Hei

mitäs tänne kuuluu?

minä laitoin yhteen työpaikkaan hakemuksen... usko paikan saamiseen nyt ei ole kovin vahva... ainakaan kun aukko työttömyydessä senkun kasvaa..

yksinäisyys painaa tosi paljon... välillä on tunne kuin kasvaisimme miehenikin kanssa hiljakseen erilleen.. tai ehkä minusta vain tuntuu sille, kun on niin vaikeaa tämän sos.tilanteiden pelon ja kaiken muun kanssa.. se vie niin äyttömästi voimaa ja sellaista "elämisen iloa"suoraan sanottuna...

jaksamista kaikille <3

Itselläni mieliala on nyt ollut aika alakuloinen. Viime viikolla olisi se yks hoitoarviointi käynti ja uusi aika olisi tulossa jossain välissä, mutta sinne joudunkin sitten menemään yksin, joten se aika pelottaa/jännittää melko paljon.

Pitää varmaan jutella tuosta asiasta yksilövalmentajan kanssa, jos hän vain tulee tällä viikolla käymään työyksikössä.. Toivottavasti tulee, vaikka kyllä nähtiinkin hänen kanssa eilen verkostossa. Mutta olisi muutenkin jonkin verran juteltavaa hänen kanssa.

Eilen oli tosiaan verkosto, jossa tuli lyhyessä ajassa aika paljon asiaa.

Lisäksi oli myös eilen ratsastustunti, mutta jotenkin tallilla on nykyään aika ulkopuolinen olo. Liekkö sinne tullut sitten niin paljon uusia ihmisiä ja niimpä se ilmapiiri on jotenkin vähän muuttunut tallilla.

☹️ Surullista, kun monella on niin paha olla ☹️

Ei itsellänikään mitään erityisen iloista kerrottavaa ole. Pakkoajatuksien kanssa taistelimista, sos.tilanteidenpelkojen kanssa taistelemista. Välillä tosiaan tuntuu että sellainen ilo puuttuu tällä hetkellä ihan kokonaan. Aika menee siihen, että selviää muille ihan normaaleista asioista.

Onko muilla sellaista ongelmaa, että kun on kokajan vähän jännityksessä ja pinteessä niin lihakset on mennyt ihan jumiin. Mulla pakotta yläselkää hirveästi kun tuntuu että jännitän koko kropalla näissä tilanteissa. Hieronta tekisi hyvää mutta eipä ole minusta hierojalle menijäksi.

Moi!

Tuli valoisa olo. Ehkä kaikki elämässä selviää. Ei se ole maailman loppu vaikka luopuisi työpaikasta ja olisi vähemmän rahaa. Ei se oo myöskään kaiken loppu vaikka saisi kenkää työpaikasta jossa ei edes viihtynyt.

Sitä en osaa sanoa tarkkaan mutta ehkä erotkin on joskus tarpeellisia.

Sairaudet opettaa arvostamaan pieniä asioita.

Muutoshan on mahdollisuus vaikka sitten kuuleekin kun jotkut maalailee piruja seinille.

Kaikki ei ole itsestä kiinni mutta aika paljon voi tehdä.

Ehkä ystävällisyys maailmassa kannattaa vaikka samaa ei saa aina takaisin.

Kaikelle ei voi mitään.

Kannattaa huolehtia itsestään. Tehdä edes pienen jutun jos ei jaksa isoa.

Tästä tuli maailmoja syleilevä juttu mutta kannattaa suhtautua tulevaan valoisasti.

Kerron nyt oman näkökantani tähän hyvinkin yleiseen ongelmaan, jonka kanssa itsekin olen jonkin verran paininut.

Oman HSP-luonteeni takia, olen aina ollut enemmän tai vähemmän jännittynyt muiden ihmisten parissa yms. ennen oli amis aikana aina kainalot hiessä ja naama punoitti ja esiintyminen aina jännittänyt. Armeijassa kuitenkin jouduin johtajaksi ja joutui aika paljonkin olemaan huomion keskipisteenä, joka hieman karaisi tuota pelkoa.

Nyt olen 25 vuotias ja vuoden verran tehnyt tutkimusmatkaa syvälle itseeni, henkisyyteen (ei siis uskontoon), pelkoihini ja siihen kuka minä todella olen, mistä tulen ja mitä haluan.
Ja tällä hetkellä en oikein enää edes ymmärrä, että miksi pelkäisin sosiaalisia tilanteita? Kyllä mä duunissa käyn ja sosialisoin siellä, mutta en edelleenkään tykkää oikein mennä mihinkään ryhmiin (kokemusta nyt niistäkin) tai näe mitään syytä lähteä varta vasten etsimään uusia ihmisiä elämääni. Tai siis päämäärättömästi vain poukkoilla paikasta ja ryhmästä toiseen, vain kokeakseen ulkopuolisuutta tai sitä, että seurailee vaan lähinnä vierestä.

