Pelästynyt kirjoitti 20.1.2017 8:36

Ensiviikolla alkaa fysioterapia, jännittää jo hirveästi valmiiksi ☹️ Ahdistaa. Hirveesti on pitänyt muutenkin soitella kaikkialle ja sopia aikoja sun muita asioita, jotenkin on ahdistanut normaalia enemmän tämä kaikki. En tiedä onko väsymyksellä tämän kanssa tekemistä kun nukun yöt tosi huonosti.

Kunpa sulla olis hyvä fysioterapeutti, jonka kanssa olis turvallista olla.
🙂 Väsymys kyllä tekee asioista yleensä paljon vaikeampia. Miten oot nyt pärjänny kivun kanssa? Auttaako lääkkeet?

Mulle terapeutti suositti luettavaksi kirjoja "Narsistin lapsena" (Janne Viljamaa) ja "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä". Ajattelin ensin, että eikö tää nyt oo vähän yliampuvaa; ei mun vanhemmat sentään mitään narsisteja ole. Tota ekaa kirjaa oon kuitenki lueskellut ja kyllä se on auttanut näkemään sitä, millasia vaikutuksia vanhempien itsekeskeisyydellä on ollu ja tajuamaan, että heidän toiminta ei oo ollu "normaalia". Helpottaa sitten sitä häpeää ja tunnetta omasta vääränlaisuudesta.

Joie, sun terapeutin suosittelemasta kirjasta voi olla paljon hyötyä. 🙂

Olen onnellinen kun sukulaisreissu meni mukavasti. 🙂)

Huomenna alkaa arki mutta tää ilta on vielä mun omaa aikaa. Viimeiseen minuuttiin asti.

Ja pian on taas uusi vkl!

Maillis: Kiva, että sukulais reissu meni mukavasti 🙂

Kiitos kaikille, tänään iltapäivällä olisi ensimmäinen jumppa kerta fysioterapeutin tykönä, jännittää mutta yritän pakottaa itseäni ajattelemään jotain muuta, aamulla menen lääkärille tutkii olkaåäätä ja sairaanhoitaja varmaan tikit ottaa poikkeen.

Yöt on pahimpia kipujen kanssa, olen yrittänyt vähentää kipulääkkeiden käyttöä, koska vatsa kipeytyy niistä hirveästi ☹️

Viikonloppu meni ihan juostessa joka paikassa, ei paljon kerennyt kotona olemaan.

Cherrie: Mulla kanssa on vähän huonompi kausi ollut, erityisesti pakkoajatusten suhteen ☹️ Jännittää juuri niiden takia lähteä tänäänkin yksin tuonne ihmisten ilmoille ☹️ Ne on jotenkin niin rasittavia ja voimia vieviä.

Dietti on kärsinyt tämän leikkaksen takia, ei liikuntaa ja ei oikein onnistu esim. kasviksien pilkkominen yms

Mailis kirjoitti 22.1.2017 19:6

Joie, sun terapeutin suosittelemasta kirjasta voi olla paljon hyötyä. 🙂

Olen onnellinen kun sukulaisreissu meni mukavasti. 🙂)

Huomenna alkaa arki mutta tää ilta on vielä mun omaa aikaa. Viimeiseen minuuttiin asti.

Ja pian on taas uusi vkl!

