Minä kyllä ihmettelen tuota sanontaa, että lapsen tulee saada olla lapsi ja lapsen täytyy pystyä tukeutumaan niin isäänsä ja äitiinsä.
Minusta tuo ei enää päde, kun lapsi on jo aikuinen. Vaikka tällä foorumilla kyllä lapset ovat jääneet lapsiksi eivätkä kasvaneet aikuisiksi.
Jossain vaiheessa kyllä pitäisi tulla niin, että äiti,isä ja lapsi olisivat tasavertaisia aikuisia.

Minä olen kyllä paljon tarvinnut adoptioäitiäni mutta nykyisin otan jo henkilökohtaisen, ulkopuolisin avustajan ennen äitiäni.

maanvaiva kirjoitti 17.12.2017 15:3

Minä kyllä ihmettelen tuota sanontaa, että lapsen tulee saada olla lapsi ja lapsen täytyy pystyä tukeutumaan niin isäänsä ja äitiinsä.
Minusta tuo ei enää päde, kun lapsi on jo aikuinen. Vaikka tällä foorumilla kyllä lapset ovat jääneet lapsiksi eivätkä kasvaneet aikuisiksi.
Jossain vaiheessa kyllä pitäisi tulla niin, että äiti,isä ja lapsi olisivat tasavertaisia aikuisia.

Minä olen kyllä paljon tarvinnut adoptioäitiäni mutta nykyisin otan jo henkilökohtaisen, ulkopuolisin avustajan ennen äitiäni.

Tottakai lapsen täytyy ensisijaisesti saada tukeutua vanhempiinsa eikä päinvastoin. Minä en saanut nimenomaan silloin lapsena olla ikinä lapsen roolissa koska jouduin aikuisuuteen asti olemaan tukipilarina omalle äidilleni.. voi sitä huolen määrää mitä minä jouduin omassa päässäni yksin kokemaan kun oma äitini humalassa kaatoi surunsa minun niskaan. Siihen lisäksi vielä omat huoleni niin nuorena kuin nyt aikuisuudessa.

Tottakai aikuisena olemme samalla viivalla, oikeassa olet! mutta kyllä me kuitenkin olemme edelleen heidän lapsiaan vaikka olisimme sata vuotiaita. Ei heidän kuulu sysätä murheitaan lasten niskoihin, sitä varten ovat muut aikuiset. Sitä en sanonut etteikö ikinä saisi jutella asioista jos jokin vaivaa, tottakai SAA JA PITÄÄKIN! Arvostan sitä että voidaan jutella mistä vain!

Tässä kuitenkin oli ainoistaan kyse siitä kuinka itse olen joutunut kannattelemaan omaa äitiäni yli 20 vuotta !! Niin ei pitäisi asiat olla. Ei kenenkään kohdalla.

Joie kirjoitti 17.12.2017 14:58

Tosi rohkeasti toimit kun sanoit hänelle! Se on hienoa. Itse vieläki pelkään äitiäni niin, etten uskaltaisi sanoa asioita suoraan. Oon sen sijaan suojannu itseni vaan olemalla tosi etäinen ja sulkeutunu.

Sun on tärkeetä pitää rajat äitiisi, jotta pääset itse parantumaan ja vapautumaan vääristä taakoista.

Miksi pelkäät äitiäsi niin paljon? Toivottavasti voit joskus puhua hänen kanssaan asiat halki. <3

Varmaan sitä käsittää vanhemmuuden eri tavalla, kun on adoptoitu.
Nyt voin vaan sanoa kiitos vanhemmuudesta, jatkossa olemme tasavertaisia aikuisia.

On minulla kyllä kokemusta siitäkin kun jouduin ns. kannattelemaan biol. äitiäni. Enkä tiedä miten häneen nyt suhtautuisin, jos olisi vielä elossa. Tuskin olisin hänelle katkera siitä etten saanut olla lapsi silloin kun olin lapsi. Minusta ihmisestä ei koskaan tule onnellista, jos roikkuu jossain lapsuudessa.

maanvaiva kirjoitti 17.12.2017 15:3
Minä kyllä ihmettelen tuota sanontaa, että lapsen tulee saada olla lapsi ja lapsen täytyy pystyä tukeutumaan niin isäänsä ja äitiinsä.
Minusta tuo ei enää päde, kun lapsi on jo aikuinen. Vaikka tällä foorumilla kyllä lapset ovat jääneet lapsiksi eivätkä kasvaneet aikuisiksi.
Jossain vaiheessa kyllä pitäisi tulla niin, että äiti,isä ja lapsi olisivat tasavertaisia aikuisia.

Minä olen kyllä paljon tarvinnut adoptioäitiäni mutta nykyisin otan jo henkilökohtaisen, ulkopuolisin avustajan ennen äitiäni.

