisin..

Aiotteko te muut käydä äänestämässä?

Minä meinasin käydä äänestämässa nyt viimeisenä ennakkoäänestys päivänä. Olen käynyt äänestämässä melkein joka vaaleissa. Tulee siitä kuitenkin tunne että on pyrkinyt vaikuttamaan asioihin. Äänestämään menoa pyrin ajattelemaan mahdollisimman vähän. Pyrin valitsemaan mahdollisimman ruuhkattoman ajan ettei tarvitse jonossa odotella pitkään. Minulle kun on yleensä sen oman vuoron odottelu kaikista pahinta.

Cherrie: 😍 Tämä sairaus sulkee meiltä monia ovia ja uusia asioita ☹️ Mun tekisi kanssa mieli tehdä vaikka mitä mutta mutta ja mutta en uskalla. Tällä hetkellä ei kyllä ole voimia mihinkään. Haluaisin laihduttaakin mutta ei ole voimia siihenkään ☹️ Pitää vain toivoa ettei sentäs lihoisi.

Äänestämässä kävin, nyt sitten katsotaan miten käy.

Hain eilen yhtä työpaikkaa, siihen minulla pitäsi olla jopa mahdollisuuksia. Ainut miinus on määräaikaisuus mutta pakko on päästä pois. Olen tällä hetkellä niin ahdistunut ettei mikään tunnu sujuvan. Olen huono vaimo ja äiti kun olo on tällainen☹️ ☹️

Pelästynyt kirjoitti 24.1.2018 18:27

Cherrie: 😍 Tämä sairaus sulkee meiltä monia ovia ja uusia asioita ☹️ Mun tekisi kanssa mieli tehdä vaikka mitä mutta mutta ja mutta en uskalla. Tällä hetkellä ei kyllä ole voimia mihinkään. Haluaisin laihduttaakin mutta ei ole voimia siihenkään ☹️ Pitää vain toivoa ettei sentäs lihoisi.

Äänestämässä kävin, nyt sitten katsotaan miten käy.

Hain eilen yhtä työpaikkaa, siihen minulla pitäsi olla jopa mahdollisuuksia. Ainut miinus on määräaikaisuus mutta pakko on päästä pois. Olen tällä hetkellä niin ahdistunut ettei mikään tunnu sujuvan. Olen huono vaimo ja äiti kun olo on tällainen☹️ ☹️

Niin.. kyllä tässä itsensä melkoiseksi ali-ihmiseksi tuntee itsensä. Omasta elämästä on kohta mennyt melkein kaksi vuotta hukkaan.. en suoraan sanottuna edes tiedä miten tuun pärjäämään työelämässä tulevaisuudessa, kun en ees tiedä mistä alottais. koko työnhaku on painajaista, sitten kun sieltä tuleekin haastattelukutsu niin en pysty edes siihen... tuntuu vain että oon tipahtanut johonkin pohjattomaan kuiluun josta en pääse pois.. tuntuu että en enää pärjäis omassa ammatissanikaan, ammattitaitonikin on tässä ajan myötä varmaan karissut.. mikä tuntuu tosi pahalta koska pidän ammatistani..

toivottavasti pääset pelästynyt siihen hakemaasi työhön. parempi sekin tosiaan kun ei mitään ja jos tämän hetkinen paikka ottaa voimille. äläkä syytä itseäs, et ole yhtään huonompi äiti tai vaimo.!

Pelkästään työnhaku on jo haastavaa, saatika jos kärsii sosiaalistentilanteiden pelosta. Hakeminen ja kielteisten vastausten saaminen on aika masentavaa. Entäs sitten jos tuleekin kutsu haastatteluun.😯🗯️
Onneakin täytyy olla, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Onneksi kaikissa työpaikoissa ei tarvitse olla huippu osaaja heti, vaan voi aloittaa helpommilla hommilla ja siirtyä sitten haastavampiin kun taitoa ja uskallusta karttuu.

Juhani, näinhän se on. Itselläni tuo sosiaalisten tilanteiden pelko vaikuttaa työnhakuun siten, että vaikka on halua oikeasti saada työtä niin sitten kun tuleekin mahdollisuu niin lamaannun, en vain pystykään. Myös ihan työhakemuksen tekovaiheessa pyörii päässä ahdistavat ajatukset jo valmiiksi. Ennen mulla toimi kyllä sellainen itsensä tsemppaaminen tilanteisiin, silloin kun tämä pelko ei ollut saanut täyttä valtaa minusta. Enää se ei onnistu kun pään täyttää vaan ne kauhukuvat. siitäkin huolimatta vaikka tiedostaa miten epärealistisia ne ovat..

