Joie sinulla on valoisa luonne kaikesta huolimatta ja empaattisuus muita kohtaan. Kuitenkin tunnet itsesi yksinäiseksi. Jotenkin luulisi,että ystävät piirittäisivät sinua.
Mutta niinhän se on,että asiat eivät ole yksinkertaisia koskaan. Parisuhteessa voi olla yksinäinen,vaikka mitään sormella osoitettavaa vikaa ei olisi ja yksin elävä voi elää rikasta elämää ystävien,kavereiden,eri ihmisten kanssa. Se perinteinen avioliitto ja perhe lapsineen,ei edes parisuhde ole tavoite enää kaikille. Onneksi on näin ja jokainen voi jo vapaammin määritellä itse omalla kohdallaan,millaisen elämän haluaa.

Mollyan kirjoitti 14.12.2017 10:28

Joie sinulla on valoisa luonne kaikesta huolimatta ja empaattisuus muita kohtaan. Kuitenkin tunnet itsesi yksinäiseksi. Jotenkin luulisi,että ystävät piirittäisivät sinua.
Mutta niinhän se on,että asiat eivät ole yksinkertaisia koskaan. Parisuhteessa voi olla yksinäinen,vaikka mitään sormella osoitettavaa vikaa ei olisi ja yksin elävä voi elää rikasta elämää ystävien,kavereiden,eri ihmisten kanssa. Se perinteinen avioliitto ja perhe lapsineen,ei edes parisuhde ole tavoite enää kaikille. Onneksi on näin ja jokainen voi jo vapaammin määritellä itse omalla kohdallaan,millaisen elämän haluaa.

Kiitos rohkaisusta Mollyan!! Välistä olen valoisa ja välillä hyvin synkkä ja katkera. Sillon vaan en jaksa kirjoitella. Toivon kyllä, että tilanne pikku hiljaa muuttuu paremmaks. Ihmispelko vähenee ja vihamielisyys ihmisiä kohtaan. Eiköhän ne ihmissuhteetkin sit ala sujua... toivon!

Kehtaako kysyä mitä olet elämässäsi käynyt läpi, että olet oppinut tuollaista avarakatseisuutta ja viisautta? Jos haluat jotain kertoa. Mietin vaan, kun tuollaista ei kirjoista opi jos käsität mitä tarkoitan... eletty elämä ja kokemukset näkyy ihmisessä.

Hei Joie! Rakkaudeton koti. Opiskelemaan lähtö ja itsenäistyminen 18-vuotiaana,opiskelija-avioliitto 20-vuotiaana,joka on kestänyt.
Ainoan lapsen kuolema ja surusta jotenkin toipuminen.Tässä ne tärkeimmät. Toki elämään sisältyy muutakin. Yliopistosta valmistuminen ja mielekäs työ,jotka pitävät pinnalla. Hyviä asioita pitää vaalia ja varoa katkeroitumasta. Mitään kukaan ei saa ilmaiseksi,niin luulen. Kun listaa hyvät ja huonot asiat omassa elämässä ja pyrkii niitä hyviä vahvistamaan niin on jo pitkällä...

ja

Mollyan kirjoitti 15.12.2017 14:47

Hei Joie! Rakkaudeton koti. Opiskelemaan lähtö ja itsenäistyminen 18-vuotiaana,opiskelija-avioliitto 20-vuotiaana,joka on kestänyt.
Ainoan lapsen kuolema ja surusta jotenkin toipuminen.Tässä ne tärkeimmät. Toki elämään sisältyy muutakin. Yliopistosta valmistuminen ja mielekäs työ,jotka pitävät pinnalla. Hyviä asioita pitää vaalia ja varoa katkeroitumasta. Mitään kukaan ei saa ilmaiseksi,niin luulen. Kun listaa hyvät ja huonot asiat omassa elämässä ja pyrkii niitä hyviä vahvistamaan niin on jo pitkällä...

Tosi kipeitä asioita oot käyny läpi. Sulla on vahva sydän, kun haluat silti elää ja pitää kiinni hyvistä asioista. Onko lapsesi kuolemasta kauan?

Hyvä huomio toi, että kannattaa vaalia niitä hyviä asioita, mitä elämässä on. Mul ainaki käy helposti silleen, että kun mietin kovasti niitä asioita, mitkä on vaikeita tai pielessä, jää ihan taka-alalle ne monet asiat, jotka on hyvin. Paljon on aihetta kiitollisuuteen kumminki. Katkeruutta on miettiny, koska sen kanssa oon ite paljon kamppaillut ja edelleen. Tuntuu niin vaikealta päästää irti ja mennä eteenpäin, vaikka haluaisin olla anteeksiantava ihminen enkä todellakaan katkera! Toistaiseks paras apu katkeruuteen on minusta ollut lohdutus ja myötätunto.

