Kävin siellä haastattelussa, hirveä kokemus...meinasin mennä pakettiin totaalisesti. En välttämättä kyllä haluaisi tuota paikkaa...Liian paljon pitäisi jaksaa olla ihmisten kanssa tekemisissä, ei oikein sovi minulle ☹️ Nyt en pysty/jaksa kirjoittaa enemmän, on olo kuin jyrän alle olisin jäänyt....

cherrie kirjoitti 25.1.2017 13:53

Rauhaa, kiva kun uskalsit kirjoittaa tänne ja tervetuloa! 🙂 Täältä saa kyllä paljon vertaistukea.
Minkälaisia osa-aikaisia töitä olet aikaisemmin tehnyt? Oletko miettinyt että hakisit samalanlaista työtä nyt?

Et ole kyllä tunteittesi kanssa yksin.. Minullakin tuntuu paluu siihen normaaliin todella vaikelta. En oikein itsekkään tiedä missä mennään ja mitä haluan. Ja pystynkö.
Minäkin haaveilen jatko-opinnoista tai että saisin jonkun kivan työn, mutta tuntuu monesti että ne jäävät vaan siihen haaveilun tasolle, kun ei uskalla alkaa toteuttamaan.. ☹️

Onneksi sinulla on kuitenkin tukiverkostoa, mies ja perhe. Kaikista pahinta varmasti olisi jos joutuisi olemaan aivan yksin ☹️ Oletko kertonut perheellesi tilanteestasi?

Minäkin vertaan usein itseäni muihin.. koska olen muutenkin tullut kaikessa vähän "jälkijunassa", tuntuu että muut ovat saavuttaneet kaikessa enemmän ja menestyneet paremmin kuin minä. Mutta eihän se ole totta, että muut olisi yhtään sen parempia ihmisiä. Ei kaikille jaeta samoja kortteja, eikä kaikilla mene elämä saman kaavan mukaan..

Tämä viesti jäi äsken välistä. Kiitos ☺️❤️

Olen tehnyt monenlaistakin osa-aikatyötä lähinnä sote-puolella, mutta en usko, että voisin tällä hetkellä tehdä niistä oikeastaan mitään. En oikein uskalla ottaa nyt uusia haasteita, kun ne voi sitten viedä yöunet ja pahimmillaan ihan pohjalle.. Mutta toisaalta, pitäisi kai sitä jotakin yrittää 😭 Olen tosiaan hakenut töitä ja työkokeilupaikkojakin, mutta joko en ole päässyt tai uskaltanut mennä. Onneksi työkkäri on vielä toistaiseksi ollut ymmärtäväinen enkä ole saanut karenssia, vaikka sitä olen monta kertaa pelännyt. Olen tosi kiitollinen siitä, että mulle on sattunut aivan ihana virkailija, joka on ymmärtänyt ja auttanut monta kertaa.

Perheeni ja läheisimmät ystäväni tietävät aika hyvin tilanteeni, sillä olen kamppaillut näiden asioiden kanssa jo yli 5 vuotta - olen ollut sairaslomalla, kuntoutuskurssilla, osa-aikatöissä, työttömänä, työkokeilussa, kokopäivätyössä (josta jäin syksyllä pois) ja taas työttömänä. Tätä on jatkunut niin pitkään, että olisi ollut mahdotonta yrittää tätä salata 😀 Kyllähän tämä oma rimpuilu hävettää jatkuvasti, mutta kuten sanoitkin, niin pitäisi vaan jotenkin yrittää hyväksyä, että oma elämä on mennyt näin. Ja että ihmiset on erilaisia, toiset kestää enemmän kuin toiset ja minä satun olemaan tällainen. Mutta eipä se aina lohduta ☹️

Heips!

Nyt alkaa sydämmen lyönnit vähän tasaantumaan ja olo helpottumaan, oli yllättävän rankka paikka. Mulla meinasi kyyneleet nousta silmiin jossain vaiheessa haastattelua..

Rauhaa: Siis kyllä ajan taas autoa mutta en mielellään yksin edelleenkään. Minä olen pyytänyt aina esim. vanhemman lapsenin kyytiin tai mieheni...Vähitellen olen rohkaistunut ja olen jopa yksinkin ajellut jonkin verran kaupungillakin. Saa nähdä miten ajo taas lähtee kunhan kärsin ajaa kun minullahan on oikea käsi leikattu joten en pysty tällä hetkellä ajamaan autoa ollenkaan..