Kiva kuulla Mailis että reissusi meni hyvin! 🙂

Niin se uusi viikko alko, jospa tällä viikolla saisi enemmän aikaiseksi. Oon ollut nyt turhan lukittautunut neljän seinän sisään.. vieläkin kärsin uniongelmista.. enkä oo viimeviikolla jaksanut yhtä reippaasti edes huolehtia kodista, tuntuu ettei vain jaksa enkä välitä. ☹️ Mutta ehkä tämä viikko alkaa toivon mukaan paremmin. Joskus mulla pelottaaa että tää tilanne mulla liusuu masennukseksi.
😞 Välillä myös tuntuu miten jaksan yksin kivuta ylös täältä kuilusta. Pelkään sitä, kauanko mieheni jaksaa minua katsoa ☹️ En ole hänelle kertonut vieläkään mitään.. Oon ajatellut että jos mun tilanne menee pahemmaksi , niin varaan ajan lääkäriin. Vaan eihän se ole kyllä fiksua jäähä odottelemaan JOS tilanne huononee. Mutta toisaalta ei uskalla mennä vielä.. Mutta ehkä tämä viikko on aurinkoisempi mulle ja meille kaikille.
Oon selaillut päivittäin myös työpaikkoja.. kunhan pääsis vielä tuumasta toimeen...
😟 Yritän myös patistella itseni tällä viikolla enemmän liikkumaan!

Cherrie: *halaus* Mulla on kanssa vähän vaikeampaa nytten ollut mutta on ollut sellasia pakollisia menoja jonne on ollut pakko mennä...Joskus toivoisin tämän loppuvan..

Eilinen fysioterapia meni ihan ok, aluksi olin tosi jännittynyt mutta ihan oki:sti se meni. Mies fysioterapeutti, jotenkin se on mulle helpompi. Lääkäri käyntikin sujui ongelmitta.

Sitten tein virheen ja viellä kaikkien menojen jälkeen väsyneenä läksin viemään lapsia parturiin...aivan kaamea reissu! ihan tuntu et ahdistukseensa tukehtuu..Mitä tästä opimme? Ei liikaa yhdelle päivälle. Samalla reissulla kävin itselleni odotellessa ostamassa uuden paidan ja vähän alusvaatteita. Tänään pysyttelen kyllä kotona ja pidän päikkärit, väsyttää niin himskatisti.

Heips!

Cherrie: Miten viikkosi on alkanut, toivottavasti paremmissa merkeissä. Itse olen kotosalla ollut ja pakkasta pitänyt. On vähän sellainen toivoton olo.. En minäkään ole edelleenkään halunnut miehelle kertoa tai ehkä uskaltamisesta on enemmänkin kyse.

Mistä löytää se kadonnut punainen lanka, jos elämästä puuttuu suunta mistä sen löytää...Näitä ole tässä miettinyt itsekseni. Päällisin puolin elämässä pitäisi olla kaikki hyvin mutta silti tuntuu, että jokin estää nauttimasta siitä täysillä.

😭😭😭😭😭😭😭😭😭😭

Näillä fiiliksillä

Hei kaikki!

Olen lueskellut tätä viestiketjua ja ihastellut teidän välistä vertaistukea! Kirjoittelin alkusyksystä toiseen ketjuun, mutta se lopahti ja sen jälkeen olen lukenut tätä. Ehkä uskallan nyt tähän osallistua, vaikka minulla ei varsinaisesti olekaan diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelkoa, masennusta ja ahdistusta kylläkin. Olen ollut kokonaan työttömänä syyskuusta lähtien (sitä ennen tein osa-aikatöitä) ja olen huomannut, että paluu "normaaliin" elämään tuntuu ihan hirveän vaikealta 😭

Hain loppuvuodesta työkokeiluun ja peruin sen pahan ahdistuksen vuoksi - ja nyt olen taas ihan aika lailla hukassa työelämän suhteen. Haaveilen opiskelusta, mutta en tiedä, mitä se voisi olla ja mihin minä kykenisin. Aiempi koulutus ja työkokemus on sote-puolelta, mutta sinne en enää palaa. En vain kestä olla koko ajan ihmisten kanssa, lähellä, vastuussa muista, tavoitettavissa ja "tarvittuna". Haluaisin itsenäisen ja henkisesti helpon työn, mutta mitä se sitten voisi olla..? Olen aiemmin luullut, että olen todella sosiaalinen tyyppi, mutta taidan olla enemmän introvertti.