Loppujen lopuksi aika takaperoinen tapa elää ja kokea elämää, vähän niinkun automaattiohjauksella kuuntelee ja elää egon sanelujen mukaan, keskittyen siihen, että miten kommunikoi ihmisten kanssa ja mitä he ajattelevat ja kuinka ulkopuolinen nyt taas olin. Muutenkin kun tajusi, ettei samaistu omaan egoonsa, itseensä, tai siis siihen "pelokkaaseen minäkuvaansa" ja koe elämää sen ikkunan läpi, vaan aloin kuuntelemaan sydäntäni ja toimiaan sen mukaisesti. Elämään sellaista elämää, kuin minä Oikeasti haluan ja tahdon ja samoin myös tekemään ainoastaan sellaisia tekoja mistä tulen onnelliseksi.
Ainoastaan tätä kautta voin kokea täyttymystä ja onnellisuutta ja silloin automaattisesti myös ne juuri oikeat ihmisetkin tulevat luokseni.

Ei ihmisten seura poista yksinäisyyttä tai tuota sitä täyttymystä, ne voi korkeintaan viihdyttää. Mun mielestä ainoa keino on vaan olla balanssissa itsensä kanssa ja luoda omaa elämäänsä sydämensä pohjalta, jolloin samalla säteilee sitä omaa valoa ympärillä oleviinkin ihmisiin!

Huoh.. miten voikin välillä ahdistaa mennä töihin, vaikka näitä ns. työpäiviä ei olekkaan kuin vain 2 kertaa viikossa ja porukka on siellä suurimmaksi osaksi tuttu.

Jotenkin vain ahdistaa, liekkö johtuu osittain eilisestä kauppa käynnistä, kun siellä tuli oltua todella pitkään. Olin kerran lähdös kaupasta, kunnes muistin ett "ainiin, se synttärilahja äidille".

Lisäksi oon huomannut, että jos nään jonkun teiniporukan jossain, niin mua jotenkin ahdistaa mennä niitten ohi.. Enkä siis kovin mielelläni mene teiniporukan ohi.

Mut joo.. Saa nähä miten tämä päivä nyt sitten menee. Toivottavasti menee iha hyvin.

Hei kaikille!

Mitä teille kuuluu? Miten voitte?

Itse koen olevani todella ahistunut tällä hetkellä, enemmän ehkä työilmapiirin takia kuin tän sairauteni mutta olen huomannut että, kun töissä on huono olla niin koko mieli kärsii. Olen yrittänyt etsiä töitä muualta muttei ole onnistunut. Täällä on niin vähän töitä tarjolla, ettei kukaan luovu paikastaan kun sen on saanut ☹️ Hajoaminen on lähellä. Varasin työterveyteen aikaa, aioin mennä puhumaan jaksamisesta tuollaisessa ympäristössä. Aioin tehdä esimiehestä sinne valituksen. En vaan enää jaksa!

Heippa

Hienoa pelästynyt että menet lääkäriin! Niin sitä pitää! 🙂👍 Kerro sitten miten siellä meni ja miten asiat etenevät! Toivotaan että sinä myös saisit muualta työpaikan. Ikävää työskennellä tuollaisessa työpaikassa.

Minulle kuuluu oikeastaan sitä samaa. ei ole mikään muuttunut. ehkä olen alkanut liikkua hieman enemmän, mikä taas tietenkin on _minimaalisesti_ ainakin nostattanut mielialaa hetkellisesti ainakin. Eihän ainakaan neljän seinän sisällä oleminen kenellekään hyvää tee, varsinkaan mielenterveydelle.. mutta sille ei voi mitään kun joskus vain sellaisia päiviä sattuu ettei pysty eikä kykene mihinkään.. valitettavasti.

Joitakin työpaikkoja olen hakenut.. Mutta ei ole tärpännyt. Inhottaa kun valmiikis jo ahdistaa se että jos saan paikan.. tai ei varsinaisesti se, että saisin töitä (sehän olisi vain hyvä asia).. mutta se pelottaa, että minkälaisia työkavereita olisi vastassa jne.. minulla kun on myös kokemusta tuosta koulukiusaamisesta ja olen myös työskennellyt huonossa työilmapiirissä... ☹️ jossain takaraivossa se pelko siitä, että joutuisin kiusatuksi tai silmätikuksi... 🤔

Ikävä olo. Hakkaan päätä seinään tiettyjen kanssa. Kun ei osaa olla niiden kanssa. En usko että koko vika on mussa. Sairautta on montaa lajia.
Ikävä että se ei aina riitä että on oma itsensä ja tekee parhaansa. Yleensä se ei riitä.
On paha olla.