Sote-ala on mun mielestä todella rankka ala henkisestikkin, vastuu toisesta ihmisestä tuo uskomattoman paljon huolta ja stressiä. Itse tekisin kaikista mieluiten työtä jossa ei hirveästi tarvitisi olla toisten kanssa tekemisissä..Ihan itsenäisesti toimisin..Mikähän ala tuo minulle sitten sopisi 😀 Ehkä rupean isona tutkijaksi, kaivaudun tutkimusteni pariin omaan onkalooni.

Ollaan isomman lapsen kanssa kahdestaan kotona, aion katsoa jotain hömppä viihdettä ja nauttia..Poika kuuntelee musiikkia huoneessaan ja tuntui lähtevän kaverin kanssa karkkikauppaan jossain vaiheessa, näillä mennään tämä ilta.

Haluan toivottaa meille kaikille rauhallista ja leppoista viikonloppua!

Pelästynyt kirjoitti 27.1.2017 10:17

Kävin siellä haastattelussa, hirveä kokemus...meinasin mennä pakettiin totaalisesti. En välttämättä kyllä haluaisi tuota paikkaa...Liian paljon pitäisi jaksaa olla ihmisten kanssa tekemisissä, ei oikein sovi minulle ☹️ Nyt en pysty/jaksa kirjoittaa enemmän, on olo kuin jyrän alle olisin jäänyt....

Voi ei, osaatko kertoa mikä siellä meni pieleen? Olivatko kysymykset haasteellisia? ☹️ No, onneksi se on ohi! Ja ilmeisesti sinulla oli se heti aamusta, niin ei tarvinnut ainakaan koko aamua olla aivan täysin paniikissa ☹️ Nyt saat ainakin huokaista😍

Rauhaa, onneksi sinulla on ollut ymmärtäväinen virkailija työkkärissä! Mulla on todella päällekäyvä, enkä oikein tykkää hänestä. Mulla on aina pelko, milloin karenssi tulee, varsinkin kun työkkäristä tulee välillä hyvinkin epämiellyttäviä työtarjouksia. ☹️ Mullakin on ollut tämän sosiaalisten tilanteiden ja ahdistuksen kanssa ylä ja alamäkiä. Tällä hetkellä tuntuu että olen jumittautunut siihen alamäkeen, eikä ylös pääse. 😀 ☹️ Kumpa me kaikki löydettäisiin joku mieleinen työpaikka jostain. Täällä ei tällä hetkellä ole ollut sote-puolella oikein mitään työpaikkaa avoinna, mikä olisi hieman itsenäisempää. Olen harkinnut kylläkin esimerkiksi avustajan hommia, jos alottaisi vaikka osa-aikaisena. Siinä vain eniten mietityttää se, miten henkilökemiat kohtaavat autettavan kanssa, ja minkälaiset ovat "pelisäännöt".

Pelästynyt, halaus vielä sinulle ja onneksi se on nyt ohi! Sanottiinko sieltä jotain aikataulua milloin ilmoittelevat pääsetkö kyseiseen paikkaan?

Minulla on myös vaikeuksia tuon autolla ajamisen kanssa, ei niinkään siinä ettenkö osaisi, mutta kun autolla ajaminen on hieman jäänyt, niin nykyään jännittää sitten tosi paljon hypätä auton rattiin. ☹️ Olen käynyt välillä hieman "harjoittelemassa", mutta en ole vielä pitempiä matkoja uskaltanut lähteä ajamaan. En tiedä mikä siinä niin pelottaa, varmasti vain joku kynnys tullut, pitäisi vain päästä SENKIN yli. 😀 hohhoi.

Tuossa autolla ajamisessa on juurikin vaikeinta ylittää se oma kynnys, jonka on rakentanut itselleen, koska eihän se ajotaito niin vaan häviä.

Eivät antaneet mitään päivää milloin ilmoittavat valinnastaan, suorastaan pelottaa, jos valitsevat minut ☹️ Pelottaa oma pärjääminen, täytyisi olla tosi sosiaalinen ja osata tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, mua pelottaa vaan, ettei musta juuri nyt ole sellaiseen...