Nyt on taas alkanut tulla ajatuksia työhistoriasta, lähinnä pelkoja siitä, "mitä olisi voinut sattua, mitä virheitä olisin voinut tehdä, olisinko vahingossa voinut satuttaa toista ihmistä fyysisesti tai henkisesti?" ☹️ Tuntuu tosi raskaalta pyöritellä näitä ajatuksia - etenkin, kun en ole tahallaan mitään pahaa tehnyt. Nämä "mitä jos"-ajatukset leimaavat muutenkin elämääni, en esim. uskalla ajaa autolla, koska pelkään, että vahingoittaisin jotakuta muuta.

Aika ajoin on ollut paljonkin itsetuhoisia ajatuksia, mutta tällä hetkellä niitä ei onneksi ole. Aviomies ja perhe pitävät kiinni elämässä ja onneksi on joitain hyviä ystäviäkin. Silti tunnen itseni "oudoksi" ja "epänormaaliksi" ja olen pettynyt siihen, etten ole onnistunut elämässäni niin kuin olisin halunnut. Edelleen vertaan itseäni muihin ikäisiini (kolmekymppisiin), vaikka tiedän, ettei niin pitäisi tehdä.

Toivottavasti ette pahastu, kun tunkeuduin tähän ketjuun, olen vain ihaillut tätä ryhmää ja teitä kovasti! ☺️❤️

Toivottavasti tästä tulisi hyvä päivä meille kaikille 🌻🙂🌻

-Rauhaa etsivä

Viikko on alkanut vähän paremmissa merkeissä, tai en ainakaan ole ahdistunut niin paljon nyt kun mieskin on ihan kotosalla. Helpompi hengittää kun on joku läsnä. Mutta ei se silti ole kaikkea ahdistusta poistanut.. Harmittaa, kun hain tässä ennen joulua erästä työpaikkaa, no nyt selvisi etten sitten päässytkään sinne. ☹️ Vaikka toisaalta on ollut sellainen kutina etten kykenisikään oman alan töihin kokopäiväisesti ainakaan tällä hetkellä, niin halusin silti yrittää ja katsoa miten käy. Jotenkin arvasinkin tämän, sinne oli varmasti paljon hakijoitakin, nimittäin aika "suosittu" paikka.

Mustakin pelästynyt tuntuu, että olen välillä ihan eksyksissä, mihin tässä joutuu vielä, ja mitä itse haluan elämältä, mitä haluan tehdä, miksi kaikki tuntuu välillä niin toivottamalta. Toivottavasti meille kummallakin tulevaisuus tuo tullessaan jotain positiivista.☺️❤️ Vaikka nyt tuntuukin mieli ja olo kovin usvaiselta, eikä oikein tahdo nähdä eteensä mitään. ☹️ Tsemppiä sinne!

Rauhaa, kiva kun uskalsit kirjoittaa tänne ja tervetuloa! 🙂 Täältä saa kyllä paljon vertaistukea.
Minkälaisia osa-aikaisia töitä olet aikaisemmin tehnyt? Oletko miettinyt että hakisit samalanlaista työtä nyt?

Et ole kyllä tunteittesi kanssa yksin.. Minullakin tuntuu paluu siihen normaaliin todella vaikelta. En oikein itsekkään tiedä missä mennään ja mitä haluan. Ja pystynkö.
Minäkin haaveilen jatko-opinnoista tai että saisin jonkun kivan työn, mutta tuntuu monesti että ne jäävät vaan siihen haaveilun tasolle, kun ei uskalla alkaa toteuttamaan.. ☹️

Onneksi sinulla on kuitenkin tukiverkostoa, mies ja perhe. Kaikista pahinta varmasti olisi jos joutuisi olemaan aivan yksin ☹️ Oletko kertonut perheellesi tilanteestasi?