Olen samaa mieltä.. Todella kipeitä ja vaikeita asioita nuo mitä Mollyan olet kokenut.

Mun on pakko kans kommentoida että itsellä semmoinen katkeruus ja viha just kumpuaa näitten pelkojen myötä, tulee niin epäreilu olo kun jää niin paljon välistä kokematta kaikkea. Eihän se tietysti kenenkään syytä ole, että sitä joutuu tälläsen kanssa elämään.. Mutta kyllä sitä miettii miksi juuri omalle kohdalle täytyi sattua. Omassa elämässäkin moni asia on hyvin kuitenkin, niitä asioita ei vain tahdo nähdä kaiken pahan keskeltä.. Pitäis yrittää olla kiitollinen niistä asioi. Se valitettavasti tahtoo monasti unohtua.

Hei Joie ja Cherrie!
Kuolemasta on 5 vuotta. Paljon olen asiaa käsitellyt pääasiassa mieheni ja joidenkin ystävien kanssa. Ammattiapuun en ole turvautunut. Eihän suru ole sairaus,se on vain surtava. Nyt pystyy jo muistelemaan ilollakin hyviä hetkiä pojan kanssa. Vaikka kaikki päättyi niin surullisesti ja tietty suru kulkee mukana läpi elämän, en vaihtaisi pois mitään elämässäni.

Tsempiä ja jaksamisia kaikille täältä.

Itse uskalsin muuten taas keskiviikkona mennä sinne ilmaisutaitopajaan. Tällä kertaa siellä oli yllättävän paljon porukkaa, meitä oli nimittäin 17 + vetäjä. Kuitenkin uskalsin ihme ja kumma osallistua kaikkeen, vaikka yksi tehtävä olikin todella epämiellyttävä elikkä kunniakuja, jossa joutui oleen huomion keskipisteenä.
Tosiaan nyt oli aiheena vuorovaikustaidot.

Ihan hyvät fiilikset kuitenkin jäi tuosta ilmaisutaitopajasta. Mutta en kyllä kovin helposti uskalla lähteä minnekkään tommoisiin juttuihin mukaan. Tuossakin voisin sanoa että erään ihmisen ansiosta olen noihin uskaltanut lähteä mukaan eli jos tämä ko. henkilö ei itse olisi ollut noissa ilmaisutaitopajoissa mukana, niin voi olla että en välttämättä olisi noihin lähtenyt mukaan.

Muutenkin kun mietin yhtä hanketta mitä tämä ko. ihminen on ehdottanut, niin se hanke edelleenkin mietityttää. Koska en todellakaan ole mitenkään kovin sosiaalinen ihminen ja mun on myös aika vaikea luottaa ihmisiin.

Pienempänä olin kait sosiaalisempi, ainakin kavereita mulla oli enemmän. Todennäköisesti koulukiusaaminen on vaikuttanut tuohon etten kovin helposti tutustu enkä luota toisiin ihmisiin.

Lisäksi sitten kun on johonkin tiettyyn henkilöön oppinut jotenkin luottamaan ja uskaltaa puhua tälle ko. henkilölle vaikeimmistakin asioista, niin sitten kun hänestä pitäisi ns. päästää irti, niin eipä se olekkaan helppoa (esim. työntekijä vaihtuu).
En tiedä ymmärsiköhän kukaan tuota mun viimeisintä selitystä ja jos ymmärsi, niin onko teillä muilla samanlaisia fiiliksiä?

Mollyan kirjoitti 16.12.2017 16:48

Hei Joie ja Cherrie!
Kuolemasta on 5 vuotta. Paljon olen asiaa käsitellyt pääasiassa mieheni ja joidenkin ystävien kanssa. Ammattiapuun en ole turvautunut. Eihän suru ole sairaus,se on vain surtava. Nyt pystyy jo muistelemaan ilollakin hyviä hetkiä pojan kanssa. Vaikka kaikki päättyi niin surullisesti ja tietty suru kulkee mukana läpi elämän, en vaihtaisi pois mitään elämässäni.

On tosi rohkeeta uskaltaa kohdata ja surra noin suuri menetys. Olishan sitä voinu myös paeta ja yrittää työntää pois tietoisuudesta. Sitten olisi saanu kyl paeta lopun elämäänsä...Jos pystyt ilollaki jo muistelemaan joitain hetkiä, oot kulkenu todella pitkän matkan. Arvostan, vaikka olen pahoillani et oot joutunu kärsimään niin paljon. Miksi sitten et oo katkera?? Sehän olis hyvin helppoa ja kohdallasi jopa hyvin ymmärrettävää.