Millaisilla konsteilla te olette yrittäneet nostaa itsetuntoanne? tai miten olette yrittäneet päästä eroon ujoudesta. Minä olen tosi ujo, vaikka miten olen yrittänyt päästä siitä eroon niin ei se vaan onnistu ☹️

Viime yönä heräsin painajaiseen, että minut oli valittu tehtävään ja seisoin aivan paniikissa ihmisten ympyröimänä ja joka puolelta kuului tasainen porina...Ei uskoisi, että pelko voi ottaa vallan näin pahasti. Munhan pitäsi oikeasti olla onnellinen siitä, että mut on kutsuttu ylipäätään ja mulla on mahdollisuus työllistyä..Tottapuhuean en tiedä olisinko mennyt, jos työkkäri ei olisi ollut tämän takana..Tätä en pystyisi omassa tuttava piirissäni ikinä kenellekkään ääneen sanomaan, ilman että joku antaisi kuulua kunniansa, minkalainen työnkiertäjä, laiskiainen..sun muuta olen

Ei se oo laiskuutta, että pelottaa. ☺️❤️

Itse yritän pikkuhiljaa alkaa ajamaan sillä autolla enemmän. Nyt talvella on jäänyt vähemmälle, pelottaa talvisin ajaa, varsinkin kun ei oo sitä "tuntumaa", kun mitä silloin on, kun se ajaminen on ihan perus kauraa.. Mutta eiköhän se tästä. Helpompi kun alkavat tiet sulaa keväällä 😀

Onko tietoa Pelästynyt, oliko sinne paljon muita hakijoita? Harmittaa kyllä sinun puolestasi ☹️ Pitää toivoa että et pääsisi sinne. tyhmästi sanottu mutta jos se on hyvin epämieluinen paikka ☹️

Minäkin pohdin usein tuota, mikä helpottais tätä ujoutta, ja millä tavoin sais sitä itsevarmuutta.. ainakin aikaisemmin kun oli enemmään sosiaalista elämää ja näin kavereitakin paljon, niin ne toiset ihmisetkin nosti paljon sitä itsevarmuutta. Ainakin näin omalla kohdallani. Mutta tällä hetkellä kun olen vähän jäänyt yksin, niin tunnen myös itseni huonommaksi, kelpaamattomaksi, ja sitten kun en käy juuri missään, niin tottakai se laskee itseluottamustakin, tai kun tuntuu ettei kuulu oikein mihinkään ☹️

Pelästynyt, minäkin olisin varmasti jo työllistynyt jos olisin vain tarpeeksi halunnut. Oman alan töitähän olisi melkein kokoajan tarjolla jossain. Mutta en koe vain pystyväni, en tällä hetkellä 😭 Tästäkin tunnen tosi huonoa omaatuntoa, ja syyllistän itseäni, että miksi mun pitää olla tällainen luuseri, miksen yritä. Ja sei ei tosiaan sitä asiaa auta kun sukulaiset tai muut tuttavat utelevat mun työllistymisestäni.. Ei näitä asioita vain tajua muut kuin samanlaisissa ongelmissa kamppailevat. ☹️

Tietenkin se kynnyskin varmaan tässä kokoajan nousee mitä pitempää on tekemättä yhtään mitään.. ☹️ On kokoajan vain hankalampaa ja hankalampaa aloittaa jostain. Mutta en suostu ajattelemaan että mä nyt loppuelämäkseni tälläiseen tilanteeseen jään jumittamaan. Pitää vaan oivaltaa mistä mä nyt alottaisin, silleen kevyesti. Pitäisi yrittää uskaltaa ottaa "riskejä" vaikka kuinka pelottaisi.

Musta tuo on tosi inhottavaa kun ihmiset jotka eivät tiedä asioista, niin ajattelevat automaattisesti että "toi nyt on tommonen laiska, ota itteä niskasta kiinni". Kun heillä ei ole harmainta aavistusta miten paljon sitä joutuu vaikka päivittäin kamppailemaan tämän sosiaalisen fobian kanssa, miten paljon se syö voimavaroja! ☹️ Ja sitä yrittää taistella päivästä toiseen. 😭

Cherrie, minusta on turhan ankara sanoa, että oisit työllistynyt jos oisit halunnut. Aivan varmasti olet tehnyt parhaan osaamisen ja ymmärtämisesi mukaan, ja se on tuonut tähän. Voit ehkä jatkossa tehdä jotain asioita toisin. Syyllistäminen ei auta sinua eikä ketään. Voisit ehkä ajatella hyödyllisemmin.

Koita olla vähän armollisempi itsellesi. Oot paljon arvokkaampi ja mielenkiintosempi ihminen kuin mitä itsellesi myönnät. 🙂 *hali*

On hyvä että pidät kiinni toivosta. Niin kauan kun uskot voivasi nousta niin sulla on kaikki mahikset! Sun ei tarvitse edes tietää, miten. Riittää, että tiedät voivasi nousta. Vastaukset tulee kokeilemalla, eikä niitä ole oikeita tai vääriä. Jotkut toimii sulle ja jotkut jollekin muulle.