Minäkin vertaan usein itseäni muihin.. koska olen muutenkin tullut kaikessa vähän "jälkijunassa", tuntuu että muut ovat saavuttaneet kaikessa enemmän ja menestyneet paremmin kuin minä. Mutta eihän se ole totta, että muut olisi yhtään sen parempia ihmisiä. Ei kaikille jaeta samoja kortteja, eikä kaikilla mene elämä saman kaavan mukaan..

Tervetuloa mukaan Rauhaa, et ole yksin todellakaan tunteittesi kanssa, ajatustesi kanssa...Mulla on kanssa aiemmin taustaa myös hoitopuolelta vaikka en alalle ole kouluttautunutkaan, en halua enää palata niihin töihin, en koe että kykenen ottamaan vastuuta toisesista ihmisitä. Mulla oli töissä monesti tosi kova paine siitä, etten tee mitään väärin ja siitä aiheutuu toiselle jotain pahaa, tai että kadotan jonkun. Olin todella ahdistunut välillä. Tähän todellakin viellä se, ettei minulla ole alalle koulutusta vaan olen päässyt haastattelujen kautta töihin. Minulla oli kanssa yhdessä vaiheessa hyvin vaikea ajaa autoa, koska pelkäsin , että huomaamattani ajan jonkun päältä. Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelkojen lisäki pakkoajatuksia. Ei mullakaan olen diagnoosia, koska lääkäriin meno on jotenkin minulle hirvaän vaikea kynnys.

Cherrie: Kiva kuulla että viikko on alkanut paremmin ja mieskin on kotona. Olet oikeassa siinä ettei kukaan ole toistaan parempi ihmisenä vaikka olisi menestynyt tietyissä asioissa paremmin kuin toinen. Loppuviivalla kaikki ollaan ihan saman arvoisia.

Pitäisi rueta laskuja maksamaan ja muita pankki asioita hoitamaan, hohhoijakkaa sentäs..😴

Itselläkin siis sote-alan koulutus. Siitä on kuitenkin ristiriitaiset tunteet. Toisaalta olen aina tykännyt ammatistani, mutta on se myös raskasta. Jatkuvaa esillä oloa, ja pitää jaksaa olla sosiaalinen päivästä toiseen, omalta osalta se syö aika paljon voimia. Asiakkaiden kanssa kyllä tulen hyvin toimeen ja useimmiten tykkään heistä ja heidän kiitoksestaan, siitä saa aina hymyn huulille. Mutta sitten työtovereiden kanssa seurusteleminen jne, joskus ei jaksa vain olla sosiaalinen, minä en ole sellainen ihminen joka avautuu työkavereille kaikesta kaiken, niinkuin jotkut ovat. Ja sitten katsotaan heti, että mikäs tuollakin on hätänä kun ei suutaan aukaise. Sote ala on kyllä hyvin naisvaltainen ala, ja siinä on hyvät ja huonot puolensa.. Lähinnä huonoa on se toisten selän takana puhuminen jne, on kokemusta, se aiheuttaa sen että on sitten todella huono työilmapiiri työpaikassa, oon ollut tällaisissa työympäristöissä, eikä siellä ollut lainkaan mukavaa, sen aistii heti jos työilmapiirissä on jotain vikaa. Harmi, koska itse pyrin kuitenkin olemaan kaikki huomioonottava ja kiltti ☹️ Mutta olen myös ollut hyvissä työpaikoissa, missä on todella upeasti otettu vastaan ja kohdeltu hyvin.Mutta silti en koe että tällä hetkellä oisin valmis ainakaan kokopäiväisesti tuohon työhön. Onhan sitä tietysti jotain sellaisiakin työpaikkoja missä hommia voisi hoitaa hieman itsenäisemmin.

Paniikin paikka, mulle tuli yksi kaksi yllätten huomiseksi työhaastettelu kutsu, juuri kun ajattelin etten välttämättä ole valmis lähtemään työelämään, muttta ei ollut syytä millä kieltäytyä (työkkäri) Asiakaspalvelu työstä vielä kyse, en todellakaan tiedä kestääkö pää ☹️ Melkein iski paniikki puhelimessa ☹️ En voi edes kulkemiseen vedota on sen verta lähellä.