Olen pyöritellyt yhden yksityisen lääkäriaseman ajanvarauskalenteria edestakaisin.. Melkein päivittäin. Mutta en silti saa vain varatuksi sitä hemmetin aikaa.. 😯🗯️ ärsyttää.

Töitten saaminen/hakeminen on hemmetin vaikeaa nykyään ja saati kun on tää sosiaalisten tilanteiden pelko/pakkoajatukset ja jonkin verran paniikkihäiriötä niin ei ainakaan helpota kuviota. Eikä kyllä töissä käyntikään ole herkkua, tällä hetkellä elän varmasti elämäni yhtä vaikeinta aikaa. Yritän samalla etsiä ulos pääsyä nykyisestä työstäni pois. Välillä tuntuu että harteilla on koko maailman paino ☹️

Onko teillä muilla hartioillanne menneisyyden haamuja, jotka viellä yli kymmenenkin vuoden päästä tuntuu haluavan teille pahaa? >Mulla on muuta ihminen jotka levittävät inhottavia juttuja viellä tänäkin päivänä. >Yksi näistä on työpaikkani sidosryhmiin kuuluvassa työpaikassa ja joudun häntä pakosti välillä näkemaan. Tämäkin ahdistaa ja tuntuu että ei vaan jaksa enää askeltakaan.. Välillä tuntuu että voisi luovutttaa ja jäädä eläkkeelle 😭😭😭

Pelästynyt kirjoitti 3.2.2018 13:19

Töitten saaminen/hakeminen on hemmetin vaikeaa nykyään ja saati kun on tää sosiaalisten tilanteiden pelko/pakkoajatukset ja jonkin verran paniikkihäiriötä niin ei ainakaan helpota kuviota. Eikä kyllä töissä käyntikään ole herkkua, tällä hetkellä elän varmasti elämäni yhtä vaikeinta aikaa. Yritän samalla etsiä ulos pääsyä nykyisestä työstäni pois. Välillä tuntuu että harteilla on koko maailman paino ☹️

Onko teillä muilla hartioillanne menneisyyden haamuja, jotka viellä yli kymmenenkin vuoden päästä tuntuu haluavan teille pahaa? >Mulla on muuta ihminen jotka levittävät inhottavia juttuja viellä tänäkin päivänä. >Yksi näistä on työpaikkani sidosryhmiin kuuluvassa työpaikassa ja joudun häntä pakosti välillä näkemaan. Tämäkin ahdistaa ja tuntuu että ei vaan jaksa enää askeltakaan.. Välillä tuntuu että voisi luovutttaa ja jäädä eläkkeelle 😭😭😭

Minulla on yksi tälläinen ihminen.. vuosien jälkeenkin vielä piinaa minua. Olen varma että hänellä itsellään on hyvin vakavia ongelmia. Hänessä on jotain narsistista tai persoonallisuushäiriöön liittyvää.. Koska hän osaa olla hyvinkin hurmaava halutessaan. Joskus jopa varoitin hänestä parille tuttavalleni etukäteen, eivät uskoneet minua ennenkuin oli myöhäistä. niin hyvin hän osaa esittää... Emme asu enää edes samalla paikkakunnalla, emmekä ole ikinä tunteneetkaan kovin hyvin. Jostain syystä hän otti minut silmätikukseen muinoin, ehkä hän huomasi herkkyyteni, helppo kohde kenties manipuloida? En tiedä miksi, ja miksi hän jaksaa vielä tänäkin päivänä, monien vuosien jälkeen. Mitä hän saa siitä irti? Kaikesta huolimatta olen yrittänyt olla neutraali hänelle, koska tämä ihminen on hyvin kimpoileva. tehnyt paljon pahaa minulle jos ei saa ns. tahtoa läpi. En yleensä ajattele ihmisistä pahaa, mutta hän on paha, häijy. Tilanne on hieman rauhoittunut entiseen verrattuna, mutta hän nostattaa edelleen niskakarvani pystyyn. Ehkä hän joskus lopettaa. Toivon niin. Olen päättänyt kuitenkin yrittää olla vahvempi vaikka hän on romuttanut minä-kuvani.
😠 Siitähän he vasta tyydytystä saavat jos näkevät haavoittuvaisuutemme, ei anneta heidän lannistaa meitä!