Millanen olis sellanen pieni asia, jota kohti voisit ruveta kulkemaan? Voisko olla, että koitat vielä ottaa liian isoja harppauksia tai liian monta asiaa kerralla? Voisitko jotenkin madaltaa kynnystä niin, ettei se riski tuntuisi enää niin pelottavalta? Miltä susta tuntuis, jos se riski olisi jo otettu ja se lopputulos olisikin ihan päinvastainen kuin mitä pelkäät? Mikä olis paras mahdollinen seuraus?

Samaa mieltä Cherrin kanssa. Monesti olen ajatellut miten "normaaleilla" on helppoa kun heitä ei tunnu vaivaavan mikään. Toiset höpöttelee esimerkiksi tälläisissä chateissa kuin Periscope ja minä en ikinä voisi tehdä samaa. Muutenkin voivat mennä vaikka jonkun ryhmän keskelle juttelemaan kun itse ajattelee etteivät he minua sinne halua. Jokin heiltä puuttuu mikä meillä sosiaalisesti rajoittuneilla on.

Satoshi, kiitos viestistäsi!

Tiedän, että yritän parhaani oman jaksamiseni mukaan. Mutta silti sitä sortuu itsensä syyllistämiseen, tuntuu että petän muutkin ympärilläni kun olen niin "saamaton" ☹️ Sitä kun on koko elämänsä jotenkin pyrkinyt näyttämään arvokkaalta toisten silmissä ja hakenut hyväksyntää, että olisi yhtä hyvä kuin muutkin.
Tulevaisuus pelottaa, joskus pelottaa että sekoan tähän.

Kaipaan sosiaalista elämää, kaipaan ystäviä. Oon ehkä ennemmin joku sosiaalinen erakko. Tarvin omaa tilaa mutta kyllä välillä kaipaisin muita ihmisiä että jaksan. Yksinäisyys musertaa ☹️ On minulla muutamia ystäviä, mutta heidän kanssaan näen hyvin harvoin. Yritän pitää yhteyksiä myös muihinkin sosiaalisen median kautta. Mutta joskus se ärsyttää, kun huomaa, ettei kukaan tunnu kaipaavan minua, tuntuu, että olen useimmiten se, joka pitää yhteyksiä yllä.. Helposti voisin olla vaikka viikon tai kaksi, ilman että kukaan edes laittaa viestiä tai kysyy kuulumisiani. Äh, onpas vain masentavaa tekstiä. 😀 ☹️

Tunnusx kirjoitti 29.1.2017 5:36

Samaa mieltä Cherrin kanssa. Monesti olen ajatellut miten "normaaleilla" on helppoa kun heitä ei tunnu vaivaavan mikään. Toiset höpöttelee esimerkiksi tälläisissä chateissa kuin Periscope ja minä en ikinä voisi tehdä samaa. Muutenkin voivat mennä vaikka jonkun ryhmän keskelle juttelemaan kun itse ajattelee etteivät he minua sinne halua. Jokin heiltä puuttuu mikä meillä sosiaalisesti rajoittuneilla on.

Niin, kumpa joku päivä voisi itsekkin olla jokseenkin "normaali" ihminen.

Kaipaan sosiaalista elämää, kaipaan ystäviä. Oon ehkä ennemmin joku sosiaalinen erakko. Tarvin omaa tilaa mutta kyllä välillä kaipaisin muita ihmisiä että jaksan. Yksinäisyys musertaa ☹️ On minulla muutamia ystäviä, mutta heidän kanssaan näen hyvin harvoin. Yritän pitää yhteyksiä myös muihinkin sosiaalisen median kautta. Mutta joskus se ärsyttää, kun huomaa, ettei kukaan tunnu kaipaavan minua, tuntuu, että olen useimmiten se, joka pitää yhteyksiä yllä.. Helposti voisin olla vaikka viikon tai kaksi, ilman että kukaan edes laittaa viestiä tai kysyy kuulumisiani. Äh, onpas vain masentavaa tekstiä. 😀 ☹️

Mulla on ihan sama juttu ☹️ Yleensä tuntuu että olen minä joka niihin muutamiin ystäviin ottaa yhteyttä. Mä en ole ketään ystävää tai kaveria nähny kahteen viikkoon. Yksi kaveri aina silloin tällöin laittaa randomia mutta koskaan ei kysy kuulumisia. Joskus ei vaan jaksa vastata hälle koska häntä tuskin edes kiinnostaa kuulumiseni.
Voisin olla laittamatta kellekkään viestiä vähään aikaan ni katson kuin kauan menee että joku muistaa olemassa oloni. 🙄