Heips

Ei löydy täältäkään vinkkejä "rohkeamapana" oloon. Tuntuu että käännyn entistä enemmän sisäänpäin. Kyllä minä liikun ihmisten ilmoilla ja pidän ihmisten seurasta mutta joku lukko mulla on ja pelkään noita pakkoajatuksia en pysty olemaan ihan rento vaan kokoajan varuillani ja jotenkin pelkään, että saan taas jotain ajatuksia jotka eivät häviä päästä.

Huomenna olisi sinne työterveyshuoltoon meno, sekin jännittää hirveästi.

Olen tämän viikon ja ensiviikolla muutaman päivän "kesä"lomalla. Yritän rentoutua.

Hei mitä tänne kuuluu? voimahaleja kaikille!

Pelästynyt, miten työterveydenhuollossa meni?

Minäkin tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä.. ja kaipaan seuraa. mutta minäkin olen varsinkin itselleni ei-niin-tuttujen ihmisten seurassa varautunut. myös uudet tilanteet vetävät lukkoon minut.. olen huomannut että jos en vähään aikaan ole muiden ihmisten seurassa niin nekin tilanteet jännittävät.. vaikka olisikin tuttu ihminen 😀 ☹️ kuulostanee hullulta.. näin työttämänä sitä on jäänyt liikaa neljän seinän sisään.. ei ole ihme että se kaupassa käyminenkin ahdistaa.. täytyisi alkaa käymään ihmisten ilmoilla enemmän.. tarkoituksena on ollut jo jonkin aikaa että kävisin JOKA päivä ulkoilemassa. tavallaan siedättäisin itseäni sinne ihmisten ilmoille 😀 täytyisi vain alkaa myös toteuttamaan tätä. tavallisille ihmisille aivan normaali asia, mutta itselle haastetta päästä joskus ulko-ovesta ulos..

Moi kaikki!

Itelle ei kummempia.. mitä nyt tuntuu siltä ett tämä viikko on ollut jotenki huonompi viikko.
On ollut jotenki vetämätön/alakuloinen fiilis koko viikon.

Tallille lähtökin on ollut vähän semmoista ettei olis oikein kiinnostanut.

Lenkillä ja pyöräilemässä sitä on kyllä tullut käytyä huonosta fiiliksestä huolimatta.

Huomenna olis yks juttu, mut saa nähä meenkö sinne. Ois kiva eka tietää ett kuinka paljon porukkaa sinne olisi tulossa.. koska isot porukat hieman ahdistaa mua.

Delffi, saitko mentyä paikan päälle?

Tänne kuuluu taas aika kurjaa.. ahdistaa todella paljon.. tarvitsisin oikeasti jonkin lääkityksen... beetasalpaajat jota olen käyttänyt, niin on alkanut haittavaikutuksena tuottaan nyt useamman kerran huonoa oloa.. tai ehkä olen ottanut liian ison annoksen.. viime aikoina kun olen sitä käyttänyt hieman harvemmin.. no joka tapauksessa, ei ne pelkät beetasalpaajat kuitenkaan tunnu enään auttavan.. välillä tuntuu että olen aivan jumissa jokaisen asian suhteen.. lamaannun ihan kokonaan.. ☹️

Hei, Cherrie. Tuosta beta-salpaajasta... Mäkin käytän sitä, Propralia, vaikkei mulla ole varsinaisia paniikikohtauksia. Oon ihmetellyt sitä, että se nostaa verenpainetta ekana päivänä ja laskee samalla sykettä. Ja seuraavana päivänä saattaa verenpaine olla sitten alhaalla, ja olo huono...

Kertaalleen viikon sisällä mun verenpaine (yläpaine) oli yöllä reilusti alle sadassa; en muista olinko ottanut edeltävänä päivänä Propralia. Ja olo oli tosi huono. Muutenkin mun verenpaineen yläpaine voi perus beta-salpaajalla, jota menee joka aamu, olla toisinaan vain sadassa...

cherrie, juu sain mentyä. Olihan tuo iha ok kokemus, vaikka kaikkeen ei vain itse oikein pystynyt osallistumaan.

Hieman nimittäin alkoi ahdistaa.. en tiiä huomasiko yksilövalmentaja sitä.