Joo, kirjoittaessani ajattelin nimenomaan, että lapsena tulee saada olla lapsi ja voida tukeutua vanhempiinsa. Oli vähän epäselvästi ilmaistu. Kyllä olen samaa mieltä siitä, että kun on itse aikuinen, vanhemmat on tehtävänsä hoitaneet. Sitten on, niinku kirjoitit, aikuisten välinen asia millaisiksi suhteet muodostuu.

Käytännössä asia ei tietty oo ihan niin yksinkertainen. Vanhemmat on ollu lapsuudessa tosi isossa osassa omassa elämässä, hyvässä tai pahassa, tai yleensä varmaan molemmissa. Siks heihin on vaikea suhtautua niinku kehen tahansa muuhun aikuiseen ihmiseen. En usko, että ihminen muuttuis jossain vaiheessa elämää aikuiseksi. Ajattelen, että meissä on kaikki se koettu elämä. Meissä on sekä lapseus että aikuisuus ja kumpaaki tarvitaan. 🙂

Kyl mä maanvaiva käsitän sinun kritiikin siitä, että voi jäädä vaan voivottelemaan omaa tilannetta ja ei oo halua kasvaa tai mennä eteenpäin. Uskon kumminki, tai tiedän kokemuksestakin, että lapsuuden kipeiden asioiden käsittely kannattaa. Minusta tosi elämään tarvii myös sitä, että sydämessä on lapseutta: innostunutta odotusta, kykyä iloita ja ottaa vastaan rakkautta, kykyä luottaa ja tulla kannetuksi, keveyttä ja leikkisyyttä ja sitä, että voi luottaa olevansa rakastettu ja arvokas sellasena kun on. Jos ei oo lapsena voinu olla lapsi, tämmöset ominaisuudet on usein osaks tai kokonaan kadotettu. Sillon tarttee palata etsimään sinne, mihin ne on hukkunu.

cherrie kirjoitti 17.12.2017 18:43
Miksi pelkäät äitiäsi niin paljon? Toivottavasti voit joskus puhua hänen kanssaan asiat halki. <3

Nii... kai se vaan on se, että ne lapsuudessa koetut asiat, vaatimukset, tuomiot ja hylkääminen, sattuu vieläki. Tunnetasolla on vaikea ymmärtää, että olen aikuinen ihminen ja hänellä ei oo enää sellasta valtaa suhteessa minuun. Lapsena ei pysty vanhempia vastustamaan, he on ihan ylivoimaisia. Asiallisissa suhteissa ollaan, mutta en halua hänelle kertoa juuri mitään itsestäni tai omasta elämästäni. Ei oo luottamusta.

Joie kirjoitti 18.12.2017 10:28

Kyl mä maanvaiva käsitän sinun kritiikin siitä, että voi jäädä vaan voivottelemaan omaa tilannetta ja ei oo halua kasvaa tai mennä eteenpäin. Uskon kumminki, tai tiedän kokemuksestakin, että lapsuuden kipeiden asioiden käsittely kannattaa. Minusta tosi elämään tarvii myös sitä, että sydämessä on lapseutta: innostunutta odotusta, kykyä iloita ja ottaa vastaan rakkautta, kykyä luottaa ja tulla kannetuksi, keveyttä ja leikkisyyttä ja sitä, että voi luottaa olevansa rakastettu ja arvokas sellasena kun on. Jos ei oo lapsena voinu olla lapsi, tämmöset ominaisuudet on usein osaks tai kokonaan kadotettu. Sillon tarttee palata etsimään sinne, mihin ne on hukkunu.

Siis olenhan minä käsitellyt lapsuuden asioita vuosikausia mutta n. 22vuotiaana päätin, että nyt saa riittää käsittely. Välillä tietenkin tulee hetkiä, että pitää palata lapsuuteeen esim. äitienpäivänä.

Sydämessä voi olla lapseutta vaikkei sitä olisi kokenutkaan. Leikkisyyttä saan olemalla joulutonttu lähes joka joulu mutta muuten kyllä en joulua odota. Enkä voi sitä lähteä hakemaan lapsuudesta, koska meillä ei joulua vietetty. Muutaman vuoden vietin adoptioperheen tavoin joulua mikä oli ihan kivaa. Mutta ei sitten kuitenkaan sopinut sellaiseksi perinnejouluksi.

En kyllä oikeastaan tiedä mitä haluaisin hakea lapsuudestani tähän nykyisin elämään? Varsinkin näin jouluna huomaa oikeastaan olevansa onnellinen, kun ei tarvi viettää mitään lapsuuden joulua.
Onnellinen lapsuus on yliarvostettu juttu. Ilman sitäkin pärjää.