Cherrie, ajattelen et katkeruuden tunne on luonnollista ja kuuluu elämään. Luulen et on normaalia tuntea vihaa, kun menettää jotain, ja jos on paljon vihaa mitä ei saa ulos, siitä tulee katkeruutta. Tunne on eri asia ku se, että todella antautuu katkeruuden valtaan ja alkaa suunnata elämänsä sen mukaan, että sais suoraan tai epäsuorasti kostettua kärsimänsä pahuuden...toisille tai itseä vahingoittaen. Monta kertaa oon kyl semmoseenki suuntaan kulkenu, mut sit oo lopulta aina kumminki päättäny, et haluan kulkee elämän suuntaan eikä kuoleman.

Täytyi tulla avautumaan..

Minulla äitini on kantanut monien vuosien ajan kaikki murheensa (ja niitä on ollut paljon) ja huolensa minun harteilleni. Olen toiminut hänen terapeuttinaan lapsesta saakka tähän päivään. Usein kaikki hänen avautumisensa on tapahtunut hänen ollessa humaltuneena, alkoholin suurkuluttajaksi hänet voi kai laskea.

Olen antanut hänen vuodattaa yksityisasiansa, mieshuolensa, kuunnellut monet hänen haukkunsa isästäni, puinut monia muita hänen ongelmiaan, vastoinkäymisiä on riittänyt. Eihän kenenkään kuulu toimia terapeuttina omalle vanhemmalleen ja kuunnella tuollaista.. Eihän lapsen kuulu kantaa vanhempansa murheita. Tuntunut hirveän raskaalta kannatella sellaista taakkaa.Eihän lapsen kuulu olla jatkuvassa stressitilassa. Sitä vartenhan ovat muut aikuiset eikä oma lapsi.

Eikö hän vain ymmärrä miten vahingollista tuo kaikki on minulle ollut vai mikä siinä voi olla. Tuntuu että hän on "sairastuttanut" minua nämä vuodet.

Tänään sattui olemaan taas se päivä, kun hän soitti humaltuneena kertoen asioitaan, useimmiten ne stressaavat myös minua.. Minulla petti hermot totaalisesti ja melkein itkien annoin tulla tekstiä ( ehkä jopa liian ilkeään sävyyn ) ja löin luurin korvaan. Minä, joka olen aina "Kilttinä tyttönä" kuunnellut 😭 Silti vaikka mielestäni tein oikein ja annoin hänelle ajattelemisen aihetta ( jos hän edes sitä edes humalatilaltaan myöhemmin muistaa), niin silti tuntuu kamalan pahalta. Tuntuu että minun olisi pitänyt olla häntä varten, tuntuu että tuotin pettymyksen...Tuntuu että minulla ei ns ole mitään arvoa kuin olla "välineenä" äidilleni että hänelle tulisi parempi olo ☹️

Ilman tätä kaikkea hän on kelpo äiti ollut ja on vieläkin, mutta miksei hän nää mitään vääryyttä käytöksessään vai olenko itse vain väärässä.

Hän on kuin kaksi eri ihmistä kun hän selvinpäin ja silloin, kun on humalassa.

Mollyan kirjoitti 16.12.2017 16:48

Hei Joie ja Cherrie!
Kuolemasta on 5 vuotta. Paljon olen asiaa käsitellyt pääasiassa mieheni ja joidenkin ystävien kanssa. Ammattiapuun en ole turvautunut. Eihän suru ole sairaus,se on vain surtava. Nyt pystyy jo muistelemaan ilollakin hyviä hetkiä pojan kanssa. Vaikka kaikki päättyi niin surullisesti ja tietty suru kulkee mukana läpi elämän, en vaihtaisi pois mitään elämässäni.

Hyvä että olet jo päässyt pahimman yli, vaikka eihän oman lapsen kuolemasta kuitenkaan ikinä varmasti yli pääse, mutta että voi alkaa muistella niitä hyviä hetkiä mitä oli eikä tarpoa surussa. kaikkea hyvää sinulle<3

Delffi kirjoitti 16.12.2017 17:49

Tsempiä ja jaksamisia kaikille täältä.

Itse uskalsin muuten taas keskiviikkona mennä sinne ilmaisutaitopajaan. Tällä kertaa siellä oli yllättävän paljon porukkaa, meitä oli nimittäin 17 + vetäjä. Kuitenkin uskalsin ihme ja kumma osallistua kaikkeen, vaikka yksi tehtävä olikin todella epämiellyttävä elikkä kunniakuja, jossa joutui oleen huomion keskipisteenä.
Tosiaan nyt oli aiheena vuorovaikustaidot.