Täytyy puhallella muutama kerta kyllä ennenkuin tästä taas selviää..

Minä olin vähän asennoitunut, että annan itselleni aikaa selvittää näitä ongelmiani

Pelästynyt, Oliko tämä siis työkkärin työtarjous? Onko jokin kaupan ala kyseessä..Huh mullakin alkoi jotenkin heti ahdistamaan sun puolesta ☹️Toivottavasti kuitenkin kaikki menee hyvin haastattelussa☺️❤️ Kerro sitten miten meni haastattelu!

Pelästynyt kirjoitti 26.1.2017 18:45

Paniikin paikka, mulle tuli yksi kaksi yllätten huomiseksi työhaastettelu kutsu, juuri kun ajattelin etten välttämättä ole valmis lähtemään työelämään, muttta ei ollut syytä millä kieltäytyä (työkkäri) Asiakaspalvelu työstä vielä kyse, en todellakaan tiedä kestääkö pää ☹️ Melkein iski paniikki puhelimessa ☹️ En voi edes kulkemiseen vedota on sen verta lähellä.

Täytyy puhallella muutama kerta kyllä ennenkuin tästä taas selviää..

Minä olin vähän asennoitunut, että annan itselleni aikaa selvittää näitä ongelmiani

Voi ei, harmittaa, etten käynyt täällä eilen illalla. Tsemppiä ihan hirveästi! Muuta en oikein osaa edes sanoa kuin että olet ajatuksissamme ja etkä yksin näiden asioiden kanssa. Tule kertomaan, miten meni, kun ehdit!

Voimia päivääsi!

Pelästynyt kirjoitti 26.1.2017 8:42

Tervetuloa mukaan Rauhaa, et ole yksin todellakaan tunteittesi kanssa, ajatustesi kanssa...Mulla on kanssa aiemmin taustaa myös hoitopuolelta vaikka en alalle ole kouluttautunutkaan, en halua enää palata niihin töihin, en koe että kykenen ottamaan vastuuta toisesista ihmisitä. Mulla oli töissä monesti tosi kova paine siitä, etten tee mitään väärin ja siitä aiheutuu toiselle jotain pahaa, tai että kadotan jonkun. Olin todella ahdistunut välillä. Tähän todellakin viellä se, ettei minulla ole alalle koulutusta vaan olen päässyt haastattelujen kautta töihin. Minulla oli kanssa yhdessä vaiheessa hyvin vaikea ajaa autoa, koska pelkäsin , että huomaamattani ajan jonkun päältä. Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelkojen lisäki pakkoajatuksia. Ei mullakaan olen diagnoosia, koska lääkäriin meno on jotenkin minulle hirvaän vaikea kynnys...

Kiitos! ☺️❤️ Kuulosta niin tutulta nuo pelot töissä. Itse olen viime vuosin työskennellyt lähinnä lasten parissa ja jälkikäteen on tullut ajatuksia siitä, että mitä jos olisin vahingossa tiputtanut lapsen lattialle tai vastaavaa. Vielä pitkän ajan jälkeen tulee näitä ajatuksia, että "apua, mitä olisi voinut sattua.." ja sellainen paniikinomainen puristava tunne valtaa oman olon. Se on jännä, että ajatukset tulee aina jälkikäteen eikä siinä hetkessä. Toisaalta kyllä koen, etten aina ole muutenkaan oikein läsnä oikeassa elämässä vaan ajatuksissani (tai ahdistuksessani) ja siksi kai tulee näitä pelkoja, että mitä kaikkea voisi tapahtua, kun ajatukset on jossain ihan muualla. Tästä syystä myös lopetin työt, sillä en luota itseeni ja siihen, että olisin tarpeeksi hyvä työntekijä.