Hei Joie! Olen kanssasi samaa mieltä,että vanhempien ja lasten välinen suhde on ainutlaatuinen. Hyvä suhde vaikuttaa myönteisesti muihinkin ihmissuhteisiin. Riippuu perheestä,mutta aina ei pystytä puhumaan perheen sisäisistä asioista edes aikuisena varsinkaan silloin,kun ne suhteet eivät ole olleet luottamukselliset ja turvalliset. Kaipa ne monien ongelmat lapsuuteen liittyvät ja niitä vuosikausia puidaan ja pohditaan. Minäkin olen säilyttänyt vanhempiin korrektit ja kohteliaat välit. Toinen tapa olisi ollut haastaa keskusteluun,mutta tiesin jo etukäteen,ettei se johda mihinkään. Näin on hyvä. Olet Joie vähän samanlaisen tien valinnut.

Mulla on varmaan kans sosiaalisten tilanteiden pelkoa kans, ku aina ruokailussa pitää astiat kantaa yksitellen pöytään, ku käet vapisee sen verran. Sama juttu pistäessä. Syön tuolla alakeŕrassa ja siellä on porukkaa, nii ehkä johtunee siitä..

maanvaiva kirjoitti 18.12.2017 11:51
Siis olenhan minä käsitellyt lapsuuden asioita vuosikausia mutta n. 22vuotiaana päätin, että nyt saa riittää käsittely. Välillä tietenkin tulee hetkiä, että pitää palata lapsuuteeen esim. äitienpäivänä.

Toikin on kyl hyvä huomio, et aikansa kutakin. Välillä oon omalla kohdallani miettiny, keskitynkö liiaksi niitten menneisyyden asioitten selvittelyyn sen kustannuksella, etten oikein osaa katsoa elämässä eteenpäin. Toisaalta kun ne menneet asiat jatkuvasti haittaa elämää ja ihmissuhteita niin ei niitä voi maton allekaan lakaista.

Mollyan kirjoitti 18.12.2017 14:38
Hei Joie! Olen kanssasi samaa mieltä,että vanhempien ja lasten välinen suhde on ainutlaatuinen. Hyvä suhde vaikuttaa myönteisesti muihinkin ihmissuhteisiin. Riippuu perheestä,mutta aina ei pystytä puhumaan perheen sisäisistä asioista edes aikuisena varsinkaan silloin,kun ne suhteet eivät ole olleet luottamukselliset ja turvalliset. Kaipa ne monien ongelmat lapsuuteen liittyvät ja niitä vuosikausia puidaan ja pohditaan. Minäkin olen säilyttänyt vanhempiin korrektit ja kohteliaat välit. Toinen tapa olisi ollut haastaa keskusteluun,mutta tiesin jo etukäteen,ettei se johda mihinkään. Näin on hyvä. Olet Joie vähän samanlaisen tien valinnut.

Juu, samoin oon itse kokenut, että olis ollut turha yrittää selvittää asioita vanhempien kanssa. Ei kerta kaikkiaan olla samalla aaltopituudella. Voihan se joskus olla mahdollista. Ehkä sitten, kun itse on kasvanut ja vahvistunut eikä ne asiat oo enää niin kipeitä.

Miten kaikilla joulu meni?
Hain tässä taannoin yhtä työpaikkaa. Minulle tulikin tarjous samaisesta paikasta, mutta toisesta työtehtävästä. Tavallaan olenkin todella innoissaan ( nähtävästi edelleen siis kelpaankin johonkin ) mutta heti mun mieleen pälkähtää vaan enemmän pahoja kuin niitä hyviä ajatuksia ja tämä taas saa mut aivan paniikin kaltaiseen lamaantumiseen ☹️ Entinen minä olisi varmasti vain suoriltaan ollut jo menossa, murehtimatta turhaa. Miksi minusta on tullut tällainen.. Vaan eihän tämä ihmekään ole että pelot ovat päässeet kasvamaan vain kotona ollessani ☹️ En tiedä vielä mitä teen.. Mutta se on varmaa että lääkäriin minun on PAKKO mennä, jos annan tämän(kin) mahdollisuuden lipua ohitse. En vaan pärjää tän sairauden kanssa. En kestä itseäni että annan hyvien mahdollisuuksien jatkuvasti mennä ohi koska pelkään ja vieläpä useasti aivan turhaan. 😭 olkoon se vaikka uuden vuoden lupaus, että korjaan pääni kuntoon. Tiedän että en voi tätä rataa ikuisuuksia jatkaa.. Oon pettynyt että olen vitkutellut lääkäriin menonkin kanssa ☹️ jotenkin sitä vain haluaa uskotella itselleen että tää on vain mun luonne, eikä tää kuitenkaan mihinkään muutu, ei sen takia lääkäriin mennä. tai että tää menee vielä ohitse.. väliaikaista vaan... pelkään myös sitä että jos sinne lääkäriin uskaltaudun, niin mitä jos hän ei vain ota mua todesta tai en saa sitä apua.. tai mitä jos mikään vaan ei autakaan tähän. anteeksi avautuminen... tsemppiä kaikille<3