Ihan hyvät fiilikset kuitenkin jäi tuosta ilmaisutaitopajasta. Mutta en kyllä kovin helposti uskalla lähteä minnekkään tommoisiin juttuihin mukaan. Tuossakin voisin sanoa että erään ihmisen ansiosta olen noihin uskaltanut lähteä mukaan eli jos tämä ko. henkilö ei itse olisi ollut noissa ilmaisutaitopajoissa mukana, niin voi olla että en välttämättä olisi noihin lähtenyt mukaan.

Muutenkin kun mietin yhtä hanketta mitä tämä ko. ihminen on ehdottanut, niin se hanke edelleenkin mietityttää. Koska en todellakaan ole mitenkään kovin sosiaalinen ihminen ja mun on myös aika vaikea luottaa ihmisiin.

Pienempänä olin kait sosiaalisempi, ainakin kavereita mulla oli enemmän. Todennäköisesti koulukiusaaminen on vaikuttanut tuohon etten kovin helposti tutustu enkä luota toisiin ihmisiin.

Lisäksi sitten kun on johonkin tiettyyn henkilöön oppinut jotenkin luottamaan ja uskaltaa puhua tälle ko. henkilölle vaikeimmistakin asioista, niin sitten kun hänestä pitäisi ns. päästää irti, niin eipä se olekkaan helppoa (esim. työntekijä vaihtuu).
En tiedä ymmärsiköhän kukaan tuota mun viimeisintä selitystä ja jos ymmärsi, niin onko teillä muilla samanlaisia fiiliksiä?

Hienoa delffi.. Tuosta on varmasti sinulle suurta apua kun uskaltaudut menemään ilmaisutaitopajaan ja uskallat tehdä siellä harjoituksia. Siedättämään pelkoa. Jatka vain tuota ! Siitä on varmasti sulle suuri apu.

Itsestäni ei olisi tuohon. Mulle on aivan hirveää jo se, kun pitää esitellä itsensä jossain ryhmässä esimerkiksi.. tuntuu että pyörryn siihen paikkaan.. se on niin kamala tunne. odottaa omaa vuoroa..

Älyttömän hienoa cherrie, että uskalsit laittaa rajat sun äidille!! 🙂👍🙂🌻 Ei todellakaan kuulu lapsen kantaa äidin ongelmia. Se on hyväksikäyttöä ja on tosi vahingollista lapselle. Lapsen kuuluu saada olla lapsi ja tukeutua vanhempiin, ei päinvastoin. Pidä vaan omista rajoistasi kiinni, vaikka äiti loukkaantuisi, syyllistäisi tai heittäytyis marttyyriksi.

Joie kirjoitti 17.12.2017 13:32

Älyttömän hienoa cherrie, että uskalsit laittaa rajat sun äidille!! 🙂👍🙂🌻 Ei todellakaan kuulu lapsen kantaa äidin ongelmia. Se on hyväksikäyttöä ja on tosi vahingollista lapselle. Lapsen kuuluu saada olla lapsi ja tukeutua vanhempiin, ei päinvastoin. Pidä vaan omista rajoistasi kiinni, vaikka äiti loukkaantuisi, syyllistäisi tai heittäytyis marttyyriksi.

Kiitos Joei 🙂 Niin minäkin ajattelen. Ei lapsen kuuluisi kantaa vanhempien murheita, varsinkaan tällä tavalla. Lapsen täytyy pystyä tukeutumaan niin isäänsä ja äitiinsä. Nyt se on ollut niin, että äitini on tukeutunut muhun melkein 20 vuoden ajan. Ei minulla ole sitä vastaan mitään vaikka vanhempani välillä mieltä painavia asioita jakaisi mutta se, että olen jatkuvasti joutunut olemaan "terapeuttina".. jo aivan sieltä lapsesta asti. Vasta kasvettuani vanhemmaksi oivalsin että eihän tämän näin pitäisi olla, mutta en ikinä ole pystynyt syystä tai toisesta hänelle asiasta sanomaan. Marttyyriksi hänhän on myös taitava heittäytymään.. Onneksi eilen sain sanottua asiani, en tiedä ottiko opikseen millään tavalla tai muistaako edes. Täytyy yrittää pitää rajat tässä asiassa useammin, eikä syyllistää itseä siitä. Täytyy muistaa että en minä niin toimivalla väärin tee.

Tosi rohkeasti toimit kun sanoit hänelle! Se on hienoa. Itse vieläki pelkään äitiäni niin, etten uskaltaisi sanoa asioita suoraan. Oon sen sijaan suojannu itseni vaan olemalla tosi etäinen ja sulkeutunu.

Sun on tärkeetä pitää rajat äitiisi, jotta pääset itse parantumaan ja vapautumaan vääristä taakoista.