Käyn tällä hetkellä juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja hän kuvasi näitä katastrofi-ajatuksiksi. Vielä, kun jonain päivänä pääsi niistä ja menneistä eroon, jotta voisi suuntautua tulevaan. Tuntuu aika kaukaiselta toiveelta tällä hetkellä...

Pelästynyt, oletko nyt pystynyt ajamaan autoa? Onko vinkkejä sen suhteen?

cherrie kirjoitti 26.1.2017 18:37

Itselläkin siis sote-alan koulutus. Siitä on kuitenkin ristiriitaiset tunteet. Toisaalta olen aina tykännyt ammatistani, mutta on se myös raskasta. Jatkuvaa esillä oloa, ja pitää jaksaa olla sosiaalinen päivästä toiseen, omalta osalta se syö aika paljon voimia. Asiakkaiden kanssa kyllä tulen hyvin toimeen ja useimmiten tykkään heistä ja heidän kiitoksestaan, siitä saa aina hymyn huulille. Mutta sitten työtovereiden kanssa seurusteleminen jne, joskus ei jaksa vain olla sosiaalinen, minä en ole sellainen ihminen joka avautuu työkavereille kaikesta kaiken, niinkuin jotkut ovat. Ja sitten katsotaan heti, että mikäs tuollakin on hätänä kun ei suutaan aukaise. Sote ala on kyllä hyvin naisvaltainen ala, ja siinä on hyvät ja huonot puolensa.. Lähinnä huonoa on se toisten selän takana puhuminen jne, on kokemusta, se aiheuttaa sen että on sitten todella huono työilmapiiri työpaikassa, oon ollut tällaisissa työympäristöissä, eikä siellä ollut lainkaan mukavaa, sen aistii heti jos työilmapiirissä on jotain vikaa. Harmi, koska itse pyrin kuitenkin olemaan kaikki huomioonottava ja kiltti ☹️ Mutta olen myös ollut hyvissä työpaikoissa, missä on todella upeasti otettu vastaan ja kohdeltu hyvin.Mutta silti en koe että tällä hetkellä oisin valmis ainakaan kokopäiväisesti tuohon työhön. Onhan sitä tietysti jotain sellaisiakin työpaikkoja missä hommia voisi hoitaa hieman itsenäisemmin.

Omien läsnäolon haasteiden (itse keksitty termi 😀 ) ja siitä johtuvien pelkojen ja suuren vastuun lisäksi lisäksi minulle kaikista pahinta sote-alalla oli juurikin työkaverit. Suurin osa työkavereista on ollut tosi mahtavia ihmisiä, mutta niin erilaisia kuin minä, sellaisia rempseitä, puheliaita ja iloisia - luulin itseänikin tällaiseksi, mutta ehkä masennus on muuttanut perusluonnetta tai sitten olen luullut itseäni erilaiseksi aiemmin ja nyt olen enemmän oma itseni? Tai voiko tämä olla väliaikaistakin? En tiedä. Joka tapauksessa tunsin itseni aina niin erilaiseksi sekä työtehtävissä että kahvitauoillakin. Sellainen "en osaa olla oikein" -tunne. Että sitä yrittää heittää jotain juttua, mutta tulee heti se olo, että "voi ei, miksi minä noin sanoin, mitähän ne nyt ajattelee.." ja sitten sitä jää murehtimaan päiväkausiksi.

Cherrie, joku itsenäisempi työ olisi varmasti parempi. Onko teillä päin sellaisia työpaikkoja ollut avoimena? Sen lisäksi pitäisi tosiaan olla hyvä työyhteisö, ettei olisi tuota selän takana puhumista ja muita naisvaltaiseen alaan liittyviä ikäviä juttuja.

Anteeksi tämä pitkä ja sekava viesti. Helpotti paljon, kun sain jakaa näitä ajatuksia. Kiitos, että olette olemassa! 🙂🌻