Olen myös miettinyt että jos saan lääkityksen, niin mitä jos sekään ei auta mitään. Oon niin skeptinen lääkkeiden suhteen. Mitä jos vaan jään tällaiseksi 😭 En minä halua elämääni elää näin, ei tässä oo mitään järkeä.

Sulla on cherrie kovin armoton suhtautuminen itseesi. Ikään kuin sinä olisit väärä tai viallinen sen tähden, että sulla on pelkoja ja masennusta. Minusta sosiaaliset pelot ja masennus on "normaalia" sen perusteella mitä oot kertonu aikaisemmasta elämästäsi ja suhteista vanhempiisi. Ei sinussa oo vikaa; on tervettä haavoittua ja särkyä, kun joutuu kokemaan kipeitä ja raskaista asioita.

Minusta nyt ei oo syytä miettiä niin pitkälle, että entä jos lääkitys ei toimi tai oikeaa apua ei löydy. En usko, että on mitään helppoa ja nopeaa keinoa, joka poistaisi pelkosi. Kumminkin se on hyvinkin mahdollista, pikku hiljaa ja askel kerrallaan. Olethan ottanu jo ison askeleen eteenpäin, kun uskalsit suuttua sun äidille ja laittaa rajoja. Mikset sitten uskaltais ajallaan ottaa senkin askeleen, että varaat ajan lääkäriin tai muulla tavoin etsit apua. Toivoisin, että pitäisit avoinna keskusteluavun mahdollisuudenkin, vaikka sulla olikin siitä jotain huonoja kokemuksia. Semmosethan perustuu ihmissuhteeseen ja voisi löytyä joku ihminen, joka ymmärtää. Ja itsekin muuttuu ajan myötä. Älä tuomitse itseäsi niin kovin.

Kiitti Joei. Tiedostan kyllä että olen liian ankara itseäni kohtaan ja viimeaikoina se on pahentunut vaan, ja taitaa kuulua varmaan tähän sairauteenkin tuo liiallinen itsekriittisyys. Pahimmalta tuntuu kun elämä vain junnaa eikä oo kyennyt pääsemään eteenpäin, liian herkästi myös vertaa itseään muihin.

Oon puhunut jo aika kauan aikaa lääkärille menosta täällä, se tuntuu kauhean suurelta askeleelta. Sekin olisi todellisuudessa ohi minuuteissa ja voin kyllä kuvitella sitä helpotuksen määrää mikä siitä varmasti tulis. 😀 En vaan ymmärrä miksi se on nii saamarin vaikeaa..

Moi!
Olen uusi tässä ryhmässä. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Pelkoni johtuu lapsuuden koulukiusaamis ajasta. Jopa tänne ryhmään kirjoittaminen on minulle vaikeaa ja pelottavaa. Minun on vaikea luottaa ihmisiin ja pelkään tulevani kiusatuksi. Silti haluaisin sosiaalisia kontakteja, koska koen itseni yksinäiseksi. Toivoisin että tästä ryhmästä olisi minulle apua.😯🗯️

Moi Juhani.
Itse(kin) täällä juuri aloittanut "treenaamisen".
Ihmiset... osaa olla pelottavia ja ilkeitä. Niiden kanssa pitää olla aina varuillaan ja varoa äkkinäisiä liikkeitä tai mielenilmaisuja. Muuten saattaa joutua huomion keskipisteeksi ja kaikenlaisten ajatusten kohteeksi. Kamalaa. Mitähän ne musta ajattelee tämänkin perusteella?
Tai ajattelee sinusta kirjoittamasi perusteella? Tai minä sinusta?
Mikä on itseasiassa tosi vaikea kysymys itselle. Tuntuu että itsellä ei ole mielipiteitä juuri mistään, olen tosi "neutraali" kaiken suhteen.
Oireellisesti muistan jo kouluajoilta esseitä kirjoittaessani miettineeni että mitä tähän kirjoittaisi niin ettei tule "seuraamuksia" sen sijaan että miettisin mitä mieltä itse olen ja siitä kirjoittaisi.
Ja nytkin omien ajatusten esiintuominen tuntuu miltei "itsepaljastelulta".
Nihkeää hommaa, kädet nytkin tuskanhiestä kylmät. Mutta toivossa on hyvä elää?